Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 13.7.2011. 

Lasse Lehtinen kirjoitti Aamulehdessä 10.7.2011 EU:sta ja sen uhmaamisesta. Hän kuvaili EU:ta onnistuneeksi talouden ja turvallisuuden rauhanprojektiksi ja Suomea “mallioppilaaksi”, mutta peräänkuulutti ”EU-uhmaa” eurokriisin myllerryksessä.

Lehtinen on aivan oikeassa: EU:ta saa ja pitää kritisoida. Toivoessaan EU:n uhmaamista hän kuitenkin huomaamattaan kuvaa suomalaisen EU-keskustelun puutteita osuvasti. EU-kritiikki Suomessa jää nimittäin usein mielikuviin pohjautuvaksi uhmaksi sekä sisäpoliittiseksi keinotteluksi, vaikka tarvetta on nimenomaan tosiasioihin pohjautuvalle rakentavalle kritiikille. Kuten uhmaikäinen lapsi, EU-kriittinen julkinen keskustelu vastustaa ja kiukuttelee, muttei osaa kuvata tyytymättömyyttään muuten kuin makeishyllylle kuuluvilla verbaalisilla itkupotkuraivareilla.

Missä EU-keskustelu, siellä ongelma

Suomen EU-keskustelua vaivaa asioiden kärjistäminen, faktojen puute sekä EU-politiikan alistaminen puoluepoliittiselle pelailulle.Näkyvin EU-kritiikki tulee populisteilta, jotka ovat, kuten Paavo Lipponen asian ilmaisi hiljattain, ”monopolisoineet” EU-kritiikin. Populisteille äänekäs ja yksinkertaistettu ”kritiikki” on monimutkaisten asioiden näennäistä kääntämistä kansankielelle, minkä perimmäisenä tarkoituksena on kertoa kuulijoille ainoastaan sitä mitä he haluavat kuulla.

Suuret puolueet voivat syyttää lähinnä itseään: kritiikki karkaa marginaaleihin, kun EU-politiikkaa ei viitsitä perustella ulkoa opeteltuja latteuksia syvemmin. EU-politiikka ei saa olla kritiikin yläpuolella: myös vaikeat EU-päätökset, kuten Kreikan tai Portugalin lainapaketti, täytyy perustella selkokielellä mutta ilman populistista paatosta.

EU on valtioidensa summa

Suomen rooli toimijana Euroopassa näkyy harvoin keskustelussa: EU kuvataan mielellään Brysselissa majailevana mörkönä, kun tosiasiassa se on valtioiden yhteistyöelin. Päävalta EU:ssa on yhä hallituksilla, Eurooppa-neuvoston ja ministerikokousten käsissä. Suomi ei ole ”mallioppilas”, jota EU-opettaja tanssittaa pillinsä mukaan, vaan aktiivinen toimija EU:ssa. Kriittiset katseet tulisi siis nykyistä useammin suunnata myös Arkadianmäen suuntaan.

Aihetta itsetarkasteluun löytyy poliittisen eliitin lisäksi myös kansan syvistä riveistä. EU:ta ja sen päätöksentekoa ymmärretään parhaimmillaankin heikosti, mutta perimmäinen syy tähän ei ole niinkään avoimuuden vaan kiinnostuksen puute. Tietoa EU:n rakenteista ja päätöksistä on mihin tahansa moderniin demokraattiseen valtioon verrattuna runsaasti, ja tätä informaation tulvaa on perkaamassa tuhansia ainakin suurimmaksi osaksi pätevöityneitä journalisteja.

EU:n päätöksentekoprosessia ei toki ole helppo ymmärtää. Tämä on omiaan ruokkimaan sekä aitoa että koettua demokratiavajetta, joka heijastuu puolestaan suomalaisessa keskustelussa. Helppoja ratkaisuja tähän ei ole, mutta oman maailmankuvan rajallisuuden tunnustaminen on hyvä lähtökohta. Vastuu tästä ongelmasta onkin suureksi osaksi kotimaan poliitikoiden – kenties EU:n demokratiavaje heijastaakin demokratiavajetta Suomessa?

Akuutti demokratiavajeesta on tullut Euroopan talouskriisin myötä. Kriisin vaikutukset ulottuvat syvälle kansallisiin budjetteihin, ja siten myös poliittiselle alueelle. Tiettyjen jäsenvaltioiden julkisen talouden alijäämästä on tullut yhteistä, mikä on johtanut raskaaseen uskottavuusongelmaan.

Erityisesti nyt kriisiaikoina on tärkeää olla tietoinen siitä uhmaikäisen lapsen näkökulmasta, josta Brysselin poliittista saippuaoopperaa havainnoidaan. Keskustelu ei saisi rajoittua sisäpoliittisiin lehmänkauppoihin, kiukutteluun sekä kärjistyneeseen maailmankatsomukseen. Täytyy toki muistaa, että Suomi on verrattain nuori EU-maa: toisen maailmansodan jälkeen alkanut integraatioprosessi sai kypsyä yli neljä vuosikymmentä, ennen kuin Suomesta tuli täysimääräinen Unionin jäsen. Keskustelukulttuurin tulee Suomessa kehittyä, jotta voimme kasvaa uhmaikäisistä EU-aikuisiksi.