Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista

Eekku Aromaa kirjoitti tänään Fifissä siitä, miten suomalaisten rauhanjärjestöjen mukaan Syyrian tilanteeseen tulisi suhtautua. Voimakeinot tulisi unohtaa, tulitauko on saatava heti aikaiseksi, ja osapuolet olisi saatava neuvottelupöytään. Tavoite on saavuteltavan arvoinen, mutta paljastaa keskeisiä ongelmia pasifististen periaatteiden soveltamisessa kansainväliseen politiikkaan ja Syyrian tilanteeseen.

Ensimmäinen ongelma on virheellinen olettamus siitä, ettei väkivalta voi olla ratkaisu. Päin vastoin, kansainvälisen politiikan tai historian opiskelija voi helposti todeta, että kollektiivinen, organisoitu väkivalta voi monessakin eri tilanteessa olla erittäin tehokas ratkaisumekanismi, riippuen siitä, minkälainen ongelma on kyseessä. Vähemmän yllättäen, näin ajattelee myös Bashar al-Assadin regiimi. Se on pyrkinyt ratkaisemaan sille varsin keskeistä ongelmaa – miten pysyä vallassa – väkivallan kautta. Valtiot – tai regimiit – käyttävät väkivaltaa silloin, kun he näkevät sen olevan niiden etujen mukaista (ts. väkivallan käytön havainnoidut hyödyt ylittävät väkivallan käytöstä koituvat haitat). Yhtälailla kasvavalle joukolle syyrialaisia, väkivallasta on muodostumassa ainoa ratkaisukeino Assadin regiimin vallasta syöksemiseksi rauhanomaisten mielenosoitusten epäonnistuttua tavoitteiden saavuttamisessa.

Tämä liittyy toiseen ongelmaan. Pasifismi, joka luottaa puhtaasti vaihtoehtoisten neuvottelumekanismien hyödyntämiseen, ei pysty tarjoamaan ratkaisua tilanteeseen, jossa eri osapuolet pyrkivät ratkaisemaan ongelmansa pääosin väkivaltaa käyttämällä. Toisin sanoen, mikäli väkivallattomuus ei ole valmiiksi konfliktin osapuolien agendalla, pasifismi ei tarjoa minkäänlaista mekanismia sille, miten tilanteen voisi muuttaa väkivallattomaksi. Miten esimerkiksi pasifististen periaatteiden soveltaminen väkivallan lopettamiseksi olisi ehkäissyt Basharin isän, Hafezin, aikana toteutetun Haman joukkomurhan 1980-luvulla? Pelkkillä hyvillä aikeilla ja jaloilla tavoitteilla kansainvälisessä politiikassa harvoin kuitenkaan pääsee haluttuihin lopputuloksiin, eivätkä kumpikaan ehkäise Haman kaltaisia joukkomurhia.

On selvää, että Assad pyrkii väkivallan kautta turvaamaan oman regiiminsä tulevaisuuden. Yhtälailla on selvää, että kansainvälisen yhteisön perääntyessä voimankäytön mahdollisuudesta, väkivallan käyttö syyrialaisia siviilejä kohtaan on kiihtynyt, sillä Assad näkee, että väkivallan käytöstä koituvat haitat (ulkopuolisen intervention mahdollisuus) ovat laskeneet.

Väkivaltaisuuksista luopuminen on saavutettavissa oleva tavoite sillä mikään konflikti ei kestä ikuisesti. Tähän tavoitteeseen tulee ehdottomasti myös pyrkiä diplomatian kautta. Pasifismi ei kuitenkaan tässä tehtävässä auta  - Syyrian tilanteen ratkaiseminen vaatii jalojen tavoitteiden lisäksi keinoja, joilla nämä tavoitteet on saavutettavissa.  Tärkeintä  tässä tapauksessa on muuttaa Assadin regiimin näkemystä siitä, että se voi väkivallalla ratkaista ongelmansa ilman uhkaa kansainvälisen yhteisön vastatoimista. Kansainvälisen yhteisön tulee tehdä selväksi, että väkivaltaan pohjautuva strategia kansannousun nujertamiseksi ei ole regiimin etujen mukaista toimintaa, vaan asettaa sen hengenvaaralliseen asemaan.

Sotilaallisen voimankäytön mahdollisuudesta ei tule missään tapauksessa luopua, vaan sitä tulee käyttää diplomaattisena työkaluna Assadia vastaan. Tätä ei kuitenkaan tule lukea niin, että sotilaalliseen interventioon pitää lähteä kevyesti tai vailla selkeää strategiaa. Päin vastoin, mikäli voimankäyttö kansainvälisen yhteisön osalta tulee välttämättömäksi, sille pitää asettaa saavutettavissa olevat sotilaalliset tavoitteet, ja riittävät resurssit niiden toteuttamiseen. Ennen kaikkea näiden pitää palvella diplomaattista tavoitetta: Assadin regiimin syrjäyttämistä.

8 responses to “Ajatuksia Syyriasta ja Pasifismista

  1. On varmaan menttaalisesti kauhiaa olla kaukana pasifisti koko (pitkän) elämänsä. Ei voi pieni muuta kuin ihmetellä, kuinka ”tyhmiä” ihmiset on Syyriassa, kun eivät tätä ymmärrä. Onneksi Kiina ja varsinkin ystävämme tuossa vieressä oikealla, osoittavat tiukan tukensa tässä Syyrian kansan tiukassa paikassa.

  2. Sehän on hyvin kadehdittava asema tuo utopistin rooli. Olisi hienoa olla niin idealistinen, että uskoo ongelmien järjestyvän jos vain kaikki tullaan toimeen ja löydetään yhteinen sävel. Tosin näin realistin näkökulmasta on helppo kritisoida utopianisteja, koska varsinaista mekanismia utopian saavuttamiseksi ei ole, ja tuskin tulee pitkään aikaan olemaan, jos ikinä.

    Valitettavasti silloin kun maailmassa on tämänkaltaisia ongelmia, utopistisista asenteista ei ole apua. Pasifistit eivät löydä mekanismeja väkivallan lopettamiseksi, ja humanitääriset interventionistit, jotka näkevät tilaisuuden mutta harvoin kehittävät keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi, saavat usein enemmän pahaa kuin hyvää aikaiseksi konfliktialueella (vaikkakin Husseinin, Gaddafin ja seuraavaksi toivottavasti Assadin poistaminen valtioidensa johdosta on ehdottomasti muutos parempaan).

    Tällöin tarvitaan realisteja – niitä jotka ovat avoimia aseellisen voiman käytölle, mutta vaativat että se tehdään hyvin jos tilanne sitä vaatii. Olisi jo aikakin palata tuolle linjalle.

  3. Kävin lukaisemassa tuon linkkaamasi Eekku Aromaan kirjoituksen. Ei olisi pitänyt. Mutta olen Aromaan kanssa samaa mieltä siitä ettei ”väkivalta ole ratkaisu”. Siis heti, kun pasifistit ovat saaneet myös Bashar Al Assadin ja hänen hallinnolleen aseita ym. tukea toimittavat tahot myös noudattamaan tätä ylevää periaatetta ja Al Assadin hallinto lopettaa aseettomien siviilien tappamisen reilun sadan hengen päivätahdilla.

  4. Olisin samaa mieltä siitä, ettei väkivalta ole ratkaisu, jos asuisimme kansainvälisessä järjestelmässä, jossa kansainväliset normit rajoittaisivat yksittäisten regiimien toimintaa merkittävällä tavalla. Näin ei valitettavasti ole. Kansainvälispoliittinen järjestelmämme pohjautuu vieläkin anarkiaan, ja kansainväliset lait ja normit eivät toimi tehokkaana rajoitteena regiimeille, jotka eivät näitä normeja jaa samalla tavalla kuin liberaalit demokratiat.

    Siitä olen samaa mieltä, että väkivallan käytöllä on vaikea saada pitkäikäisiä ratkaisuja aikaiseksi. Jos tämä pitäisi paikkansa, arabikevät – Syyriassa ja muualla – sekä Iranin nk. vihreä vallankumous olisivat olleet aivan erilaisia tapahtumia, jos olisivat tapahtuneet ollenkaan. Jossain vaiheessa väkivaltaa on kuitenkin käytetty niin paljon, ettei se enää toimi kontrollointikeinona, ja yksikään regiimi ei kykene eliminoimaan koko kansaansa. Ainakaan tähän asti yksikään regiimi ei ole pyrkinyt suorittamaan sitä, ja toivottavasti tuskin pyrkiikään.

    Väkivalta ei myöskään saisi olla ratkaisu, mutta tämä haiskahtaa monessa tilanteessa toivottomalta idealismilta. Väkivallattomuuden omaksuminen tilanteessa, jossa konfliktin vastapuoli on ilmiselvästi vailla tätä rajoitetta on erittäin riskialtista toimintaa. Siihen on syynsä, miksi tilanne eskaloitui väkivaltaiseksi, ja miksi väkivallan käyttö kiihtyy.

  5. Päivitysilmoitus: Jatkoa humanitääriselle sodalle « The Ulkopolitist·

  6. Päivitysilmoitus: Historian väärällä puolella? Suomi, Syyria ja humanitaarinen interventionismi | The Ulkopolitist·

  7. Päivitysilmoitus: Poliittinen realismi ja Syyria-keskustelun alastomat keisarit | The Ulkopolitist·

  8. Päivitysilmoitus: Pakottava(n) diplomatian tarve | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s