Tuomioja, Bildt ja Iran: Ajatuksia diplomaattisesta ja sotilaallisesta ratkaisusta

20.3. ilmestyneen New York Timesin sivuilta löytyi aavistus sinivalkoista väriä. Ulkoministeri Erkki Tuomioja oli ruotsalaisen kollegansa Carl Bildtin kanssa kirjoittanut mielipidekirjoituksen, jossa he osoittivat huolensa sotilaallisesta iskusta Irania kohtaan. Tuomioja ja Bildt argumentoivat iskun olevan tarkoituksenvastainen – isku Iraniin mitä todennäköisimmin sinetöisi Teheranin päätöksen ydinaseen rakentamiseksi. Iskun jälkeen olisi vain ajan kysymys koska Iranista tulee ydinasevalta.

Tuomiojan ja Bildtin huoli on aiheellinen. Puheet sodasta ovat aina huolestuttavia, ja kun puhutaan Iranin kaltaisesta maasta, sotilaallisen iskun suorittamisella on mitä todennäköisimmin arvaamattomia ja vakavia seurauksia, jotka luovat niin alueellista kuin globaalia epävakautta.  Tämä osaltaan selittää, miksi sotilaallista ratkaisua ei tähän mennessä ole koitettu, vaikka sillä on vuosia spekuloitu. Alueelliset seuraukset sotilaalliselle iskulle voivat olla pahimmillaan erittäin vakavat, ja Hormuzinsalmen sulkemisella olisi varmasti globaaliin talouteen heijastuvia vaikutuksia, vaikkakin Iran pystyisi parhaimmillaan sulkemaan salmen vain rajalliseksi ajaksi.

Sotilaallista ratkaisua on osaltaan  vaikeuttanut myös Iranin ydinohjelman laajuus. Täydellistä varmuutta kaikkien ydinlaitosten sijainneista ei ole, osa laitoksista sijaitsee asutuskeskuksissa tai niiden lähettyvillä, ja kriittisistä materiaalista, laitteista sekä varaosista on mitä todennäköisimmin olemassa strategiset reservit paikoissa, jonne konventionaalinen sotilaallinen voima ei yllä ilmasta käsin. Iran onkin sotilaallisen iskun uhan myötä pyrkinyt suojaamaan ydinlaitoksiaan sotilaalliselta iskulta.  Iranin ydinohjelman eliminoiminen ei näin ollen voisi olla Irakin Osirakiin vuonna 1981 kohdistuneen iskun toisinto, vaan massiivinen sotilaallinen operaatio, jonka onnistumisesta ei ole takeita – varsinkin ottaen huomioon, että teknologisesti Iranilla on jo kyky rakentaa ydinaseprototyyppi.

Tässä valossa Bildtin ja Tuomiojan Iranin spekulatiivisen ydinaseohjelman yhdistäminen Irakin väitettyihin joukkotuhoaseisiin kuulostaa naiivilta, mitä se eittämättä onkin. Huolestuttavammin, se heijastaa samaa argumenttia kuin (sivulla 3) mitä Iranin regiimi  on esittänyt pyrkiessään vähentämään tukea sotilaalliselle iskulle kansainvälisessä yhteisössä. Se, että Iranin ydinaseohjelma on eräiden tiedusteluraporttien mukaan lakkautettu 2003 (NIE 2007), ei tarkoita sitä, että Iranin ydinohjelmalla ei olisi sotilaallisia tarkoituksia. Itse asiassa, ”breakout kapasiteetin” kehittäminen on Iranin ydinohjelman sotilaallisen ulottuvuuden keskiössä. Samaa toteaa myös IAEA:n viimeisin raportti: Iranin toimet antavat vahvasti syytä olettaa, että maa on vähintään luomassa itselleen kapasiteettia luoda ydinaseita erittäin nopeasti, mikäli maa tekee poliittisen päätöksen ydinaseen rakentamiseksi.  Riittäviä todisteita Teheranin poliittisista aikeista ei kuitenkaan yksinkertaisesti ole.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on oikeassa todetessaan, että diplomatialle on annettu mahdollisuus viimeisen vuosikymmenen aikana ilman merkittävää edistystä. Neuvotteluiden epäonnistumisen syitä voi kuitenkin hakea molemmilta puolilta. Kansainvälisen yhteisön ajama pakotepolitiikka on epäonnistunut saamaan aikaan haluttuja muutoksia Teheranin regiimin käyttäytymisessä, ja vähentänyt Iranin halukkuutta tehdä myönnytyksiä (samaa on argumentoinut myös Tarja Cronberg, joka johtaa EU:n parlamentin Iran–delegaatiota). toisaalta Iranin neuvottelustrategia on alun perinkin perustunut lähinnä viivyttelyyn, sen samalla edistäessä ja laajentaessa ydinohjelmaansa.

Nähtäväksi vielä jää, tarjoavatko uudet neuvottelut muutosta kumpaankaan dynamiikkaan. Viime vuosien edistys – tai pikemminkin sen puute – neuvotteluissa ei kuitenkaan tarjoa monia syitä jakaa Tuomiojan ja Bildtin optimismia: emme voi varmuudella sanoa, onko Iran halukas neuvotteluratkaisuun, tai edes onko se tehnyt poliittista päätöstä ydinaseen rakentamiseksi. On kuitenkin tärkeä huomioida, että sillä välin kun kansainvälinen yhteisö pyrkii panostamaan diplomatiaan – mitä sen luonnollisesti täytyykin tehdä – Iranin ydinohjelma jatkaa edistymistään, ja ikkuna sotilaalliselle iskulle sulkeutuu. Sotilaallinen isku ei voi enää ehkäistä kokonaisuudessaan Iranin tietä ydinasevallaksi, mutta sen on vielä mahdollista hidastaa tätä kehitystä merkittävästi. Diplomatian rinnalla Iranin ydinohjelmaa kohtaan onkin kohdistunut useita iskuja, joiden tarkoituksena on ollut juurikin hidastaa Iranin ohjelmaa.

Viimeistään nyt tulisikin hyväksyä se todellisuus, että Iranin ydinaseistautuminen on enimmäkseen sen omissa käsissä oleva poliittinen päätös. Sotilaalliset ratkaisut – poislukien sotilaallinen operaatio, jonka tarkoitus on syrjäyttää Iranin regiimi, ja asettaa maalle uusi hallinto – voivat vain hidastaa kehitystä, ja diplomaattinen ratkaisu edellyttää regiimin halua ratkaista kiista rauhanomaisesti. Diplomaattisen ratkaisun korostaminen ainoana vaihtoehtona onkin aavistuksen harhaanjohtava – se ei ota huomioon, että Iran on oma toimijansa, joka toimii omien intressiensä ja laskelmiensa pohjalta. Tuomiojan ja Bildtin olisikin tullut huomioida, että diplomaattiselle ratkaisulle omistautuminen tarkoittaa, että Iranin niin päättäessä, on vain ajan kysymys koska siitä tulee ydinasevalta.

Tähän mennessä Teheranin laskelmiin ydinohjelman hyödyistä ja haitoista ei ole pystytty  vaikuttamaan oikein. Sanktiot ovat epäonnistuneet, jatkuva sotilaallisella iskulla uhkaaminen on pahentanut osapuolien välistä luottamuspulaa, ja osittain luottamuspulasta johtuen, neuvotteluissa ei olla edistytty. Mikäli kansainvälinen yhteisö ei pysty merkittävästi vaikuttamaan Teheranin laskelmiin breakout kapasiteetin luomisen hyödyistä ja haitoista uusien neuvotteluiden aikana, Teheran voi halutessaan seurata omia sisäisiä laskelmiaan ydinasevaltojen kerhoon.

Tällä hetkellä oleellisin kysymys kuuluu, voiko Teheranin laskelmia muuttaa pelkästään diplomatiaan nojaten? Varmaa vastausta tähän ei ole. Ydinkiistan pitkittymisen taustalla on kuitenkin kansainvälisen yhteisön epäonnistuminen: se ei ole kyennyt vaikuttamaan Iranin laskelmiin ydinohjelman ja breakout kapasiteetin rakentamisen hyödyistä ja haitoista.  Merkityksellistä on kysyä, muuttaako sotilaallisen iskun uhasta luopuminen tilannetta merkittävästi? Miten se vaikuttaa Iranin laskelmiin? Varmaksi voidaan sanoa vain, että se laskee entisestään ydinaseistautumisen tai nykyisen politiikan jatkamisen haittoja Iranille. Molemmat vaihtoehdot ovat puhtaasti haitallisia kansainväliselle yhteisölle.

Jos kansainvälinen yhteisö todella haluaa, ettei Iranista tule seuraavaa ydinasevaltaa, sen tulee löytää uusia tapoja luoda Iranille uusia haittoja sen käyttäytymisen muuttamiseksi, ydinohjelman kontekstissa ja yleisemmin, samalla kun se tekee kaikkensa Iranin ydinohjelman edistymisen ehkäisemiseksi. Neuvottelupöydässä saatu ratkaisu on paras mahdollinen lopputulos monestakin eri syystä, mutta sotilaallisesta uhkasta luopuminen tässä tapauksessa ei vaikuta ratkaisulta, jota länsimaiden tai kansainvälisen yhteisön kannattaisi kokeilla.

One response to “Tuomioja, Bildt ja Iran: Ajatuksia diplomaattisesta ja sotilaallisesta ratkaisusta

  1. Päivitysilmoitus: Eri mieltä: Iran, Israel, USA ja vastahegemoninen analyysi | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s