Egyptin presidentinvaalit ja kadonnut transitio

Egyptissä kaikki alkoi lupaavasti.  Hosni Mubarakin erottua helmikuussa 2011, arabikevät oli vaatinut ensimmäisen kovan tason arabiyksinvaltiaan.  Valitettavasti, lupaavan alun jälkeen vaallankumous on ajautunut siirtymän sivuraiteelle.  Egyptin siirtymäprosessi on keskittynyt tiettyihin peruspisteisiin – perustuslainmuutos ja uusien vallankäyttäjien äänestämiseen – jotka ovat saavutettu antamatta sisältöä uusille valtuuttetuille instituutioille. Egyptin presidentinvaalit ovat näin ollen vain viimeisin osa pitkää siirtymätarinaa.

Ainakin viimeisimmän mukaan, vaalit pidetään ajallaan toukokuun lopussa (ja todennäköinen toinen kierros kesäkuussa).   Kampanja on kehittynyt hyvin nopealla tahdilla ja ennenarvaamattomiin suuntiin. Esimerkiksi, ilman erillisiä perusteluita Egyptin ylin vaalilautakunta hylkäsi 11 eri presidenttiehdokasta – mukaanlukien Muslimiveljeskunnan johtohahmon Khairat al-Shaterin, karismaattisen salafistin Abu Ismailin ja entisen tiedustelupäällikön ja eminence grisén Omar Suleimanin. Lautakunta viime tingassa palautti ehdokkuuden vain yhdelle niistä – Ahmed Shafiqille, joka oli pääministeri tammikuusta maaliskuuhun 2011.  Nyt 13 eri ehdokasta kilpailevat presidentinvirasta – ja monella eri tavalla, nyt jäljellä olevien ehdokkaiden kilpa on vasta alkanut.

Egyptin siirtymä toki heijastaa eniten Egyptin omia olosuhteita ja kehittyviä voimatasapainoja, mutta maan kulusta voi eritellä muutaman yleispiirteen jotka soveltuvat muihinkin arabikevään valtioille.

Vanha peli, uudet säännöt

Mubarakin erotessa helmikuussa 2011 tuntui siltä, että kaikki on muuttunut.  Nyt vähän yli vuotta myöhemmin on selvää, että vallankumouksen tuomat muutokset eivät ole olleet yhtä laajoja kuin alunperin arveltiin ja toivottiin.  Vallankumouksen keskeinen viesti kansalta oli, ettei Mubarakin aikainen peli enää vetele. Poistamalla Mubarakin vallasta Egyptin armeija osoitti, että he ovat samaa mieltä. Jatkuvaksi ongelmaksi on kuitenkin muodostunut uusien pelisääntöjen luominen.

Osana Mubarakin syrjäyttänyttä palatsivallankaappausta armeijan johdon muodostama SCAF (Supreme Council of Armed Forces) otti ohjat vallankumouksen jälkeisestä siirtymäprosessista. Tämä onnistui sillä ymmärryksellä, että SCAF tarjoasi muutosajaksi vakautta sillä lupauksella, että siirtymän päätyttyä he luopuisivat vallasta.  Kuten luvattu, SCAF on jatkuvasti luonut uusia sääntöjä ja rajoja siirtymäkauden edetessä.  Vaikka tämä oli välttämätöntä, sanelemat sääntönsä eivät kuitenkaan ole johdonmukaisia tai avoimia – osittain siksi, että lukuunottamatta yleistä varauksellista taipumusta, SCAF ei varsinaisesti tiedä mitä tulisi tehdä.  Paikoittain SCAF on suojannut demokraattista muutosta, tehnyt taktisia sopimuksia vakauksen suojaamiseksi, mutta myös torpedoinut joitain kantoja tai vaatimuksia, jotka se on kokenut haitalliseksi omalle asemalleen, ja haastanut riitaa läheisten liittolaisten kanssa.  Muut egyptiläiset ryhmittymät eivät suinkaan ole olleet passiivisia, vaan aktiivisesti haastaneet ja kokeilleet SCAF:n rajoja.

Tässä tilanteessa osapuolet ovat siirtymän vankia. Eri osapuolet ovat samaa mieltä siitä, että nykytilanne ei ole kestävä ja siitä, että siirtymä on tärkeä ja pakollinen vaihe; kuitenkin, epäluottamuksen vallitessa osapuolten välillä zero-sum ajattelu kukoistaa, joka ei yhtään auta siirtymäprosessiin loppuunsaattamista. Haitallisimmassa muodossa tämä on ilmentynyt vaalikampanjoinnissa. Tarpeettoman monimutkainen vaaliprosessi on ollut hyvä esimerkki kakofonian loppuseurauksesta: egyptiläiset ovat käyneet kuusi eri kertaa uurnilla, hyväksymässä uuden perustuslainmuutoksia ja valitsemassa sekä ylemmän että alemman edustajahuoneet jäsenet monivaiheisissa vaaleissa.  Äänestämisenkin jälkeen demokraattisen siirtymän kulku on edelleen hämärän peitossa ja uhan alla.

Sääntöjen epäselvyys tuo myös hyvääkin.  Vallankumous on avannut Egyptin poliittisen sfäärin ennennäkemättömällä tavalla: vanhan vallan symbolit ovat kadonneet, mutta uusia ei olla vielä löydetty.  Konkreettisesti tämä ilmenee uusien puolueiden symbolivalinnnoissa – vaaleissa on voitu äänestää pölynimurin puolesta tehosekoitinta vastaan.  Vaalien näkyvä kampanjointi on herättänyt keskustelua.  Pitkällä tähtäimellä, arabikevättä seurannut vapaus poliittisessa ilmapiirissä – jopa maissa jossa ei ollut vallankumousta – johtaa uusien poliittisiin muodostelmiin ja uusien sisäpoliittisten rajojen ja sanomattomien sääntöjen luomiseen.

Poliittisten islamistien nousu ja hajaantuminen

Toinen yleisimminkin arabikevään saaman huomion kohde on ollut poliittisen islamin voimakas nousu Lähi-idässä.  Egyptissä alemman ja ylemmän edustajahuoneen vaalit olivat kiistatta islamistipuolueiden murskavoittoja: Muslimiveljeskunnan lähellä oleva Vapaus ja oikeus -puolue on suurin puolue molemmissa edustajahuoneissa, ja vanhollinen salafistipuolue al-Nour toiseksi suurin puolue. Hyvinkin kuitenkin voi olla, että edustajahuoneiden vaalit edustavat kuitenkin näiden puolueiden poliittista kohokohtaa.

Historiallisesti, islamistipuolueiden menestys on ollut suurinta ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa, mutta suosionsa on harvoin ollut yhtä kestavää.   Esimerkiksi Veljeskunnan menestyksen takana on ollut pitkä oppositiohistoria, valmiiksi muodostettu organisaatio  ja laaja tunnistettavuus – suuri valtti kun on ehdolla tusinoittain eri puolueita, mutta näiden suoma etu vähenee ajan myötä ja etenkin silloin kun on otettava vallan vastuu. Jo nyt, edustajahuoneissa islamistipuolueiden kokemattomuus on ollut paljon esillä – kuten myös puoluiden sisäiset rakoilut.

Etenkin Veljeskunnalle valta on tuottanut hankaluuksia sovittaa sisäisiä ristiriitoja.  Vaikka liike ilmoitti ettei aikoinut laittaa ketään ehdolle, Egyptin presidentinvaaleissa kolme eri ehdokasta on tavalla tai toisella sidottu Veljeskuntaan.  Jokainen heistä edustaa liikkeen sisällä hyvin eri suuntauksia: Khairat al-Shater, Veljeskunnan vankilasta vapautettu varajohtaja – ja  myös ehkä suosituin ehdokas ennen kuin hänet ehdokkuutensa kiellettiin; Veljeskunnan ”varaehdokas” ja Vapaus ja oikeus puolueen johtaja Muhammed Morsi, joka edustaa liikkeen konservatiivisempaa siipeä; ja entinen Veljeskunnan johtoryhmän jäsen Aboul Fotouh – joka hakee virkaa itsenäisenä ehdokkaana. Vaikka Fotouh ei ole Veljeskunnan hyväksymä ehdokas ja on liikkeen liberaalisiivestä, Aboul Fotouh nauttii laajasta islamistituesta, salafisteista liberaaleihin.

Veljeskunnan ohella salafistit edustuvat hyvin erilaista poliittista islamia.  Kuitenkin salafistien rooli on yllättävän monipuolinen; menestyksessään populismin ohella oli suhteellinen joustavuutensa verrattuna äärihierarkiseen Veljeskuntaan.  Oman presidenttiehdokkaansa Abu Ismailin vahva ruohonjuurikannatuksensa teki hänestä hetkellisen pop-kulttuuri-ilmiön, mutta hänen karsiuduttua salafistit ovat  valmiita kannattamaan taktisista syistä myös Aboul Fotouhia – ja nimenomaan Veljeskuntaa vastaan.

Poliittiset islamistit ovat pysyvä elementti Lähi-idän politiikassa, siinä missä kristillisdemokraatit Euroopassakin, mutta myytti heidän monoliittisuudestaan on  väärä.  Heidän tilapäinen nousu oli ennakoitavissa, kuten myös siitä seuraava lievä lasku.  Pitkällä tähtäimellä Lähi-idässä taloudelliset haasteet dominoivat, eikä siihen uskonnollinen identiteetti juurikaan auta.  Tällainen tilanne antaa neutraalimmille tahoille, kuten Egyptin presidentinvaalissa Amr Moussan kaltaiselle vanhan kaartin diplomaatille, mahdollisuuden tehdä paluun Egyptin politiikkaan.

Hallinon syvät juuret ja väärä Turkin malli

Egyptin jatkuvat ja kasvavat taloudelliset ongelmat tuovat esille hyvin erilaisen haasteen: kuinka tulisi purkaa Egyptin ancien regimen syvät juuret (”deep state”) – ne vallanrakenteet jotka kannattivat ja ylläpitivät Egyptiä vuosikymmeniä ja jo ennen Mubarakin aikaa?  SCAF, ja siinä istuvat kenraalit, ovat näiden valtarakenteen tuotteita ja joilla on hyvin selviä omia intressejä varjeltavana siirtymän aikana.  Toistaiseksi kenraalit ovat korostaneet haluvansa siviilijohtoisen hallinnon tulevan valtaan presidentinvaalien aikana, mutta on epäselvää miten he suhtautuisivat jos kyseinen hallinto ei huomioisi kenraalien intressejä.  Kiinnostava tapa vaikuttaa peliin – SCAF:n sääntöjenlaatimisen ohella – on ollut laittaa omat ehdokkaansa mukaan presidenttipeliin.  Etenkin Mubarakin oikean käden  Omar Suleimanin pikakääntyminen demokraatiksi on machiavellilaisuudessaan vailla vertaa, mutta kenraalit ovat säilyttäneet itselleen ehdokkaan Ahmad Shafiqin muodossa.  Hän tuskin voittaa, mutta hänen suosionsa ja vaalimenestyksensä antaa vanhan systeemin kannattajille tilaisuuden osoittaa painoarvoaan.

Vanhojen valtarakenteiden murtaminen on arabikevään suurin haaste; ainoastaan Tunisiassa on päästy jotenkuten tämän haasteen yli, muut vallankumouksen kokeneet maat ovat edelleen juuttuneet tähän ongelmaan.  Ajoittain arabikevään yhteydessä puhutaan niin kutsutusta Turkin mallista: kuinka voidaan sovittaa poliittinen islam ja demokraattinen valtionrakenne – viitaten turkkilaisen AK-puolueen menestykseen.  Skeptisismi on tarpeen tämän kanssa, sillä Turkin malli on tuskin ongelmaton Turkissakaan – ja turkkilaiset itse harvoin puhuvat mallin puolesta.  Ehkä kuitenkin olisi syytä olla huolissaan hyvinkin toisenlaisesta Turkin mallista, joka saattaa olla todennäköisempi: islamistien ja anti-islamistien vastakkainasettelu, jossa tasavaltalaisarmeija kokee velvollisuudekseen vahtia uutta järjestelmää omien intressiensä mukaisesti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s