(Huomioithan, että tämä artikkeli on 12 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Jemenin epävaalit ja jatkuva kaaos

Mies ulkosuomalainen | 25.02.2012

Kansainvälisen huomion valokiilan siirtyessä Egyptin ja Libyan jälkeen nyt Syyriaan, pieni Jemen on jäänyt unholaan. Viime tammikuusta asti jatkunut, arabikeväästä kumpuava rauhanomainen kansanliike on jo vuoden vaatinut pitkäaikaisen presidentin, Ali Abdullah Salehin, eroa. Marraskuussa tämä toive toteutui, sillä Saleh ilmoitti väistyvänsä virastaan ja allekirjoitti jo kauan esillä olleen siirtymäsopimuksen. Siirtymän merkkipuuna on helmikuun presidentinvaalit – joita Obama on kuvaillut mahdollisena rauhanomaisena siirtymämallina muille arabimaille (ts. Syyrialle). Kauan odotetun siirtymän ensiaskeleet ovat kuitenkin puutteellisia ja näyttävät pikemminkin vahvistavan nykyistä valtajärjestelmää kuin luovan uutta vallankumouksen jälkeistä demokratiaa.

Uuden presidentin valinta on ollut keskeinen osa pyrkimyksiä rauhoittaa Jemenin konfliktia. Salehin eroa ovat vaatineet sekä nuorisovetoinen ja rauhanomainen kansanliike (koska vastustavat korruptoitunutta valtajärjestelmää) sekä Jemenin eliitin sisäinen oppositio, joka on ryhmittynyt Islah-puolueen johtohahmoihin kuuluvan Hashid al-Ahmarin tueksi (koska haluavat asettaa itsensä aitiopaikalle Salehin-jälkeisessä Jemenissä). Sama vaatimus sisällytettiin Gulf Cooperation Councilin (GCC) ehdottamaan siirtymäsopimukseen jo toukokuussa, mutta vasta marraskuussa – maanpaon, paluun ja verisyyksien jälkeen – Saleh lopulta suostui allekirjoittamaan sopimuksen ja luopumaan virastaan.

Tällä viikolla – helmikuun 21. päivä – Jemen meni uurnille valitsemaan uutta presidenttiä. Äänestäjien valintaa eittämättä helpotti se seikka, että tarjolla oli vain yksi ehdokas –vara-presidentti Abd Rabbuh Mansur al-Hadi. Al-Hadi on kiinnostava hahmo siinäkin mielessä, että – kuten Salehista aikoinaan noustessa valtaan 1978 – hänestä tiedetään varsin vähän. Al-Hadi on ollut Salehin varapresidentti vuodesta 1994 lähtien; jossa ominaisuudessa hän on ollut enimmäkseen hiljainen. Lojaliteetin lisäksi, hänen tärkeimpiä ominaisuuksia oli se, että hän on entisestä Etelä-Jemenistä (vaikka loikkasi pohjoiseen jo vuonna 1986) ja täten sopiva hahmo symboloimaan Jemenien yhdistymistä. Vuoden 2011 Jemenin kriisin aikana hän on kahdesti ollut toimiva presidentti – kesällä Salehin siirryttyä haavoittuneena Saudi Arabiaan, ja uudestaan marraskuusta lähtien Salehin siirryttyä ”seremoniaaliseksi” presidentiksi.

Al-Hadin valinta presidentinvirkaan perustuu siihen, että hän on sekä hallituspuolue GPC:n (General Peoples Congress), että oppositiopuolueiden liittouman konsensusehdokas. Konsensusta lujittaa kolme seikkaa: ensinnäkin hän on oleellisesti sidottu regiimiin eikä voi siten irtisanoutua siitä; toiseksi, hän ei ole kuitenkaan ryvettynyt regiimin veritekoihin ja repressioon, tehden hänestä sopivan ehdokkaan hallinnon vastustajillekin; kolmanneksi, ja ehkä tärkeimmäksi, al-Hadilla ei ole omaa tukiryhmää – hänet nähdään heikkona, ja kenties manipuloitavana. Kaiken kaikkiaan al-Hadi on Jemenin eliitille oiva keulahahmo Jemenin poliittiselle siirtymälle. Fyysisesti tämä manifestoituu vaalimainosten ja kuvien kautta: al-Hadin kuvia on ilmestynyt laajalti Sana’assa, korvaten Salehin kuvia. Vastaehdokkaiden puute takaa sen, että vaalitulos on validi riippumatta äänestysprosentista. Vaalit toimivat puhtaasti muodollisena mekanismina Salehin poishivuttamiseen; ajatukseen jonka kanssa – syvän huokaisun kanssa – Salehin vastustajatkin suostuvat menemään vaaliuurnalle.

Presidenttinä al-Hadi nyt löytää itsensä johtamassa kahden vuoden siirtymäkautta. Haasteet ovat lukuisia ja puitteet ratkaista ne vähäisiä. Ensinnäkin al-Hadi tulee kohtaamaan syytöksiä epädemokraattisesta valintatavasta. Vaalien epädemokraattisuutta lisää se, että nykyinen parlamentti on valittu 2003 (uudet eduskuntavaalit oli pitää 2007, lainmuutoksen vaalit siirettiin vuoteen 2009, jolloin siirettiin vaalit vuoteen 2011 – nyt puhutaan toiveikkaasti uusista vaaleista vuonna 2014) ja heijastaa silloista voimatasapainoa, jossa katto-korkealla-seinät-leveällä valtapuolue GPC omii reippaan enemmistön paikoista.

Toinen merkittävä ongelma on se, että Saleh ei suinkaan ole vielä poissa kuvioista. Saleh on edelleen GPC:n puheenjohtaja, ja hänen sukulaisensa kontrolloivat merkittäviä osia Jemenin asevoimista (mm. tasavaltalaiskaartia). Osana siirtymäsopimusta hän ja läheiset liittolaisensa saivat syytesuojan. Suojan laajuutta edelleen määritellään, mutta näissä olosuhteissa on hankala nähdä kuinka Saleh päätyisi tuomioistuimeen. Puhtaasti institutionaalisessa mielessä Salehilla on edelleen asema Jemenissä eikä juridisia esteitä ole putinmaiselle tempaukselle takaisin presidentin virkaan 2014 vaaleissa. Huomattavaa on myös Salehin vaikutus tapahtumien kulkuun. Kuten muissa heikoissa valtioissa, Jemenissä valta ei määräydy instituutioiden mukana vaan henkilökohtaisten yhteyksien ja yhteisöjen kautta. Saleh on ollut erittäin osaava näiden tasapainottelussa, ja jos hän palaa Jemeniin niin hän jatkaa. Tämä nähtiin kesälle jolloin ehdittiin jo toivoa Salehin pysyvästi poistuneen – mutta hänen liittolaisensa onnistuivat sillä välin pelaamaan aikaa mahdollistaen Salehille paluun Jemeniin syyskuussa. Salehin schwarzeneggermaiset muistutukset siitä kuinka ”he’ll be back” tulisi ottaa vakavasti.

Kolmas ja ehkä vakavin ongelma on nykyisen konsensuksen puutteet. GCC-sopimus onnistui sovittamaan yhteen Jemenin eliitin intressit – oleellisesti al-Ahmarien ja Salehien, Saudi Arabian painavalla siunauksella ja kassanyöreillä. Kosolti puhetta on kansallisen dialogin tärkeydestä, mutta sen realisointi on edelleen kaukana. Epäonnistuneessa siirtymässä uusien väkivaltaisuuksien riski on hyvin merkittävä.

Nuorten mielenosoittajien demokraattiset pyrkimykset ovat täysin sivuutettuja nykytilanteessa. He ovat lähes vuoden jatkaneet tuloksettomasti rauhanomaisia mielenosoituksiaan, niihin kohdistetusta väkivallasta huolimatta. Samalla heidän ajamansa syvä muutos on ajautunut sivuraiteille; on epäselvää, ovatko jemeniläiset valmiita jatkamaan mielenosoituksia puutteellista konsensusta vastaan, jos sen hintana on Syyrian kaltainen polku.

Tosin, mielenosoittajien rooli voi olla jo hiipumassa Salehin sivuunastumisen seurauksena.  Monella tavalla huomattavimmat konsensuksen ulkopuolelle jäävät ovat Jemenin kapinallisliikkeet: pohjoisen al-Houthit ja etelän Hirak-liike. Kumpikin kapinallisryhmä omaa pitkän ja monimutkaisen historian suhteissa Sana’ahan, ja siksi ovat ambivalentteja suhtautumisessaan sovintoon. Kumpikin pelkää, ettei intressejään huomioida ja ovat siten valmiita aseitse turvaamaan ne. Kumpikin liike boikotoi vaaleja – etelässä vaalitoimipisteisiin hyökättiin. Al-Hadille nopein tie ongelmiin on heidän huoliensa laiminlyöminen, esimerkiksi uutta perustuslakia luodessa.

Viimeinen konsensuksen ulkopuolella oleva toimija on sellainen joka sen osaksi tuskin haluakaan: Al-Qaeda Arabian niemimaalla (AQAP). Jemen konfliktissa sivuroolissa oleva AQAP, on Jemenin turvallisuustilanteen siivittämänä käynyt aktiivista sotilaallista kampanjaa osissa Jemeniä, erityisesti Abyanin alueella. Kaaoksen avittamana myös Yhdysvallat on käynyt entistä aktiivisempaa vastakampanjaa, lennokkeiden ja jemeniläisten liittolaisten avulla. Vaikka tämä on pieni osa Jemenin kokonaiskonfliktia, AQAP:n kasvu on kuitenkin länsimaiden merkittävin huoli. On kuvaavaa, että Obaman onnittelut jemeniläisille vaaleistaan välitti henkilökohtaisesti hänen anti-terrorismista vastaava neuvonantaja John Brennan.

Jemenin kaaos on siirtynyt uuteen vaiheeseen: eliittisopu on saavutettu, puutteistaan ja sovun ulkopuolille jääneistä huolimatta. Viime kesäkuussa The Ulkopolitist arvioi, että vasta Salehin poistuttua vallasta voi todellinen neuvottelu Jemenin tulevaisuudesta alkaa.
Huomio näyttää pitävän paikkansa edelleen. Jemen kaipaa pikaisia ratkaisuja lukuisiin ongelmiinsa; hyvä paikka aloittaa olisi Jemenin kansallisen konsensuksen laajentaminen.