Chicago, Suomi ja Naton vaikea tulevaisuus

Kiusallisia hetkiä pääsihteeri Rasmussenin, ulkoministeri Clintonin ja korkea edustaja Ashtonin kanssa. 

Viikko sitten maanantaina päättyi Chicagossa kaksipäiväinen Naton huippukokous, joka oli jälleen kerran (totta kai) Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussenin mukaan ’menestys’. Kokouksen päättävässä lehdistötilaisuudessa hän sanoi, että Natolla oli Chicagossa kolme tavoitetta – Afganistanin tulevaisuudesta sopiminen, puolustusyhteistyöhön vahvistaminen sekä ohjuspuolustukseen sitoutuminen – ja että kaikki nämä kolme tavoitetta on saavutettu. Todellisuudessa Chicagossa ei tehty maailmaa tai edes Natoa mullistavia päätöksiä: Rasmussenin mainitsemat kolme ’saavutusta’ ovat suureksi osaksi jo valittujen linjojen vahvistamista.

Kokousta on seurattu myös Suomessa jonkin verran – olihan Suomesta paikalla tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä ministerit Tuomioja ja Wallin – mutta kokouksen jälkipyykki on käyty lähes yksinomaan kansainvälisessä mediassa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Vaikka kokouksessa ei tehtykään järisyttäviä päätöksiä, on sen teemoihin syytä pureutua tarkemmin. Kokous nimittäin paljastaa paljon niistä ongelmista, joiden kanssa Nato pyristelee. Kaiken keskiössä ovat Naton sisäiset erimielisyydet, ulkoiset paineet sekä puutteet strategisessa ajattelussa. Nämä ongelmat liittyvät myös olennaisesti Suomen hankalaan Nato-suhteeseen. Miltä näyttää siis Naton tulevaisuus? (aihetta aikaisemmin käsitelty mm. täällä)

Yksi suurimmista sisäisistä ristiriidoista koskee Naton roolia maailmassa. Osa Nato-maista kokee – Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia etunenässä – että ollakseen vastaisuudessakin merkityksellinen, tulee Naton kehittyä yhä globaalimmaksi toimijaksi. Tämän lisäksi Natosta on varsinkin Kosovon ja Libyan jälkimainingeissa povattu kriisinhallintaan ja humanitaariseen sotaan keskittyvää liittoumaa. Alun perin yksinomaan Euroopan puolustusta varten vuonna 1949 perustettu liittouma onkin kylmän sodan päättymisen jälkeen joutunut pohtimaan kovasti tarkoitustaan. Neuvostoliiton sortumista seurannut Yhdysvaltojen ’yksinapainen hetki’ (unipolar moment) 1990-luvulla tarjosikin Natolle mahdollisuuden käyttää valtaa vailla pelkoa sodasta suurvaltojen välillä. Kosovon operaation näennäistä menestystä ja 9/11-shokkia seurasikin 2000-luvulla kaksi hubriksen värittämää sotaa Lähi-Idässä, joiden vaikeita seurauksia Yhdysvallat ja Nato puivat edelleen. Tämän kaiken lisäksi Nato on sanonut keskittyvänsä terrorismin, piratismin ja kyberturvallisuuden kaltaisiin globaaleihin ongelmiin, varsinkin vuonna 2010 julkaistun uuden strategisen konseptin myötä (koko raportti täällä PDF-muodossa).

Natoa vaivaakin tällä hetkellä syvä strateginen sekaannus: se ei tiedä, ketä sen tulisi puolustaa, millä keinoin tai minkälaisia uhkia vastaan. Siinä missä Euroopan puolustaminen Neuvostoliittoa vastaan on varsin yksinkertainen strateginen pulma, on luoviminen ei-valtiollisten ja globaalien toimijoiden kansoittamassa maailmassa huomattavasti vaikeampaa. Toki Naton peruskirjan 5. artikla on edelleen strategian keskiössä: Nato puolustaa kaikkia maitaan yhdessä hyökkäyksiä vastaan. Mutta  Kosovossa ja Libyassa puolustettavina olivat ainakin periaatteessa ihmisoikeudet, kun taas Afganistanissa Nato taistelee terrorismia ja vastarintaliikkeitä vastaan.  Afganistanissa Nato-johtoinen ISAF onkin ollut sotkeentuneena jo yli vuosikymmenen, eikä se oli vieläkään kyennyt artikuloimaan selkää suunnitelmaa poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi – eli strategiaa. Aluksi Afganistanista haluttiin tehdä toimiva demokratia, kun taas viime vuosina tilanteen vaikeutuessa (ja alkuperäisen tavoitteen mahdottomuuden paljastuessa) Nato on laskenut tavoitteitaan ja keskittynyt lähinnä siihen, miten päästä pois Afganistanista menettämättä kasvojaan.

Strategian puutteessa Nato keskittyikin lähinnä taktisiin tavoitteisiin, kuten oopiumin kitkemiseen, naisten ja tyttöjen koulutukseen tai tiettyjen alueiden turvaamiseen. Nämäkin asiat voivat totta kai olla saavutuksia, mutta jos niitä ei sido pitkän aikavälin strategiaan ovat ne tuskin kestäviä. Chicagon huippukokouksessa Nato pitkin kiinni jo Lissabonissa sovitusta aikataulusta, jonka mukaan Nato lopettaa operaationsa Afganistanissa vuonna 2014. Afganistanin tilannetta vaikeuttaa entisestään vaikea kiista Naton ja Pakistanin välillä, jonka taustalla ovat Naton lennokki-operaatiot Afganistanin ja Pakistanin rajaseudulla. Pakistan on näiden iskujen vuoksi sulkenut maan läpi kulkevat Naton huoltoreitit, eikä ennen huippukokousta pidetyissä neuvotteluissa päästy sopimukseen asiasta.

Natolla on siis suuria vaikeuksia globaalin asemansa määrittelemisessä. Tämän lisäksi sitä vaivaavat puolustusmenojen leikkauksiin liittyvät sisäiset ongelmat. Jo vuosia kestänyt talouskriisi on pakottanut varsinkin eurooppalaisia Nato-maita leikkaamaan puolustusbudjettejaan. Chicagossa sovittiinkiin ties kuinka monennen kerran puolustusyhteistyön tiivistämisestä ja resurssien jakamisesta – tällä kertaa “smart defense”-käsitteen (“fiksu puolustus”?) puitteissa. Varsinkin Yhdysvaltoja turhauttaa eurooppalaisten Nato-maiden haluttomuus panostaa enemmän Natoon poliittisesti ja rahallisesti, mutta jos otetaan huomioon monien eurooppalaisten maiden pääuhan eli Venäjän verrattain heikko sotilaallinen kyky (Yhdysvaltoihin nähden), ei säästäminen näinä aikoina tunnu huonolta ajatukselta. On kuitenkin huomionarvoista, että nämä säästöt ovat selkeästi ristiriidassa globaali Nato -tavoitteen kanssa. Voimankäyttökyky kaukana kotoa (power projection) on tuhottoman kallista, ja Libyan operaatio osoittikin etteivät eurooppalaiset enää ole siihen kykeneviä: vastahakoisena osanottajanakin Yhdysvallat joutui avittamaan Iso-Britanniaa ja Ranskaa, joiden ammusvarastot hupenivat jo viikkojen pommitusten jälkeen.

Nämä ongelmat näkyvät myös monella tapaa Suomen Nato-suhteessa. Suomelle   puolustusliitto perinteisessä mielessä vaikuttaa houkuttelevalta vaihtoehdolta: se toisi ratkaisun suomen maanpuolustuksen ainoaan uhkaan, Venäjään, liittouman muodossa. Toisaalta monia suomalaisia pelottaa ajatus globaalista Natosta, jossa Suomi joutuisi lähettämään sotilaitaan milloin mihinkin maailmankolkkaan. Tosiasiassa moni Nato-maa on aivan yhtä skeptinen globaalista Natosta – Saksa ei esimerkiksi osallistunut lainkaan Libya-operaatioon, Turkki ja Espanjakin vain ei-taistelevina osanottajina. Niin kuin aikaisemmissa kirjoituksissani olen maininnut, strategian valmistelemisessa kyse on valinnoista, eli siitä, kuinka kovan hinnan on Suomi liittoutumisesta tai liittoutumattomuudestaan valmis maksamaan. Paikka Natossa toisi enemmän vastuuta, mutta toisaalta myös enemmän vaikutusmahdollisuuksia liittouman päätöksentekoprosessissa. Naton ulkopuolella joudumme ylläpitämään asevelvollisuusarmeijaa, joka tuskin pystyy yksin torjumaan Venäjän kaltaisia uhkia, mutta samalla saamme olla sivussa Nato-maiden vouhotuksista. Kysymys onkin pitkälti siitä, minkälaisen roolin Suomi maailmassa haluaa ottaa, jonka tulee puolestaan perustua ymmärrykseen maailmanpolitiittisista realiteeteista. Nämä ovat varsin erilaisia kysymyksiä, mutta sekä maailmanpolitiikan tosiasioden ymmärtäminen että ulkopoliittisten arvojen muodostaminen vaativat analyyttistä tarkastelua poleemisten kannanottojen sijaan. Kenties vuoden 2014 Nato-huippukokoukseen mennessä sekä Nato että Suomi ovat paremmin selvillä tavoitteistaan, strategiastaan sekä arvoistaan.

Tehtävä: bongaa Sauli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s