Myytti pohjoismaalaisen puolustusyhteistyön potentiaalista

Kuva: Valtra.

Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijoiden Joonas Sipilän ja Tommi Koivulan mukaan ’monet syyt puol­ta­vat Suo­men ja Ruot­sin tur­val­li­suus­po­liit­ti­sen yh­teis­työn tii­vis­tä­mis­tä ja laa­jen­ta­mis­ta osa­na puo­lus­tus­ra­ken­tei­den ke­hit­tä­mis­tä’ (Helsingin Sanomat, 24.5.2012). Ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolainen on toivonut että ’Suomi ja Ruotsi etenisivät lähelle puolustusliittoa’ samaan hengenvetoon todeten että kovan paikan tullen ’tämä yhteistyö ei ole velvoittavaa’ (Yle, 2.5.2012). Kuten Sipilä ja Koivula ansiokkaasti kirjoituksessaan toteavat ajatus pohjoismaalaisesta puolustusyhteistyöstä –ja erityisesti suomalais-ruotsalaisesta puolustusliitosta– ei ole uudenkarhea vaan siitä on ’kes­kus­te­lu it­se­näi­syy­tem­me al­ku­vuo­si­kym­me­nis­tä al­kaen’. Toisin kuin tutkijat väittävät, oikea syy siihen miksi sanoista tekoihin ei ole ryhdytty (ja tuskin koskaan tullaan ryhtymään), ei kuitenkaan ole luottamuspula. Ratkaisu siihen arvoitukseen miksi Pohjoismaat harjoittavat hyvin erilaisia ulkopolitiikkoja yhteisestä historiasta ja kulttuurista –ja potentiaalisesta uhkakuvasta– huolimatta löytyy materiaalisista faktoista ja niistä seuraavista eriävistä kansallisista intresseistä.

Tutkijakaksikko toteaa tyynen rauhallisesti että ’Suo­men ja Ruot­sin puo­lus­tus­voi­mil­la on samat teh­tä­vät: maan­puo­lus­tus, vi­ran­omais­apu ja kan­sain­vä­li­nen so­ti­laal­li­nen krii­sin­hal­lin­ta. Teh­tä­vien täyt­tä­mi­ses­sä vain pai­no­pis­teet ja rat­kai­sut näyt­tä­vät hie­man eri­lai­sil­ta.’ Niin onhan sekä Meksikon että Venäjän armeijoiden perimmäisenä raison d’etrenä maanpuolustus. Heti perään kerrotaan että ’Ruot­sis­sa oman maan so­ti­laal­li­sen puo­lus­tuk­sen ei kat­so­ta tar­vit­se­van yh­tä suu­ria so­dan ajan jouk­ko­ja kuin Suo­mes­sa’ kun taas ’Suo­mes­sa on mo­niin mui­hin Eu­roo­pan mai­hin ver­rat­tu­na suu­ret maa­voi­mat’. Seuraavaksi kerrotaan että ’Yh­teis­työn mah­dol­li­sen sy­ven­tä­mi­sen avain­ky­sy­mys on se, on­ko Suo­men ja Ruot­sin nä­ke­mys ase­voi­mien käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­ta riit­tä­vän yh­te­näi­nen. Eroa­vat­ko mai­den uh­ka­mal­lit ja so­dan­ku­vat rat­kai­se­vas­ti toi­sis­taan?’ Ajatus siitä että samantapainen uhkamalli ja sodankuva johtaisivat loogisesti syvenevään puolustusyhteistyöhön kahden valtion välillä on nurinkurinen, ja perustuu klassisen voimatasapainoteorian ajatukseen siitä että vahvan valtion mahdolliset laajentumispyrkimykset johtaisivat automaattisesti tasapainottavan vastakoalition syntyyn.

Balancing, bandwagoning ja buck passing

Kuitenkin vaikka tasapaino-käyttäytyminen onkin ollut leimallista nykyisessä westfalenilaisessa valtiojärjestelmässä, niin se ei ole ainoa vaihtoehto kuten Stephen Walt on todennut kirjassaan Origins of Alliances (1987). Paitsi balancing myös bandwagoning (eli uhkaavan vahvan valtion kanssa liittoutuminen) että buck passing (eli reagoimatta jättäminen ja toive siitä että joku toinen valtio ottaa vastuulleen uhkaavan vallan tasapainottamisen) ovat vaihtoehtoja, kun valtio pohtii vastaustaan kasvavaan uhkaan. Ennen kuin Britannia ja Ranska vihdoin päättivät pistää lopun Natsi-Saksan laajentumispyrkimyksille 1939 saatuaan tarpeeksi Tsekkoslovakian miehityksestä ja Puolaan hyökkäämisestä, kaikki eurooppalaiset suurvallat olivat vuosikausia olleet haluttomia uhkaamaan Saksaa vastatoimilla ja riskeeraamaan sotaa toivoen että joku muu hoitaisi ongelman pois päiväjärjestyksestä. Stalin päätti 1939 liittoutua vahvimmalta vaikuttavan valtion kanssa (bandwagoning) toivoen että sekä Saksa että länsiliittoutuneet heikentyisivät merkittävästi keskinäisessä sodassaan (buckpassing).

Kartta: Google.

Myös Pohjoismaiden toisen maailmansodan jälkeisessä historiassa balancing on ollut dominoiva trendi –Islanti, Tanska ja Norja liittyivät kaikki Natoon perustajajäseninä 1949. Kun Baltian maat saivat itsenäisyytensä takaisin, myös ne liittyivät Natoon heti kun pystyivät. Ruotsi jatkoi sodanaikaista menestyksekästä virallista puolueettomuuspolitiikkaansa (vaikka maan puolustus mahdollisen suurvaltasodan tapauksessa oli salassa koordinoitu Nato-maiden kanssa). YYA-sopimuksen vuonna 1948 solminut Suomi oli Neuvostoliiton epävirallinen ja pakon sanelema liittolainen. Kuten Walt toteaa –mainiten juuri kylmän sodan Suomen esimerkkinä– bandwagoning on mahdollista silloin kun pienellä valtiolla on hyvin voimakas naapuri, ja vaikeaa liittoutua muiden valtioiden kanssa sitä vastaan maantieteellisistä syistä. Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on nykyhetken kanssa? Palataan hetkeksi Sipilän ja Koivulan totemukseen siitä että ’Ruot­sis­sa oman maan so­ti­laal­li­sen puo­lus­tuk­sen ei kat­so­ta tar­vit­se­van yh­tä suu­ria so­dan ajan jouk­ko­ja kuin Suo­mes­sa’ kun taas ’Suo­mes­sa on mo­niin mui­hin Eu­roo­pan mai­hin ver­rat­tu­na suu­ret maa­voi­mat’. Katsotaan sen jälkeen hetken ajan Pohjois-Euroopan karttaa ja pidetään mielessä Stephen Waltin kolme kategoriaa –balancing, bandwagoning ja buck passing.

Tutkijat ovat toki oikeassa siinä että säästöjen aikaansaaminen vaatii erikoistumista ja luopumista joistain nykyisistä toiminnoista ja että valtion on ’luo­tet­ta­va sii­hen, et­tä yh­teis­työ­kump­pa­ni tuot­taa puut­tu­vat so­ti­laal­li­sen suo­ri­tus­ky­vyn osat – myös hä­dän het­kel­lä.’ Näin on juuri tälläkin hetkellä; mutta kyseessä ei ole balancing vaan buck passing. Ruotsi on pystynyt luopumaan aluepuolustuksesta ja keskittymään kansainväliseen kriisinhallintaan koska Venäjä on huomattavasti Neuvostoliittoa heikompi sotilaallisesti ja koska Suomi on säilyttänyt panostuksen alueelliseen maanpuolustukseen. Parempaa lupausta siitä että yhteistyökumppani auttaa hädänkin hetkellä on vaikea kuvitella; suomalaisilla jos kenelläkään on vahva intressi estää Ruotsin pahimman uhkakuvan (vihamielisen vallan pääsyn Pohjanlahdelle ja Saaristomerelle) toteutuminen. Ei ole sattumaa että puheet suomalais-ruotsalaisen puolustusliiton hyödyllisyydestä ovat useimmiten peräisin siitä maasta, joka liittosopimuksesta eniten hyötyisi.

Ei pelkästään luottamusta, vaan myös kapasiteettia

Hylätkäämme hetkeksi Realpolitik ja argumentti siitä että Pohjoismailla on viime kädessä hyvin erilaiset kansalliset edut ja kuvitellaan että yhteinen historia, kulttuuri ja arvot johtavat sellaiseen tilanteeseen että maiden keskinäinen solidaarisuus olisi niin korkeaa että sivusta seuraaminen ei olisi vaihtoehto kuvitteellisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi Suomi joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen uhriksi. Ovathan Tanska ja Ruotsi velvoitettuja auttamaan Suomea Lissabonin sopimuksen solidaarisuus-lausekkeen myötä, ja Norja ja Islanti ovat myös sitoutuneet kollektiivisen turvallisuuden periaatteeseen YK:n peruskirjassa. Mitä Pohjoismaat voisivat käytännössä tehdä Suomen hyväksi? Vastaus on lyhyt: Esittää diplomaattisia vastalauseita. Kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin koulutetuista pienistä osastoista ei olisi kauheasti iloa perinteisessä sotilaallisessa kriisissä. Pohjoismailla ei toisin sanoen olisi kapasiteettia auttaa Suomea perinteisessä sotilaallisessa kriisissä –joka on edelleen puolustusvoimien ensisijainen uhkakuva– vaikka hyvää tahtoa löytyisi. Olihan se mukavaa että 1939 puhuttiin siitä että ’Finlands sak är vår’ ja että Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta. Kuitenkaan millään eurooppalaisella valtiolla –paitsi Natsi-Saksalla, joka oli vielä talvisodan aikaan Neuvostoliiton liittolainen– ei ollut resursseja auttaa Suomea.

Jos Pohjoismaalainen puolustusyhteistyö on sitten pelkästään hyvää tarkoittava kangastus niin mitä muita vaihtoehtoja meillä on? Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak on todennut osuvasti että ’Euroopan unionin puolustusulottuvuus on olemassa vain parin pienen Natoon kuulumattoman EU-jäsenmaan poliittisessa liturgiassa’ (Helsingin Sanomat, 21.5.2012). Toisin sanoen, unelma yhteisestä eurooppalaisesta puolustuspolitiikasta haudattiin Libyan aavikolle tai on suoraan verrannollinen korkean edustajan Catharine Ashtonin tyylitajuun ja European External Action Servicen tehokkuuteen (jälkimmäisestä, The Ulkopolitist, 28.3.2012). Salonius-Pasternak on puoliksi oikeassa kirjoittaessaan että ’osallistumalla Islannin ilmatilan valvontaan Suomi on valinnut Pohjoismaat ja Naton lähimmiksi puolustuspoliittisiksi viiteryhmikseen.’ Se että Suomi ei halua osallistua EU-jäsen Viron ilmavalvontaan –toistuvista pyynnöistä huolimatta– kun taas Islannin ilmatilan valvontaan suhtaudutaan myöntyväisesti on vähemmän merkki siitä että pohjoismaalaista yhteistyötä priorisoidaan EU:n kustannuksella kuin suomalaisen sisäpolitiikan kummallisuuksista. Suomessa on yhä vuonna 2012 jostain syystä hyväksyttävämpää osallistua ’Pohjoismaa’ Islannin kuin ’Baltianmaa’ Viron ilmatilan valvontaan.

’There’s no alternative’

Kuten Salonius-Pasternak kirjoittaa, viimekädessä ’yhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa on muodostumassa keskeinen uuden verkoston tukivaijeri. Kolme viimeisintä tasavallan presidenttiä ovat tukeneet yhteistyön vahvistamista. Tämä puhuu selvää kieltä siitä, millainen merkitys Yhdysvaltojen kanssa tehtävällä yhteistyöllä on nyt ja tulevaisuudessa.’ Kylmä fakta on että edes Britannialla ja Ranskalla –puhumattakaan muista eurooppalaisista valtioista– ei nykypäivänä ole merkittävää voimanprojektiokapasiteettia Itämeren alueella. Ainoastaan kahdella suurvallalla –joista toinen on alueellinen, ja toinen globaali– on merkittävää potentiaalista voimanprojektiokapasiteettia Itämeren alueella. Maantieteen takia buck passing ei ole vaihtoehto Suomelle –toisin kuin länsinaapurillemme– joten Suomen turvallisuuspolitiikan perimmäisiä vaihtoehtoja on kaksi kappaletta: bandwagoning ja balancing. Edellisestä luovuimme kylmän sodan loputtua.

Jos Suomen valinta on tosiaan länsimaalainen, eikä se ole suhdannepolitiikkaa –Olli Rehniä mukaillen– niin Suomen tulisi loogisesti liittoutua liberaalin demokratian kanssa, jolla on paitsi tahtoa myös kykyä tulla tarvittaessa avuksi. Valinnasta muodostuu helppo, kun potentiaalisia liittolaisia on vain yksi kappaletta. Puolustuspolitiikan tulisi perustua tosiasioiden tunnustamiseen –yksi toivottava askel tähän suuntaan olisi vihdoinkin haudata myytti Pohjoismaalaisen puolustusyhteistyön potentiaalista suomalaisessa julkisessa keskustelussa.

9 responses to “Myytti pohjoismaalaisen puolustusyhteistyön potentiaalista

  1. Päivitysilmoitus: Suomen ulkopoliitiikan ytimessä: idealismi, identiteetti vai intressi? | The Ulkopolitist·

  2. Yhtäältä pätevää pyörittelyä, vaan kenties turhankin synkkää – ja osin myös historiatonta – yksinpuhelua. Ei pohjoismaisen sotilasyhteistyön historia tai tulevaisuus ole mielestäni ollenkaan niin potentiaaliton kuin kirjoitus antaa ymmärtää. Esimerkiksi 1930- ja 1940-luvuilla Ruotsi oli merkittävä alueellinen sotilasmahti, joka olisi voinut (myönnettäköön, niin halutessaan) pistää merkittäviä kapuloita Neuvostoliiton rattaisiin. Juuri tämän takia Neuvostoliitto teki kaikkensa estääkseen ja jopa kieltääkseen Suomen ja Ruotsin välisen yhteistyön ja jopa sotilaallisen liittoutumisen ja siinä myös onnistuen.

    Myöskään pohjoismaisen yhteistyön tulevaa potentiaalia ei pidä suoralta kädeltä diskontata. Kyse ei ole siitä, kykenisikö pohjoismainen solidaarisuus käymään uskottavaa ja täysimittaista panssarisotaa Kannaksella. Alpo Juntusen horinat suursodista á la ”ne jyrää meitin” voi jättää omaan arvoonsa. Konfliktin todennäköisyys Suomen ja Venäjän välillä on vähäinen nyt ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa ja vaikka sellainen tulisikin, ei sitä käytäisi tai ratkaistaisi toisen maailmansodan aikaisten skenaarioiden pohjalta. Olennaista tällaisessa tilanteessa olisi muun muassa alueellisen ilmatilan kieltäminen Venäjältä ja tässä yhteispohjoismaiset ilmavoimat olisivat varsin varteenotettava alueellinen pelote. Lisäksi ongelmistaan huolimatta etenkin Ruotsilla on edelleen paljon muita sotilaallisia kykyjä, joita Suomelta puuttuu.

    Lisäksi pelkkien kykyjen tuolle puolen menee se tosiseikka, että ylipäätään kynnys sotilaallisiin toimiin tai edes niillä uhkaamiseen on luonnollisesti paljon korkeampi, jos vastassa olisi pelkän Suomen sijasta kaikki Pohjoismaat. Eikä tämä solidaarisuus tietysti rajoitu vain pohjoismaihin, vaan ongelmistaan huolimatta myös EU:lla on edelleen samoja piirteitä.

    Näin ollen näen itse pohjoismaisessa puolustusyhteistyössä ja toivottavasti ajan mittaan myös kasvavassa solidaarisuudessa paljon potentiaalia, jota ei yksisilmäisellä realismilla (pienellä r:llä) tulisi turhaan dissata. Tässä mielessä on sääli, että ainakin lehdistöraporttien mukaan Suomen tuore oma turvallisuuspoliittinen selonteko (sori, en käytä lomiani dokarien lukemiseen, mutta jos aihetta on, palaan kyllä asiaan) on niin valju tämän solidaarisuuden osoittamisen ja rohkaisemisen suhteen: jos haluamme apua ja solidaarisuutta, pitää meidän itse olla valmiita sitä myös viestittämään.

    • Hyvä Hiski

      Asiallinen caveat tekstiin. Maailma on tosiaan muuttunut niin paljon että ’1930-luvun turvallisuuspoliittisista opetuksista’ on vähän vaikea puhua. Länsi-Euroopan täydellinen transformaatio, ja Venäjän heikentyminen ovat tosiaan tehneet Itämeren ympäristöstä kovin erilaisen.

      Ehkä Pohjoismaalaiselle puolustusyhteistyöllä olisi tosiaan rationaalisesti ajatellen potentiaalia nykytilanteessa. Göransson-kohun jälkeisen keskustelun valossa kuitenkin näyttää siltä että yhteiseen strategiseen visioon on ehkä vielä aika lailla matkaa esimerkiksi Suomen ja Ruotsin tapauksissa.

      Myötäilin, vähän suomettuneesti, kommenttiasi uudessa kirjoituksessa: http://ulkopolitist.wordpress.com/2013/01/09/venaja-hyokkaa-suomeen-huomenna-lounasaikaan/

      Terveisin, SY

  3. Päivitysilmoitus: Venäjä hyökkää Suomeen huomenna lounasaikaan? | The Ulkopolitist·

  4. ”Pohjoismailla ei toisin sanoen olisi kapasiteettia auttaa Suomea perinteisessä sotilaallisessa kriisissä –joka on edelleen puolustusvoimien ensisijainen uhkakuva– vaikka hyvää tahtoa löytyisi.”
    Komppaan Haukkalaa: yllä olevassa on useampi virhe. Kapasiteettiä on ja juuri niihin uhkakuviin jotka Suomelle haastavia. Kyllä kyse on poliittisesta uskalluksesta kohdata maiden sisäinen oppositio. Hienoa että kirjoittaja niin helposti oli valmis muuttamaan mieltään.

  5. Päivitysilmoitus: Islannin ilmavalvonta – saaga ulkopoliittisesta kiirastulesta | The Ulkopolitist·

  6. Päivitysilmoitus: Suomi ja kansainväliset instituutiot | The Ulkopolitist·

  7. Päivitysilmoitus: Pohjoismainen puolustusyhteistyö Tanskasta katsoen | The Ulkopolitist·

  8. Päivitysilmoitus: Puolustuspolitiikan vaihtoehdot? | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s