Zhdanov, Ustinov ja Makarov?

Venäjän asevoimien komentaja kenraali Nikolai Makarov esitti keskiviikkoissa puheessa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa kovaa kriitiikkiä Naton, EU:n ja pohjoismaiden puolustusyhteistyökehityksistä ja näki Suomen osallistumisen siinä mahdollisesti muodostavan sotilaallisen uhkan Venäjälle. Ei ihme siis, että kovat puheet ovat herättäneet reippaasti keskustelua Suomessa, muun muassa siitä kuinka virallista kantaa hän edustaa ja siitä miten loppujen lopuksi tulisi itse kommentit käsittää. Oliko kenraalin tarkoituksena tehdä selväksi Venäjän suurvaltaintressit suomalaisyleisölle, esittää ”nuhteita ja ohjeita” heille ikään kuin kylmän sodan aikana, tai oliko kyseessä ”klassinen esimerkki typerästä politiikasta.”

Ensinnäkin on todettava, että siinä ei ole mitään uutta, että korkean tason venäläistahot ilmoittavat etteivät pidä Suomen lähentymisestä Natoon (esimerkiksi 2007, 2009) – joskus hyvinkin uhkaavin sanoin. Vastaavasti on myös tiedossa, että Venäjä ei voisi estää Suomen Nato-jäsenyyttä ja jollain tasolla tämä lähentyminen on jo hyväksytty. Vastaavasti myös kahdenvälistä yhteistyötä Venäjän kanssa on myös aikaisemminkin esitetty (2008, 2012). Tässä suhteessa Makarovin varoitukset sopivat jo olemassaolevaan saarnaavaan perinteeseen. Uutta on, että Makarov sijoitti pohjoismaiden puolustusyhteistyön ja Suomen sotaharjoitukset Itä-Suomessa kiellettyjen asioiden listalle. Näiden lisäysten helposti nostamat historialliset vertaukset ja Makarovin läheiset suhteet presidentti Putiniin lienevät suurimmat syyt miksi Makarovin puhe herätti niin paljon huomiota. Toisaalta näiden uusien asioiden lisääminen perinteisten syntien listaan korostaakin juuri sitä, että puheita ei tulisi ottaa turhan kirjaimellisesti.

Väkevä länsivastainen retoriikka on ollut pitkäaikainen osa Venäjän ulkopoliittista työkalupakkia Putinin aikana. Tämä on taas vahvistunut Putinin uudelleenvalinnan yhteydessä; Putin kieltäytyi henkilökohtaisesta tapaamisesta Obaman kanssa ja hyvän mitan vuoksi myös oli osallistumatta G8:n ja Naton huippukokouksiin. Kenraali Makarovilla on ollut myös osansa tässä. Viime vuoden lopulla hän ounaili ydinsodan mahdollisuudesta Venäjän ja Naton välillä; vähän yli kuukausi sitten Makarov uhkasi Puolaa ja Romaniaa ennakoivalla iskulla jos osallistuvat Naton ohjustorjuntajärjestelmään. Aikaisemmin vastaavanlaista roolia on voinut nähdä muilta Putinin luottomiehiltä, kuten Dmitri Rogozinilta, joka Venäjän Nato-lähettiläänä onnistui kerta sun toisen ärsyttämään länsivaltoja.

On korostettava, että kyse on retoriikasta eikä toimenpiteista; on hyvinkin selviä sisäisiä ristiriitoja Venäjän retoriikassa ja sen esittämissä turvallisuusarvioissa, mutta se palvelee ulko- ja sisäpoliittista funktiota. Näin on etenkin aikana jolloin Venäjän eliitin valtasysteemi kohtaa merkittävää sisäistä painetta ja ulkoista kritiikkiä. Suomen tapauksessa retoriikan funktio on vain ulkopoliittinen –  uuden presidentin valinta Suomessa ehkä lisäsi tarvetta ”muistuttaa” Venäjän intresseistä ja tarkastella suomalaisten reaktiota.

Ottaen tämän huomioon, Suomen ulkopoliittinen johto on asiallisesti tarttunut kommentiin. Makarovin puheen tärkeyttä vähättelivät Ulkoministeri Tuomioja, Pääministeri Katainen ja ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan puheenjohtaja Soini pitäen kenraalin esittämää uhkakuvaa aiheettomana. Taas jo torstaina suhtauduttiin kovemmin kommentteihin: Presidentti Niinistö pyysi selvitystä Makarovilta puheistaan ja Tuomioja täsmensi Suomen esittävän ”Venäjälle suoran kysymyksen” aiheesta. Härkää on tartuttu sarvista, ja naapureiden on voitava keskustella asioista, eikä esittää epäsuoria uhkauksia. Mutta eri ulkopoliittisen johdon edustajien vastausten ripeys heijastaa sitä, että Venäjä-suhteet ovat edelleen arka aihe Suomessa.

Uutta vettä myllyyn?

Makarovin kommentien pitkäkestoisin vaikutus lienee Suomen Nato-keskusteluun. Koska Makarov ei juurikaan tuonut uutta sisältöä tähän keskusteluun, keskustelun laatu tuskin muuttuu. Tulemme varmastikin vielä kuulemaan Naton jäsenyyden puoltajilta ja vastustajilta siitä, kuinka Makarovin kommentti tukee nimenomaan heidän kantaansa (tämän iltalypsyn aloittivat jo Jussi Niinistö ja Risto Volanen). Mutta jos laatu ei parane, niin ehkäpä määrä muuttuu. Kysymys – josta Hiski Haukkala ja Jarmo Limnéll löivät twitterissä vetoa – siis kuuluukin kasvaako suomalaisten myönteisyys Nato-jäsenyyttä kohtaan vuoden loppuun mennessä?

Henkilökohtaisesti kallistun Hiskin kannalle siitä, että kannatus tuskin nousee. Esimerkiksi jos katsotaan suomalaisten Nato-jäsenyyskantoja Georgian sodan jälkeen niin muutos ei ollut kovin suuri: EVA:n arvopankissa ilmeni pieni nousu kannatuksessa, mutta Maanpuolustustiedotuksen suunnittelulautakunnan mielipidemittauksissa kannattajien määrä pysyi vakaana. Kummassakin mittauksessa näkyy, että Georgian sota ei pysäyttänyt selvää trendiä kohti kielteisempää suhtautumista Nato-jäsenyyteen. Toisaalta, jos kohukenraalille tulee jatkoa niin Nato-keskustelun luonnekin voi muuttua. Riippumatta siitä tuleeko – ja toivottavasti ei tule – on valitettavaa, että kohukenraalin vierailu olisi ainoa tapa saada ulkopoliittista keskustelua vireille Suomessa niinkin tärkeästä naapurimaasta kuten Venäjästä.

Jälkikirjoitus:Ja lopuksi, arvon lukijat, hieman erilainen tulkinta kenraali Makarovin puheesta ja sen inspiraatiosta:

One response to “Zhdanov, Ustinov ja Makarov?

  1. Päivitysilmoitus: Tapaus Makarov jälleentarkasteltuna | The Ulkopolitist·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s