”Suomen tulisi liittyä kaikkiin niihin länsimaisiin järjestöihin, joissa se ei ole jo jäsen.” Ei ole ensimmäinen kerta kun Martti Ahtisaari toteaa näin. Tällä kertaa ajatus nousi esille puhuttaessa puolueettomuuden käsitteestä Suomen ulkopolitiikassa. Siitä huolimatta, että puolueettomuuden ajatus elää sitkeästi ulkopoliittisessa keskustelussa Ahtisaari muistuttaa että puolueettomuudesta luovuttiin Suomen ulkopoliittisessa doktriinissa 1990-luvulla, kylmän sodan päättyessä, eikä käsitteellä ole arvoa nykypäivänä. Suomi on allekirjoittanut EU:n perussopimuksen solidaarisuus-klausuulin, jolla olemme sitoutuneet auttamaan muita EU-maita.

Toinen yleinen keskustelussa ilmenevä vaihtoehto puolueettomuudelle on ollut Pohjoismaalainen sotilallinen yhteistyö.  Vaikka tämä sotilaallinen yhteistyö on hyödyllistä, sen tehokkuus nojaa nimenomaan laajempaan lännen – ja Naton puitteissa – harjoitettavaan yhteiseen puolustukseen, presidentti muistuttaa.  Sen arvo on paljon pienempi laajemman kehyksen kontekstissa etenkin ottaen huomioon sen klassisen ironian, että eri Pohjoismailla – huolimatta niiden yhteiskuntien samanlaisuudesta – on hyvinkin erilaiset puolustusratkaisut. Idea skandinaavisesta puolustusliitosta on vailla pohjaa, tässäkin mielessä.

Tästä huolimatta Ahtisaari näkee juuri pohjoismaalaisuuden Suomen suurimpana kansainvälisenä myyntivalttina ja suurta lisäarvoa tuovana asiana. Hän muistuttaa että tämä oli oleellinen linkki länteen Suomelle kylmän sodan aikana. Tämä pohjoismainen yhteys on edelleen hyvin arvokas. Ahtisaari kysyy miksi emme myy sosiaalista malliamme, joka perustuu yhteiskunnalliseen rauhaan, ulkomaille? Yhteiskunnallinen rauha, joka perustuu konsensuspäätöksentekoon, jossa kaikkia osapuolia kuullaan, sallii radikaalitkin muutokset. Suomen mallin toimivuudesta presidentti käyttää esimerkkinä kuinka 1990-lamaa korjattiin hyvässä hengessä elinkeinoelämän ja ammattiyhdistysliikkeen päättäjien kanssa.  Selvästikin Suomen yhteiskuntamallissa on vientipotentiaalia.

On mielenkiintoista, että vaikka Ahtisaari on tullutkin viime vuosina useasti voimakkaasti esiin pohjoismaalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolestapuhujana, hän on samanaikaisesti korostanut yksilönvastuun merkitystä ja todennut että jokaisen pitää elättää itsensä. Onhan entinen presidentti kutsunut itseään myös anglo-saksiseksi liberaaliksi. Ahtisaari painottaa sitä että aatteiltaan Suomi on länsimaa, ja että se keskustelu mikä asiasta käydään on endonyymistä, koskien siis sitä miten me miellämme itsemme. Eksonyymin tasolla tuskinpa kukaan nykyään väittäisi Suomen olevan mitään muuta kuin länsimaa – paitsi ehkä Pohjoismaa.

Osittain kyse on presidentin mukaan vielä painavista kylmän sodan haamuista. Anti-amerikkalaisuus ja länsiallergia ovat osittain jatkuva yleispiirre Euroopassa, ja tämä Amerikka-vastaisuus on kuitenkin saanut jatkoa uusissa sukupolvissa. Ehkä ihmiset kokevat olevansa osa arvopohjaista länttä mutteivat geopoliittista länttä? Tässä kohdassa on mielenkiintoista muistaa että Ahtisaaren mukaan 2011 arabikansannousut osoittivat että perinteisesti länsimaisina pidetyt arvot – tasa-arvo, sananvapaus, demokratia, oikeusvaltio – eivät suinkaan ole länsimaisia vaan universaaleja, yleisesti päteviä arvoja.

Suomi on toki muuttunut vuosien aikana, mutta onko myös se ankkuri muuttunut, jota katsomme länneksi? Aikaisemmin Suomea ankkuroitiin Atlantin toiselle puolelle – ei niinkään paljon amerikkalaismielisyyden takia – vaan käytännön syistä, jotta voitiin luoda päällepainavaa neuvostovetoa vähentäviä kytköksiä. Nyt nämä transatlanttiset sidokset ovat kuitenkin löystymässä eri syistä. Osa kumpuaa Yhdysvaltojen yleisestä strategisen ajattelun muutoksesta Tyynenmeren suuntaan, ja myös eurofilian laantumisesta amerikkalaisten keskuudessa. Toisaalta, aiemmin suomalaiset poliitikon alut kävivät vaihtovuosia tai työskentelemässä Yhdysvalloissa (osa toki myös Neuvostoliitossa). Uudempien politiikkosukupolvien kokemukset ovat enenevässä määrin Euroopassa – ja vielä harvinaisen yhtenäisessä sellaisessa. Onko Eurooppa korvannut ’lännen’ ajattelussamme?

Näihin kysymyksiin ei ole saatavilla nopeita tai helppoja vastauksia. Mutta joka tapauksessa, Ahtisaari toteaa, että hänen mielestään kansainvälisessä politiikassa ja diplomatiassa on saatava aikaan selvästi nykyistä parempia analyysejä, ja niitä pitää seurata.

Haastattelun toteuttivat nimimerkit Mies ulkosuomalainen ja Synkeä yksinpuhelu. Jutun taustoittamiseen käytettiin Katri Merikallion ja Tapani Ruokasen teosta Matkalla: Martti Ahtisaaren tarina (2011).