(Huomioithan, että tämä artikkeli on 12 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Pienvaltiorealismi ja tasapainottaminen

Sunnuntaistrategisti | 19.09.2012

Artikkeli on ensimmäinen osa Suomen pienvaltiorealistista ulkopolitiikan pitkää linjaa pohtivasta kaksiosaisesta sarjasta.

Eräällä Venäjään erikoistuneella suomalaisella professorilla oli tapana vitsailla, ettei Suomella sellaista turvallisuusongelmaa olekaan, jota Venäjään liittyminen ei ratkaisisi. Vitsin taustalla on se tosiasia, etteivät Suomen maatieteelliset faktat muutu. Itärajan takana on suurvalta, joka hyvässä ja pahassa vaikuttaa merkittävästi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, jopa siihen pisteeseen asti että Venäjän intressien huomioonottamista voi pitää normaalina osana Suomen ulkopolitiikkaa. Sanomatta – ainakin julkisessa keskustelussa – kuitenkin usein jää se, että Venäjän intressien huomioon ottaminen ei suinkaan ole Suomelle luonnollista: Venäjän turvallisuusintressejä ei koeta keskeiseksi siksi, että Suomi jakaisi nämä intressit tai pitäisi niitä erityisen oikeutettuna. Suomalaisen reaalipoliittisen tradition mukaan Venäjän intressien huomioonottaminen on pakollista, koska käytännössä nämä Venäjän intressien huomioonottaminen on ainoa tapa välttää sotilaallinen konflikti itänaapurin kanssa.

Tämä suuntaus tunnetaan Suomessa pienvaltiorealistisena perinteenä, jota Hiski Haukkala tulkitsee kirjassaan Suomen Muuttuvat Koordinaatit, keskittyen erityisesti Juhani Suomen mietteisiin. Pienvaltiorealistisen tradition tavoitteena on piskuisen Suomen  – joka nähdään lännen itäisimpänä linnakkeena – selviytyminen. Käytännössä tämä viittasi Suomen ongelmalliseen maantieteelliseen sijaintiin suurvalta-Venäjän naapurissa. Kuten J.K Paasikivi itse asian ilmaisi, ”Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia.” Näin ollen Suomen realistisen ulkopolitiikan pitkän linjan tavoite oli konfliktin välttäminen Venäjän kanssa, keskeisimpänä ulkopoliittisena työkaluna luottamuksellisten kahdenvälisten suhteiden ylläpito Venäjään, tarvittaessa jopa Suomen omien etujen kustannuksella. Pienvaltiorealismin mukaan Suomen ei missään tapauksessa tulisi luottaa ulkovaltoihin Venäjä-suhteissaan, vaan pikemminkin korostaa omaa vaarattomuuttaan. Suomen ulkopolitiikassa tämä suuntaus on käytännössä heijastunut ensin puolueettomuutena, joka on ollut turvallisuuspolitiikkamme keskiössä 1930-luvun puolivälistä asti, kohdaten kuitenkin yhä suurempaa painetta Suomen sitoutuessa eurooppalaiseen yhteisöön kylmän sodan jälkeen, tarkentuen sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi.

Pienvaltiorealismi ja realismi näkökulmana kansainväliseen politiikkaan

Nuoren sukupolven IR-tutkijan näkökulmasta realistisen ulkopoliittisen tradition olemassaolo Suomessa on aavistuksen kummallista. Jo muinaiset kreikkalaiset tiesivät, ettei realismi ole kovin pienvaltioystävällinen katsontakanta kansainväliseen politiikkaan, eikä realismi enimmäkseen konstruktivistis-liberalistisessa Suomessa ole ainakaan akateemisissa piireissä saavuttanut suurta suosiota, varsinkaan verrattuna anglo-amerikkalaiseen maailmaan. Suomen julkisessa ulkopoliittisessa keskustelussa yleisempi realistisen näkökulman edustus on myös ollut vähäistä, vaikka pienvaltiorealisteja varsinkin vanhemman sukupolven tutkijoista löytyy. Kuvaavaa on, että realismille ei edes löydy suomenkielistä wikisivua.

Rajusti yksinkertaistaen realismin eri muodot näkevät maailman olevan valtioista koostuva anarkistinen järjestelmä (tai yhteisö), jossa valtiot ajavat – normeista, arvoista ja kansainvälisistä laeista tarpeen tullen välittämättä – omia etujaan, tarvittaessa jopa väkivaltaisesti. Tällaisessa järjestelmässä valtioiden välisiä suhteita kuvastaa pahimmillaan jatkuva antagonismi ja turvattomuus valtioiden ajaessa omia intressejään toisten kustannuksella. Valtioiden ulkopolitiikan ytimessä tulisi näin ollen olla omien etujen ajaminen ja selviytyminen vihamielisessä kansainvälispoliittisessa järjestelmässä (tai yhteisössä), rajusti yksinkertaistaen joko tasapainottamalla (balancing) – joko sisäisesti panostamalla asevoimiin tai ulkoisesti rakentamalla liittoumia –  vahvempia valtioita tai liittoumia vastaan tai liittoutumalla (bandwagoning) vahvemman valtion tai liittouman kanssa kanssa muita vastaan.

Ottaen huomioon Suomen ”maantieteelliset faktat” sekä osittain varsin ongelmallisen historian Venäjän ja sen edeltäjän Neuvostoliiton kanssa, suomalainen pienvaltiorealismin perinne ja Paasikiven-Kekkosen linjasta asti voimassa ollut sotilaallinen liittoutumattomuus herättää helposti kysymyksiä nuoremman IR-sukupolven keskuudessa. Mistä johtuu se, että suomalainen pienvaltiorealismi käytännössä sulkee tasapainottamisen mahdollisuuden pois (ylläpitäen kuitenkin uskottavan puolustuksen myyttiä, jonka voi tavallaan tulkita sisäisenä tasapainottamisena)? Onko pienvaltiorealistinen näkemys, jonka mukaan sotilaallinen liittotumattomuus ja Venäjä-suhteiden priorisointi tarvittaessa jopa omien etujen kustannuksella, paras reaalipoliittinen keino turvata Suomen itsenäisyys, alueellinen koskemattomuus, poliittinen järjestelmä sekä yhteiskunnallinen toimivuus, jotka Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko (2009) identifioi Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan päätehtäviksi?

Kansainvälisen poliitikan realistisia näkökulmia tulkitsemalla vaihtoehtona voisi hyvin olla Suomen siirtyminen – katsontakannasta riippuen – joko sisäisestä tasapainottamisesta (jonka neoklassinen realisti voisi tunnistaa myös underbalancingina) tai suoranaisesta tasapainottamatta jättämisestä (nonbalancing) liittoutumiseen joko yhden tai useamman valtion kanssa Suomen ja Venäjän välisen voima(epä)tasapainon korjaamiseksi. Tämä vaikuttaa strategisesti rationaaliselta ratkaisulta (joka tosin ei ole suomalaisen maanpuolustuspolitiikan vahvinta osaamista) varsinkin, koska Suomi ei kykene kohdistamaan tällä hetkellä tarpeeksi resursseja edes nykyisen sotilaallisen kapasiteetin ylläpitämiseksi saati Suomen ja Venäjän välisen epätasapainon korjaamiseksi. Ja kuten pääministeri Katainen äskettäin totesi, tulevaisuudessa nämä resurssipaineet tulevat vielä kasvamaan. Mikäli ulkoisella tasapainottamisella voidaan turvata maan suvereniteetti, poliittinen järjestelmä sekä ulkopoliittinen toimintavapaus ulkopuoliselta painostukselta ja sekaantumiselta, miksi se ei ole ollut Suomen realistisessa traditiossa päälinjana pienvaltiorealismin sijaan?

Pienvaltiorealismi ja tasapainottamisen puute

Suomen pienvaltiorealistisessa perinteessä tasapainottamispreferenssiä tuntuu ehkäisevän kaksi oletusta: Ensiksi, Suomen ei tule Venäjä-suhteiden hoidossa luottaa ulkovaltoihin vaan korostaa puolueettomuuspolitiikalla omaa vaarattomuuttaan; ja toiseksi, Suomi joutuu Venäjän sotilaallisen painostuksen tai voimankäytön kohteeksi vain osana laajempaa kansainvälistä konfliktia (kuten viimeisin selonteko toteaa).

Ensimmäinen uskomus perustuu pitkälti Suomen historiaan Euroopassa. Venäjän keisarikunnan aikana Suomi oli niin etäällä eurooppalaisista suurvalloista, että maan poliittinen eliitti epäili, etteivät suurvallat uhraisi ainuttakaan ”pommerilaista krenatööriä” Suomen takia, kuten Hiski Haukkalan mainiossa kirjassa oli mainittu. 1930-luvulla Suomi kokeili ulkoministeri Rudolf Holstin alaisuudessa hetken aikaa tasapainotteluun perustuvaa reunavaltiopolitiikkaa – varsin heikoin lopputuloksin – ennen siirtymistään pohjoismaiseen puolueettomuuteen. Toisin sanoen, perinteisesti Suomen historiassa voi maan periferaalisen aseman lisäksi liittoutumisessa havaita niitä samoja ongelmia, joita anglo-amerikkalaiset realistit ovat huomioineet kirjoituksissaan: liitttoutumispolitiikan onnistuminen riippuu liittouman kestävyydestä ja luotettavuudesta, jota anarkistisessa järjestelmässä (tai yhteisössä) on vaikea saavuttaa, tai todentaa.

Pienvaltiorealismin tämänhetkinen tulkinta on intiimisti sidoksissa myös Suomen kokemuksiin kylmän sodan aikana, jolloin maan oli käytännössä pakko hyväksyä asemansa Neuvostoliiton ulkopoliittisessa etupiirissä, ja pyrkiä ylläpitämään omaa itsenäisyyttään omaa vaarattomuuttaan ja luotettavuuttaan korostamalla. Paasikiven-Kekkosen linjan hintana Suomelle oli muun muassa ulkopoliittisen autonomian osittainen menetys (erityisesti liittolaispolitiikan saralla), Neuvostoliiton jatkuva sekaantuminen Suomen sisäpolitiikkaan, sekä suomettuminen, josta seurasi julkisessa keskustelussa merkittävä epäluulo voimakkaita länsimaisia ulkovaltoja kohtaan, joihin Suomen olisi pitänyt luottaa, jos se olisi halunnut tasapainottaa Neuvostoliittoa. Nuoremman IR-tutkijan näkökulmasta näyttää, että monella tapaa näistä historiallisista ulkopoliittisista taakoista ei olla vieläkään päästy täysin eroon Suomen realistisessa traditiossa – puhumattakaan julkisesta keskustelusta – joka osaltaan selittää esimerkiksi puolustusvoimien upseereiden ja julkisen mielipiteen merkittävät erot suhteessa Nato-jäsenyyteen sekä Suomen julkisen Nato-keskustelun ongelmat.

Pienvaltiorealismiin perinteinen luottamuspula ulkovaltoihin, ja kylmän sodan aikaisen suomettumisen lisäämä epäluulo länsivaltoja kohtaan, on peräkkäisissä turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa osaltaan heijastunut väitteessä, ettei puolueeton Suomi voi joutua Venäjän sotatoimien tai sotilaallisen painostuksen kohteeksi. Tämän väitteen mukaan Suomi ei liittoutumalla suoranaisesti ratkaise Venäjästä johtuvaa turvallisuusongelmaansa, vaan pikemminkin lisää omaa turvattomuuttaan. Ottaen kuitenkin huomioon realistisen kansainvälispoliittisen järjestelmän piirteet, jonka mukaan valtiot ajavat kylmästi omia etujaan – tarvittaessa väkivalloin – Suomen kannalta tämän ulkopoliittisen väitteen omaksuminen on ollut vähintään yhtä ongelmallista kuin liittoutumispolitiikan ajaminen, jonka ongelmia Suomen moderni (sota)historia hyvin valottaa: sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole este sille, että Venäjä kokisi Suomen turvallisuusuhkaksi, jonka voi – varsinkin mikäli maan sotilaallinen kapasiteetti on huomattavasti alhaisempi kuin Venäjällä itsellään – tarvittaessa neutralisoida aseellisesti. Pikemminkin on todennäköisempää, että alhainen sotilaallinen pelote mahdollistaa aseellisen konfliktin syttymistä, vaikkakin se laskee sitä konkreettista turvallisuusuhkaa, jota Suomi voisi parhaimmillaan Venäjälle edustaa.

Voidaan olettaa, että syy pienvaltiorealismin kansainvälispoliittisen realismin vastaisen logiikan piirteeseen, jonka mukaan tasapainottaminen luo enemmän turvattomuutta kuin turvallisuutta lienee enemmän psykologinen kuin ulkopoliittinen, varsinkin kylmän sodan aikaisessa pienvaltiorealismissa. Sotilaallinen liittoutuminen oli tuolloin käytännössä mahdotonta, ja ainoa tapa rajoittaa tämän luomaa ulko- ja turvallisuuspoliittista ongelmaa oli ulkoisesti korostaa vaikutelmaa, jonka mukaan Suomi ei historiastaan huolimatta koe Venäjää turvallisuuspoliittisena uhkana (kuten Paasikivi asian näki) – jolloin tarvetta liittoutumiselle ei ole – ja sisäisesti levittää kuvitelmaa, ettei puolueetonta Suomea kohtaa sotilaallinen uhka, ja ettei totalitaarisen Neuvostoliiton sekaantuminen Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan rajoittanut maan itsenäisyyttä tai turvallisuutta. Jälkimmäisen teon vaikutukset omalta osaltaan kuormittavat vielä pienvaltiorealismin perinnettä, joka heijastuu tämän päivän keskusteluissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tätä, ja miltä suomalaisen pienvaltiorealismin tulisi näyttää kylmän sodan jälkeisessä maailmassa,  käsitellään artikkelisarjan viimeisessä osassa.