Pienryhmien kasvu Libanonissa

Mellakoista ja sieppauksista huolimatta ovat Libanonin tärkeimmät poliittiset toimijat  pyrkineet korostamaan, että Libanon on edelleenkin rauhallinen maa. Ajan myötä kuitenkin vakuutteluyritykset menettävät tehoaan ja turvattomuuden tunne laajenee. Turvattomuuden tunteen kasvu on toki pääselitteisesti Libanonin sisäinen kehitys, mutta tätä kehitystä edesauttaa Syyrian sisällissodan jatkuminen. Syyrian konflikti on tuonut uuden ulottuvuuden Libanonin eri uskonryhmien välisiin yhteiskunnallisiin jännitteisiin Libanonissa, joista haastavin on kuinka Syyrian konflikti on nostanut esille uusia poliittisia ja aseellisia voimia Libanonissa.

Selvimmin kehitys on näkynyt Libanonin toiseksi suurimmassa kaupungissa, Tripolissa – joka on noin Helsingin kokoinen kaupunki. Tripolissa on pitkäaikainen konflikti vierekkäin sijaitsevien alaviitti- ja konservatiivisunninaapurustojen välillä joka on Libanonin sisällissodan peruja, mutta on sittemmin kehittynyt lähes pysyväksi osaksi Libanonin yhteiskunnallisia jännitteitä. Syyrian kansannousun alettua naapurustot ovat jakautuneet Bashar al-Assadin hallinnon alaviittipuolustajiin ja sunnivastustajiin, mikä on johtanut useisiin verisiin yhteenottoihin Syyriaan liittyvissä mielenosoituksissa, viimeiseksi elokuussa.

Tripolin väkivaltaisuuksien kasvu heijastaa osaltaan Syyrian kansannousun vetoamista Libanonin sunniväestöön, mutta myös perinteisten sunnipuolueiden vaikutusvallan heikentymistä. Sunnit ovat vahvasti tukeneet Syyrian oppositiota, mutta tämä sympatia ei ole saanut poliittista ilmaisua sunnipuolueiden – kuten Tulevaisuusliikkeen – keskuudessa. Sunnieliitin johtajuuden puuttuessa sen sijalle nousee ruohonjuuritason johtajuutta, josta näkyvin esimerkki ovat salafistiliikkeet.

Poliittisten salafistien nousu onkin ollut häkellyttävän nopeaa. Ennen vuotta 2011 salafistit olivat marginaalinen liike laajemmassa sunniyhteisössä, mutta nyt salafistit nauttivat laajemmasta suosiosta, mikä johtuu pääosin heidän vahvoista kannanotoistaan Assadin hallintoa vastaan ja roolistaan Assadia vastustavien mielenosoitusten järjestäjinä. Mielenosoitukset ovat olleet enimmäkseen rauhallisia, mutta niiden innoittamina ja on muodostunut suuri määrä erilaisia pieniä puolisotilaallisia ryhmiä, jotka ovat osallistuneet taisteluihin Beirutissa ja Tripolissa. Ryhmät eivät ole kovin järjestäytyneitä, ja niiden lähtökohtainen yhdistävä tekijä on yleinen uskonnolliseen yhteisöön sidottu identiteetti. Tämän lisäksi ryhmiä motivoi moni eri tekijä, joista merkittävimmät ovat raha ja sosiaalinen status; jihadistitaistelijat muodostavat vain hyvin pienen osa taistelijoista Tripolissa.

Tripolin konfliktin historiallisesta erikoisluonteesta johtuen sen mahdollisuudet laajentua muualle Libanoniin ovat hyvin rajalliset. Salafistien nousu kuitenkin yhdistää Libanonin yhteiskunnalliset jännitteet ja Syyrian sisällissodan heijastevaikutukset vaarallisesti. Toistaiseksi poliittiset salafistit ja heidän aseelliset kannattajansa ovat keskittyneet Assadia kannattaviin alaviitteihin, mutta on mahdollista, että he kohdistavat huomionsa myös toiseen Assadia lähellä koettuun olevaan ryhmään, šiiohin. Syyrian sisällissota on toiminut tehokkaana katalyyttina mobilisoidessaan laajempaa sunniyhteisöä vetoamalla laajempaan turhautumiseen valtion piittaamattomuuteen ja myös käsitykseen šiiojen aiheuttamista poliittisista vääryyksistä. Myös alaviitti- ja šiiayhteisöt ovat turhautuneita nykytilanteeseen ja ne nojautuvat oman yhteisönsä luomaan turvaan. Libanonin alaviitit ovat aseistautuneita ja järjestäneet vasta-mielenosoituksia, kun taas šiiat ovat turvanneet Hizbollahin suojaan ja harvemmin ovat osoittaneet mieltään kaduilla. Tilanteen heikkenemisestä huolimatta Hizbollah on ylläpitänyt järjestyneisyyttään, kuten paavi Benedictuksen Libanonin-vierailun aikana ja omassa hillityssä vastineessaan lähetystömielenosoituksille – jolloin Hassan Nasrallah esiintyi tuhansien kannattajien edessä.

Kun Libanonin sisäiset kiistat ja Syyrian kansannousun nostamat jännitteet ovat kohdanneet,  tuloksena on ollut syvä poliittinen kriisi Libanonissa. Tripolin toistuvat väkivaltaisuuden aallot ovat aiheuttaneet paikallisia kriisejä kesäkuussa 2011 ja helmikuussa 2012, ja ajan myötä kriisit ovat yleistyneet ja laajentuneet. Toukokuussa 2012 Syyrian opposition auttamisessa ansioituneen salafistiaktivisti Shadi al-Mawlawin pidätys hyvin epämääräisissä olosuhteissa  Tripolissa johti nopeasti mielenosoituksiin ja johti niistä luontevasti verisiin taisteluihin Bab al-Tabbanehin ja Jabal Mohsenin välillä. Sunnimielenosoittajat näkivät Mawlawin pidätyksen Hizbollahiin sidotun turvallisuuspalvelun mielivaltaisena tekona Syyrian miellyttämiseksi. Kriisi yltyi, kun kaksi sunnilaista uskonnollista johtajaa tapettiin Libanonin armeijan tarkistuspisteellä, minkä seurauksena sunniryhmät sulkivat teitä kauttta maan ja taistelut syttyivät Beirutin etelä-osassa. Kriisi loppui, kun Mawlawi vapautettiin anteeksipyynnön saattelemana, ja pienimittaisia ampumavälikohtauksia lukuunottamatta rauha palasi suhteellisen nopeasti. Uusi kriisi syttyi elokuussa, kun šiialaisen Mekdad-klaanin soturit sieppasivat kymmenettäin syyrialaisia ja muiden arabimaiden kansalaisia panttivangeiksi ympäri Libanonia ja sulkivat tiet Beirutin lentokentälle. Syynä joukkosieppaukselle oli klaanin mukaan Syyriassa siepattujen libanonilaisten šiiapyhiinvaeltajien vapautus. Kumpikin kriisi korostaa, kuinka paljon Syyrian sisällissota on sulautunut Libanonin sisäpolitiikkaan.

Intensiivisyydestään huolimatta kriisit ovat olleet lyhytkestoisia, mutta jokainen kriisi lisää tulevan kriisin räjähdysherkkyyttä ja koettelee Libanonin hallitusta, joka on Hizbollahin Maaliskuun 8.-liittouman johtama. Yleisesti ottaen Libanonin valtio on vähätellyt väkivallan määrä ja tärkeyttä Libanonissa. Mekdad-klaanit toteuttamia sieppauksia kuvailtiin ”ei-poliittiseksi” ja muita epämääräsiä murhia ja tappoja  pääsääntöisesti ”henkiöiden välienselvittelyinä”.  Hämmentävin hiljaisuus on seurannut entisen informaatioministeri – ja Damaskoksen läheisen ystävän – Michel  Samahan pidätyksestä osallisuudesta terrorikampanjan valmisteluun pohjois-Libanonissa.  Pidätyksen implikaatiot, siitä että Assadin hallinto pyrkii rahoittamaan terrorismia Libanonissa, ovat huimia kaikille libanonilaisille puolueille ja siksipä hiljaisuus onkin painavaa. Hallituksen hidas reaktio Libanonin yleisen turvallisuustilanteen heikkenemiseen heijastaa päätoimijoiden haluttomuutta kohdata Syyrian kriisin seurauksia: hallituspuolue Hizbollah joutuu tasapainoielemaan liittolaisensa Syyrian ja toisaalta Libanonin sisäpolitiikan välillä. Sisäpolitiikassa se taas joutuu tekemään valintoja omien šiiakannattajiensa ja tarpeellisten sunniliittoliitolaistensa intressien välillä.

Maan turvallisuuspalveluiden koetaan tahriintuneen maan poliittisissa kiistoissa, ja ainoa luottamusta nauttiva turvallisuuslaitos on ollut Libanonin armeija.  Tosin tämänkin laitoksen asema on ongelmallinen, sillä armeija nauttii luottamusta vain jos sen ei koeta häiritsevän sektaarista tasapainoa – tämän takia Libanonin armeija ei ole osallistunut sektaarisiin kriiseihin, esimerkiksi vuonna 2008, johtuen pelosta, että armeija sirpaloituisi eri sekteihin. Nytkin armeijan puolueettomuutta Tripolissa on kyseenalaistettu. Näiden huolien ajamana Libanonin armeijaa on käytetty hyvin varovaisesti, enimmäkseen kriisinhallintaan Tripolissa ja sielläkin vain pahimpien väkivaltaisuuksien pysäyttämiseksi. Pahimman väkivallan loputtua armeija on vetäytynyt, eikä puhetta aseistariisunnaista tai vastaavasti edes esitetä. Tripoli heijastaa tässäkin suhteessa laajempaa trendiä, että turvattomuudentunteen luomassa tyhjiössä valta Libanonissa on osin siirtynyt pienemmille ryhmille, mikä osaltaan ruokkii yleistä epävakautta ja pelkoa tulevasta.

Heijastevaikutuksista ja sen synnyttämistä uusista voimista huolimatta Syyrian sisällissota ei sellaisenaan leviä Libanoniin. Ajan myötä Libanonin sisäisen valtakamppailun sunnien ja šiiojen välillä sekä Syyrian konfliktin sunnien ja alaviittien välillä erottaminen toisistaan muuttuu kuitenkin lähes mahdottomaksi. Libanonin uudet poliittiset ja aseelliset voimat eivät voi yksinään onnistuneesti haastaa Libanonin valtakeskittymiä, mutta uusien voimien kasvu luo enemmän kriisitilanteita ja vähentää perinteisten valtakeskittymien kykyä hallita näitä kriisitilanteita. Opportunistinen retoriikka on kasvanut ajan myötä, mikä kiristää ilmapiiriä Libanonin sunnien ja šiiojen välillä. Enteet Libanonissa ovat hyvin uhkaavia, ja on varsin todennäköistä, että kriisit lisääntyvät ja epävakaus kasvaa.

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 10.9. julkaistuun artikkeliin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s