Japani kansainvälisessä ilmastopolitiikassa

Artikkeli on ensimmäinen osa Japanin ilmastopolitiikkaa käsittelevästä sarjasta.

Joitakuita saattoi viime vuoden joulukuussa hämmästyttää, kun nousevan auringon (mutta melko vaivalloisesti laskevien päästöjen) maa Japani jätti osallistumatta vanhan pääkaupunkinsa Kioton mukaan nimetyn ilmastosopimuksen toiseen velvoitekauteen. Alunperin vuonna 1997 solmitun sopimuksen toinen velvoitekausi – ilmastojargonilla ilmaistuna KPCP2 – oli eräs melko vaisuksi jääneen Durbanin ilmastokokouksen kiistellyimmistä tuloksista, joista kirjoitin vieraskynän nuorten näkökulmasta ympäristöaktivisti Leo Straniuksen blogiin ilmastokonferenssin jälkimainingeissa.

Miksi Japani jättäytyi pois velvoitekaudelta? Oliko syynä se, että Kioton sopimuksen päästövähennysvelvoitteet koskivat vain ns. Annex 1- eli perinteisiä teollisuusmaita, joiden osuus maailman kokonaispäästöistä on jatkuvasti vähentynyt? Vaikuttiko taustalla Japanin voimakkaan naapurivaltion Kiinan taloudellinen ja sotilaallinen nousu? Tai kenties noin viidenkymmenen ydinvoimalan alasajo Fukushima Daiichi -voimalan vakavimpaan luokkaan kuuluneen onnettomuuden jälkeen?

Entä miten Japanin roolia globaalissa ympäristö- ja ilmastopolitiikassa voisi ylipäätään ymmärtää? Minkä vuoksi räiskyvien anime-hahmojen, rannoilta vuorille kurottautuvien megapolisten ja joskus yltiökohteliaiden kansalaisten kulttuurisesti äveriäs mutta ensi silmäykseltä melko kummallinen maa sijoittaa (eduskunnan Japani-ystävyysryhmän puheenjohtaja ja ilmastoasiantuntija Oras Tynkkystä lainaten) valtavasti resurssejaan globaalien ympäristökonferenssien järjestelyyn, vain hukatakseen kaiken vaivalla hankkimansa poliittisen goodwillin valaanpyyntiin?

Vuonna 2009 julkaistussa artikkelissaan Oxfordin yliopiston tohtoriopiskelija ja Marie Curie Fellow Harro van Asselt tovereineen selitti Japanin roolia kansainvälisessä ilmastopolitiikassa, erityisesti kansainvälisiä päästövähennyssitoumuksia ja -aikatauluja tavoitelleen YK:n ilmastopuitesopimuksen (UNFCCC) sekä pikemminkin vapaaehtoisuuteen, markkinamekanismeihin ja teknologiaan perustuvan Asia-Pacific Partnership (APP) -sopimusten välillä, Japanin halulla navigoida taitavasti sisä- ja ulkopoliittisessa ristiaallokossa. Se myrskyää joskus taifuunin lailla.

Kansallisten ilmastokantojen muodostaminen lienee helpoimpia esimerkkejä, joilla voi osoittaa, että ns. realistinen maailmanpolitiikan teoriasuuntaus ei vastaa todellisuutta. Van Asselt piirtääkin Japanin kansallisen ilmastopolitiikan muodostamisesta paljon realismia hajanaisemman, dynaamisemman ja mielestäni myös totuudenmukaisemman kuvan, jossa joudutaan tasapainoilemaan ainakin eturyhmien,  hallinnon ja ulkopolitiikan ristiriidoissa.

Ensinnäkin kansalaisyhteiskunta on jakautunut ilmastokysymyksessä tavalla, joka muistuttaa eurooppalaisia yhteiskuntia; siinä missä sekä ilmastotietoiset Japanin kansalaiset että ympäristöjärjestöt ovat kannattaneet kansainvälisiä sitoumuksia ja ainakin jälkimmäiset suhtautuneet skeptisesti APP:n kaltaisiin, multilateralistiset järjestelyt kiertäviin kerhoihin, paikallinen Elinkeinoelämän keskusliitto eli Keidanren on arvattavasti vastustanut kansainvälisesti velvoittavia sopimuksia. Van Asselt ei kuitenkaan valitettavasti ennätä artikkelissaan pohtia, mitkä (poikki)kansalliset virtaukset vaikuttavat tällaisten vastakkaisten kantojen muodostamiseen.

Ministeriöillä on ojassa (ja kaupiteltavina) omat lehmänsä ja politiikkansa. Perinteikäs ja vaikutusvaltainen elinkeino- ja teollisuusministeriö METI on noudattanut Keidanrenin linjaa; varsin nuori, vasta vuonna 2001 ministeriöksi korotettu ympäristöministeriö MOE puolestaan tukee ympäristöjärjestöjen vanavedessä kansainvälisiä velvotteita, joskaan se ei myöskään ole ilmaissut hylkivänsä APP:ta. Ilmastopolitiikkaa koordinoiva Japanin ulkoministeriö MOFA toisaalta pyrkii historiallisista syistä kohottamaan Japanin roolia niissä pöydissä, joissa myös Yhdysvallat on vaikutusvaltainen, ja toisaalta nostamaan Japanin profiilia niillä kansainvälisen politiikan alueilla (ympäristöasiat mukaan lukien), joissa Japanin militaristinen historia ei nouse nololla tavalla esille.

Mikään ministeriöistä kuitenkaan ei koe, että APP häiritsisi UNFCCC:n puitteissä käytäviä neuvotteluja; päinvastoin ne uskovat, että teknologiaa ja sektorikohtaisuutta painottava APP voi olla rakentamassa UNFCCC:n kannalta toiveikasta tulevaisuutta. Tässä kohden realisti voi myönnettävästi virnistää ilkeästi: eikö teknisesti edistynyt Japani hyödy kaikista eniten sektorikohtaisesti osoitetuista päästövähennysvelvoitteista, kun vaikkapa terästeollisuus on Japanissa suhteellisesti varsin puhdasta jo ennestään? Suomessahan vastaava ajattelutapaa on nimetty nationalismillaan mainetta niittäneen Soinin malliksi.

Ristivetoa aiheuttavat paitsi kansalaisyhteiskunnan ja ministeriöiden kamppailut myös ulkopolitiikka. Ilmastoneuvottelujen historiassa Japani siirtyi Yhdysvaltoja mukailevan nuivan alun jälkeen välittäjäksi aktiivisen Euroopan ja passiivisen Yhdysvaltojen välille. Niinpä Japani on puolustanut Kiotossa tehtyä päästövähennysvelvoitteita sisältävää sopimusta, etenkin Yhdysvaltojen vetäydyttyä Kioton sopimuksesta pikemminkin sotaretkistä kuin ympäristöstä kiinnostuneen George W. Bushin kaudella (ironista kyllä vuoden 2001 vaaleissa enemmän ääniä saanut Al Gore oli ollut keskeinen sopimuksen syntymisessä; voi vain aprikoida, miten erilaiselta globaali ilmastopolitiikka näyttäisi, mikäli hänet olisi myös valittu presidentiksi). Toisaalta Japani on historiallisista syistä kuitenkin halunnut olla aktiivisesti mukana APP:ssa Yhdysvaltojen kanssa. Lisäksi Japani haluaa haastaa myös Kiinan ja Intian kaltaiset nousevat taloudet vastuuseen kasvavista päästöistään.

Japanin politiikassa kuitenkin pyritään saavuttamaan myös konsensusta ja harmoniaa, ja tuloksiakin on syntynyt. Van Asselt raportoi, kuinka Japani sitoutui jo Shinzo Aben pääministerikaudella 2006-2007 vähentämään päästöjään 50 % vuoteen 2050 mennessä; pääministeri Yasuo Fukuda nosti tavoitteen 60-80 %:iin jouduttuaan ympäristöjärjestöjen kritisoimaksi, ja vuonna 2009 ympäristöministeri Tetsuo Saito ehdotti 25-40 % välitavoitetta vuoteen 2020 mennessä YK:n suositusten mukaisesti.

Samaan virtaan ei tunnetusti voi astua kahdesti, mutta fragmentoituvan kansainvälisen ilmastopolitiikan virta ei kolmessa vuodessa toisaalta ehdi vielä madella kovinkaan kauas. Miten tilanne on muuttunut yleisesti varsin epäonnistuneeksi katsotun Kööpenhaminan ilmastokokouksen, Koillis-Japanin maanjäristyksen ja tsunamin sekä Japanin osalta Kioton kuopanneen mutta uudesta laillisesti sitovan ilmastosopimuksen neuvottelusta päättäneen Durbanin ilmastokokouksen jälkeen? Mikä on pysynyt järkähtämättömästi samana? Van Asselt ei kollegoineen eksplikoinut artikkelissaan varsinaista teoriapohjaa tutkimukselleen; mikä olisi realismia hedelmällisempi maailmanpolitiikan teoriavinkkeli Japanin kansainvälisen ilmastopolitiikan tutkimukseen? Entä onnistuuko Japani pysymään ilmastotavoitteissaan ilman ydinvoimaa? Missä määrin Keidanren on joutunut perääntymään ympäristöliikkeen nostettua merkittävästi profiiliaan viime vuosina?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s