Bidzina Ivanishvilin veret seisauttava vaalivoitto

Kuva: The Hindu.

Georgian parlamenttivaalit olivat yllättävät kahdella tavalla. Suoraviivaisin yllätys oli että presidentti Mikheil Saakashvilin United National Movement -puolue (40.3%) hävisi selvästi ennakkoarvioista huolimatta vasta vuoden vanhalle miljardööri Bidzina Ivanishvilin kasaamalle Georgian Dream-koalitiolle (54.92%). Tulos on pakottanut sekä lännen että Venäjän nopeasti uudelleenarvioimaan Georgia-politiikkaansa, ja on aiheuttanut mediassa asiaankuuluvaa kannunvalantaa siitä kuinka paljon Georgian ulkopolitiikan suunta muuttuu.  Kuitenkin merkittävämpi yllätys Georgian vapaiden vaalien, ja toivottavasti onnistuvan demokraattisen vallanvaihdon, suhteen on että ne ylipäätään ovat tapahtuneet.  Riippumatta siitä kuka voitti ja kuka hävisi. Baltiaa lukuunottamatta kypsä länsimainen demokratia ja eräs sen olennaisista kriteereistä –että valta välillä vaihtuu, ilman suurempia ongelmia, vaalien seurauksena– ei ole vakiintunut entisen Neuvostoliiton alueella. Saakashvilin tappiopuhe oli siten alueelle poikkeuksellinen ei pelkästään taustansa (Georgian uusi lippu, Euroopan neuvoston lippu, Neitsyt Marian ikoni ja Ronald Reaganin patsas) vaan sisältönsä takia.

Itsenäisen Georgian ensimmäinen presidentti Zviad Gamsakhurdia syöstiin vallasta 1991 sotilasvallankaappauksessa, joka nosti tämän seuraajaksi Neuvostoliiton entisen ulkoministerin –lännessä tunnetun ja arvostetun perestroikan tekijän– Eduard Shevardnadzen. Seuraavana vuonna, Georgialle ja Shevardnadzelle tappiollisen Abhasian sisällissodan jälkimainingeissa, Gamsakhurdia yritti nostaa kapinan kotiseudullaan Mingreliassa Shevarnadzea vastaan mutta hävisi ja kuoli mystisissa olosuhteissa. Shevardnadzen, joka oli hallinnut Georgiaa jo neuvostoaikana 1972-1985, valtakauden aikana Georgiaa vaivasivat massiivinen korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus. Abhasiasta paenneet georgialaiset jätettiin suurelta osin oman onnensa nojaan. Toisaalta Shevardnadze onnistui konsolidoimaan Georgian itsenäisyyden erittäin huonoissa lähtökohdissa. Kansalaisyhteiskunta kehittyi ja sopimus sekä taloudellisesti että strategisesti merkittävän Baku-Tbilisi-Ceyhan öljyputken rakentamisesta tehtiin ennen 2003 ’ruusuvallankumousta’, jolloin Saakashvilin johtama oppositio pakotti (Yhdysvaltojen ja Venäjän tuella) Shevardnadzen eroamaan vilpillisten vaalien jälkeen. Vaikka jossain mielessä Saakashvilin ja Shevardnadzen aikakausia ei tulisi nähdä täysin vastakkaisina –aloittihan Saakashvili poliittisen uransa jo 1995 sekä nimesi vanhimman poikansa Shevardnadzen mukaan– niin sekä Georgian ulko- että sisäpolitiikka muuttui merkittävästi 2003 alkaen. Sisäpolitiikkaa on leimannut voimakas talouden liberalisaatio sekä korruption kitkeminen hallintojärjestelmän alemmilta portailta. Ulkopolitiikassa Georgia orientoitui vahvasti länteen ja George W. Bushin johtamaan Yhdysvaltoihin, ja asetti tavoitteekseen Nato ja EU-jäsenyydet.

Miksi Saakahvili sitten menetti äänestäjien luottamuksen, vaikka hänen aikanaan Georgia on kokenut valtavan muodonmuutoksen? Kommersantin Maksim Jusinilla on hyvä suuntaa antava analyysi. Georgian taloudella ei mene tällä hetkellä hyvin, ja huolimatta suuresta kehityksestä merkittävä osa väestöstä ei ole päässyt osalliseksi vaurastumisesta. Myös Saakashvilin persoonakeskeiseen johtamistyyliin ollaan ehditty jo kyllästyä. Jusin siteeraa georgialaista vitsiä: ’Misha haluaa olla sulhanen jokaisissa häissä ja ruumis jokaisissa hautajaisissa.’ Juuri ennen vaaleja paljastunut vankilaskandaali antoi lisää vettä opposition vallan väärinkäytössyytöksiin. Toisaalta kyse ei ole vain Saakashvilin epäonnistumisesta mutta myös Ivanishvilin saavutuksesta. Hänen on onnistunut luoda yhdessä vuodessa ainakin päällisin puolin yhtenäinen oppositioliike. Ivanishvilista tulee tätä myötä Euroopan rikkain johtaja –ainakin kunnes Silvio Berlusconi palaa taas kerran pelastamaan Italian ja jos emme ota huomioon että Vladimir Putinilla on laajat nautintaoikeudet Venäjän valtionomaisuuteen. Ivanishvilin omaisuus ja omalaatuiset harrastukset –valtava taidekokoelma ja oma eläintarha– ovat odotettavasti vedonneet toimittajien mielikuvitukseen. Georgialaisille Ivanishvilin omaisuus, joka on suurempi kuin valtion budjetti, indikoi yhtäältä sitä että hänen on pitänyt omata jotain lahjakkuutta sen kokoamiseksi ja toisaalta että hän ei ole politiikassa rahan takia (toisin kuten esimerkiksi Adzharian aluetta vuoteen 2003 hallinnut Aslan Abashidze). Ennen kaikkea, Saakashvili tuntui menettäneen Georgian politiikassa merkittävän ’käänteisen Moskovan-kortin’. Hän ei enää pystynyt vakuuttamaan äänestäjien enemmistöä siitä että ainoastaan hänen puolueensa kykenee jatkamaan maan länsisuuntausta, ja että oppositio olisi Kremlin ohjailtavissa.

Ivanishvilin voiton mahdollisti viime kädessä myös se että Saakashvili ei ollut valmis väärentämään vaalitulosta ja vaikuttaa valmiilta luopumaan vallasta. The Economist oli oikeassa korostaessaan tapahtuman merkittävyyttä, ja sitä että sekä häviäjillä että voittajilla on suuri vastuu siitä että Georgia onnistuu pääsemään yli post-neuvostoliittolaista politiikkaa vaivaavasta ’vangin dilemmasta’. Kuinka paljon Ivanishvilin voitto tulee sitten muuttamaan Georgian suuntaa? Tässä vaiheessa on vaikeaa sanoa kuinka vallanvaihto tulee onnistumaan; täytyy muistaa että vaalikampanja oli äärimmäisen poleeminen ja että vanhojen vihollisten tulee olemaan vaikeaa tehdä yhteistyötä, siitä huolimatta että Yhdysvallat tulee varmasti heitä tähän painostamaan. Myös Ivanishvilin koalition sisäinen yhtenäisyys ja sitä kautta hallituksen vakaus on perin kyseenalainen. Kuitenkin vaikuttaa siltä että Georgiassa on kehittynyt perin laaja poliittinen konsensus koskien vuoden 2003 jälkeistä länsiorientaatiota. Toisin sanoen ei vaikuta kovin todennäköiseltä että maa suistuisi takaisin janukovitslaiseen takatalveen Ukrainan tapaan. Ivanishvili on yrittänyt vakuutella sekä omia kansalaisiaan että länttä ilmoittamalla että hänen ensimmäinen valtiovierailunsa tulisi suuntautumaan Washingtoniin. Venäjä on pysyttäytynyt kovin hiljaisena sekä vaalien aikana että niiden jälkeen, tunnustaen sen tosiasian että sen eksplisiittisesta tuesta on pelkästään haittaa Georgian 2008 sodan jälkeisessä politiikassa. Kuten Jusin toteaa, länsisuuntauksesta luopuminen tai ajatus Abhasian ja Etelä-Ossetian tunnustamisesta, olisi poliittinen kamikaze-isku kelle tahansa georgialaiselle johtajalle. Vaikka Georgian ja Venäjän jäätävät välit saattavat parantua siedettävämmiksi, ja Venäjä voi luopua kauppasaarrostaan, nyt kun Putinin inhoama Saakashvili ei ole enää vallassa, niin maiden välinen suurin ristiriidan aihe –Abhasian ja Etelä-Ossetian tunnustaminen ja miehittäminen– ei tule muuttumaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s