Jo Beirutin, surmatun entisen pääministeri, Rafik Haririn mukaan nimetyltä lentokentältä keskustaan saapuessa on vaikeaa olla huomaamatta lukuisten mainostaulujen esiin tuoman poliittisen mainonnan; jokaisella puolueella ja ryhmittymällä tuntuu olevan tarve pönkittää (paikka paikoin edesmenneiden ja martyroitujen) johtajiensa statusta, olivat vaalit lähitulevaisuudessa tai ei. Julisteiden tyylissä välittömän huomion kiinnittää tahatonta komiikkaa aiheuttava kitsch, joka on tyylissään kaukana yhtäältä tarkasti suunnitellusta länsimaisesta mielikuvamainonnasta ja toisaalta parhaimmasta propagandataiteen avantgardismista. Kaoottisen ja piittaamattoman liikenteen säestämän matkan lähestyessä keskustaa näköpiiriin ilmaantuu sodassa tuhoutuneen keskustan uudet ja/tai rakenteilla olevat, luksuaaliset, tornitalot, joiden mainokset lupaavat täyttää hedonistisimmatkin haaveet “palasta taivasta” tai osuudesta “ikuiseen osoitteeseen”.

Yllä mainitut piirteet ovat yleinen osa pitkän sisällissodan (1975-1990) jälkeistä Libanonia, joka on jossain määrin edelleen traumatisoitunut yhteiskunta, niin poliittisesti – kuten esimerkiksi Mies ulkosuomalaisen viime keväänä arvioimasta, vuoden 2005 jälkeistä politiikkaa käsittelevästä After the Cedar Revolution –kirjasta voi lukea – kuin henkisesti. Jälkimmäisen tilaa käsittelee American University Beirutissa sosiologian emeritusprofessorina toimiva Samir Khalaf viime vuonna julkaistussa kirjassaan Lebanon Adrift – From Battleground to Playground.

Khalafin arvio Libanonin yhteiskunnallisesta kehityksestä ja henkisestä nykytilasta ei säästele tekijänsä kotimaata. Sisällissodasta vielä toipuvan ja edelleen sisäisten (ja ulkoisten) poliittisten eturistiriitojen kanssa painiva maa ja sen kansalaiset ovat sosio-kultturisesti huolestuttavassa tilassa. Yhtäältä heikon valtion ja sodan karaiseman yhteiskunnan osallisten vallitsevana piirteenä on uudesti syntynyt heimoistuminen (retribalization), jonka ilmentymänä toimii halu sulkeutua omaan yhteisöön tai jopa tilaan (yllä mainittujen luksuaalisten tornitalojen muodossa). Oman identiteetin muodostuminen ja sen pohjalta toimiminen juuri heimon tai sektin kautta ei tietenkään Libanonin historiallisessa kontekstissa ole uusi asia, mutta edelleen heikoksi identiteetin ja sosio-ekonomisten palvelujen tarjoajaksi jäänyt valtio ei ainakaan ole Khalafin mukaan estänyt sektipohjaisten identiteettien vahvistumista, pikemminkin päinvastoin luokkien ja sektien hakeutuessa maantieteellisesti kaltaistensa pariin. Tässä mielessä sektiin pohjautuva tunnustuksellisuus (confessionalism) voidaan Khalafin mukaan jakaa kahteen rooliin. Yhtäältä se toimii diskriminaatiota ja palvelujen jakoa helpottavana kuin identiteetillisen ylepeyden lähteenä toimivana tunnusmerkkinä (emblem) ja toisaalta kollektiivisena suojakilpenä (armor) muiden instanssien muodostamaa, keksittyä tai todellista, uhkaa vastaan. Mitä heikompi tunnusmerkillinen rooli sektiin pohjautuvalla identiteetillä on, sitä suurempi on sen rooli suojakilpenä: mitä vähempi niin taloudellinen kuin sosio-politiinen pääoma, sitä kriittisemmäksi sen puolustaminen muuttuu.

Toisena sosio-kultuurisen kehityksen piirteenä toimii valikoidun muistinmenetyksen siivettämä kulutushysterian/-terapia, jossa tavoiteltu identiteetti on suorassa yhteydessä kykyyn hankkia rahaa, valtaa ja ennen muuta näkyvyyttä. Pyrkimykset uuteen, individualistiseen kulutukseen pohjautuvan identiteetin luomiseen näkyy mm. kauneusihanteissa: ennen lähinnä marginaali-ilmiönä pidettyyn plastikkakirurgiaan törmää Libanonin televisiossa ja Beirutin kadulla tämän tästä. Näin ollen yleinen, sodasta toipuvien yhteiskuntien maltillisuus ja säästäväisyys on kääntynyt Libanonin tapauksessa päälaelleen yhteiskunnallisten ihanteiden keskittyessä kulutuksen, luksuksen ja spektaakkelin avittaman unohduksen ympärille. Khalaf toteaakin sosiologien isää Emile Durkheimia jaottelua lainaten libanonilaisen nyky-yhteiskunnan nostavan epäpyhän/profaanin pyhän asemaan ja toisaalta myös päinvastoin, uskonnollis-poliittisten ryhmittymien viihteellistäessä yhä enemmän uskonnollista viestiään pyrkimyksissään vastata kulutusyhteiskunnan luomalle haasteelle.

Kirjan nimessä esiintyvää leikkikentän metaforaa Khalaf käyttää eräänlaisena ideaalityypillisenä Libanonin “henkisen tilan” kuvaajana. Leikkikenttä on tässä kontekstissa inhimillisten intohimojen sääntelystä vapaa, leikkimielinen, niin paikallista kuin kansallista keinottelua suosiva ja vaativa vapaa-alue, joka elää spektaakkelista ja vaurauden näyttämisestä. Selvää on, ettei tällainen lyhytnäköinen hedonismi ole hyväksi kansallisen tason toimintaa vaativille haasteille, joistan Khalaf mainitsee mm. ympäristöpolitiikkaan ja terveydenhuoltoon liittyvät kysymykset.

Kirjan kirjoittaja ei – tietoisena siitä, että Libanonin negatiivisia erityispiirteitä kiihdyttävät globaalit trendit, joihin maa ei kyseisellä tasolla voi niinkään vaikuttaa – ehdota niinkään yleistä ratkaisua Libanonin henkiseen ajopuutilaan, vaan peräänkuuluttaa moraalisen suunnan löytämistä jostain Durkheimin (intohimojen rajoittaminen esimerkiksi uskonnolla ja myyteillä) ja Weberin (yltiörationaalinen nyky-yhteiskunta tarvitsee piristystä) välistä. Toisin sanoen, Libanonin tulisi Khalafin mukaan löytää moraalinen suunta kadottamatta sille ominaista jovialiteettia ja joie de vivreä, joiden nykyinen sidos vaurauteen on ongelmallinen.

Khalafin kirja on erittäin mielenkiintoinen ikkuna nykyisen Libanonin kollektiiviseen mielentilaan ja sen sisäisiin ristiriitoihin. Se ei niinkään avaa Libanonin poliittista järjestelmää, toisin kuin esimerkiksi Tom Najemin tiivis ja suositeltava poliittinen yleiskatsaus Lebanon – The Politics of a Penetrated Society (2012), vaan toimii pikemminkin maan poliittisen järjestelmän luomien ongelmien vaikutusten kuvauksena. Sellaisena kirja toimikin erinomaisesti ja on suositeltavaa luettavaa kaikille Libanonin nykytilanteesta kiinnostuneille.

Samir Khalaf, Lebanon Adrift – From Battleground to Playground, Saqi Books (2012); ISBN 9780863564345.