Viime tammikuun lopulla Iso-Britannian pääministeri ja konservatiivisen puolueen puheenjohtaja David Cameron piti historialliseksi kuvatun Bloomberg-puheensa, jossa hän linjansi visionsa maansa EU-politiikasta. Britannian EU-jäsenyys tulee neuvotella uudelleen, maan omia etuja enemmän heijastaen, muiden jäsenmaiden kera, minkä jälkeen uusien ehtojen muodostamasta EU-jäsenyydestä järjestään “kyllä vai ei” –äänestys vuoden 2017 loppuun mennessä.

Varsin uhkarohkean linjavedon aikaansaama reaktio noudatti pitkälti ennakko-odotuksia niin sisä- kuin ulkopoliittisesti. Cameronin omassa puolueessa päätöstä kiiteltiin historiallisena niin kansalle lahjoitettavan Eurooppa-politiikan päätäntävallan kohdalla kuin puoluetta jakaneen kysymyksen kohtaamisen tiimoilta. Euroopasta taas kuului kriittisempiä, jos kohta laajalti Iso-Britannian jatkoa EU:ssa toivovia äänenpainoja. Cameronille itselleen kyseessä oli strateginen veto, jonka tarkoituksena oli niin vastata EU:sta eroa vaativan UKIP-puolueen yhä kasvavaan kannatukseen kuin kuopata puolueen itsetuhon tielle useasti ajanut ns. Eurooppa-kysymys, joka oli hajottanut puoluetta Margaret Thatcherin ja etenkin Maastrichtin sopimuksen parlamentissa läpi runnoneen John Majorin puheenjohtajuuskaudella.

Neljässä kuukaudessa tilanne on kuitenkin muuttunut merkittävästi, vanhan kaavan toteutuessa uudessa kontekstissa: ankkuroidessa eurooppapolitiikkansa lähemmäksi puolueensa euroskeptikko-siipeä Cameron tuli avanneeksi jäsenyysvastaisuuden Pandoran lippaan. UKIP-puolueen nöyryyttäessä niin yksittäisten vaalipiirien edustajia korvaavissa ja kunnallisvaaleissa kuin kansallisissa gallupeissa, joista viimeisimmässä puolue keräsi historiansa suurimman kannatuksen, 19%. Cameronin lupauksen ja euroskeptisemmän puolueen menestyksen myötä konservatiivien EU-vastustajat ovat rohkaistuneet vaatimaan lisää nyt kun pohjana on aiemmin vaadittu lupaus kansanäänestyksestä. Tässä kontekstissa viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet poikkeuksellisen erikoisia brittiläisessä politiikassa. Tarkkailijat ovat saaneet kokea paitsi absurdiuden huippua hipovien samaa sukupuolta olevien avioliiton mahdollistavan avioliittolain vastustajien kannanottoja (joiden kommenteista tulee väkisin mieleen paitsi puolueeseen aiemmin liitetty nasty party –kuvaus, kuin myös nk. Section 28 –tapaus)  myös ns. loongaten, jossa eräs Cameronia lähellä ollut puoluehenkilö haukkui puolueen kenttäaktiiveja hulluiksi. Kovasta kilpailusta huolimatta tapahtumasarjan varsinainen huipennus koettiin viime viikolla nähdyn poliittiseen tyrmäykseen muodossa, jossa 114 konservatiivien parlamentaarikkoa äänesti hallituksen vuosittaisena linjauksena tunnettua ns. kuningattaren puhetta (Queen’s speech) vastaan, perustellen vastustuksensa sillä, ettei linjauksessa mainittu EU-äänestystä. Vaatimus äänestyksen maininnasta ei opposition ansioista mennyt läpi, ja radikaaleimmat euroskeptikot penäävätkin nyt mahdollisen tulevan äänestyksen kirjaamista lakiin. On siis todettava, ettei puhe kapinalikkeen historiallisesta asemasta ole liioiteltua, sillä historiallinen tarkastelu osoittaa hyvin tilanteen mittakaavan: Nottinhamin yliopiston Philip Cowleyn ja Mark Stuartin tutkimuksen mukaan nykyisen parlamentin hallituspuolueiden kansanedustajat muodostavat toisen maailmansodan jälkeisen historian hallitusvastaisimman parlamentin.

Eräs tulkinta tapahtumista on, että puolueen “sisäinen yhteiskuntasopimus”, jossa puolueen arvokonservatiivit lupasivat tukensa puolueen “modernisoinnille” hintana vaalivoitosta, olisi rauennut. Kun vuoden 2010 parlamenttivaalien tuloksena oli vain Briteille harvinainen hallituskoalitio liberaalidemokraattien kanssa, ovat arvokonservatiivit ja euroskeptikot kokeneet Cameronin linjausten olevan avoimen vastustuksen ja jopa halveksunnan arvoisia. Esimerkiksi brittipolitiikkaan ja konservatiivipuolueeseen erikoistunut professori Tim Bale Queen Maryn yliopistosta on todennut, ettei Cameronilla puolueen nykytilanteessa tarpeeksi poliittista pääomaa uudistetun avioliittolain läpiajamiseen, mistä johtuen hänen vastustajien määrä on kasvanut entisestään, etenkin arvokonservatiivien keskuudessa.

Mielenkiintoista onkin, että tällaisessa tilanteessa puoluekentän edustajiin kohdistuneet loongate-tyyliset, Iso-Britannian politiikan kontekstissa varsin arkisista ja yleisistä lausumista syntyneet skandaalit voivat olla puolueenjohtajan näkökulmasta kohtalokkaitakin toimiessaan puoluekentästä ja kanttajista irrallaan olevan, ylimielisen puoluejohtajan narratiivia ja puoluejohtajan vaihdosta tukevien asemaa vahvistavana.  Tukalasta tilanteesta ja muutamista poliittisista haastajista huolimatta ilmeistä korvaajaehdokasta puolueella ei kuitenkaan ole.

Vaikkei Cameronilla ole käsissään mustan keskiviikon kaltaista katastrofia – kuten Majorilla – ja maan talous näyttäisi kenties vihdoin oleman pikkuhiljaa elpymään päin, on tilanteissa yksi merkittävä ero – UKIP-puolue. Tämä ero lieneekin yhtenä merkittävänä syynä sille, miksi Cameron ei voinut jyrätä sittemmin runsaasti kasvanutta euroskeptisten kansanedustajien ydinjoukkoa heti alkuun. On EU:n ja Britannian etujen mukaista, että maa pysyy edelleen EU:ssa  – josta mm. sisämarkkinoiden kohdalla maan elinkeinoelämää edustavan CBI:n johtaja on toistuvasti muistuttanut – ja siksi konservatiivisen puolueen sisäisellä rämpimisellä on laaja, ja enimmäkseen huolestunut, yleisö. Jos puolue ajautuu eräänlaiseen kilpailuun EU-vastaisuuden määrässä UKIP-puolueen kanssa – nykyisen tai uuden puheenjohtajan kera – on suotavaa, että Labour ja liberaalidemokraatit pitävät kantansa ja pysyvät debatin toisella puolella, kuten entinen konservatiivinen ulkoministeri Douglas Howe hieman yllättäen totesi oivallisessa mielipidekirjoituksessaan.