kuva: Matt Bors

 “Terrorismi” on sana, joka tunkeutui perinpohjaisesti poliittiseen keskusteluun syyskuun 11. päivän terrori-iskujen myötä. Terrorismi ilmiönä ei tietenkään ole uusi, mutta sen poliittinen painoarvo sai 2000-luvulla ennenäkemättömät mittasuhteet. Viime vuosikymmenellä terrorismista käsitteenä on tullut vaikutusvaltainen ase niin sisä- kuin ulkopoliittisia uudistuksia ajettaessa. Vaikuttaa siltä, että terrorismin vastustamisen varjolla on ollut mahdollista puolustaa melkein mitä tahansa – oli kyse sitten kansalaisvapauksien rajoittamisesta, laajamittaisesta salakuuntelusta, kyseenalaisista vankilajärjestelyistä, internetin valvomisesta tai kahdesta, yhteensä jopa kuuden triljoonan dollarin sodasta. Alunperin Yhdysvaltojen alullepanemasta “terrorisminvastaisesta sodasta” tulikin eräänlainen slogan, joka vaikutti olevan suotuisa myös muille kuin Yhdysvalloille sekä sen NATO-liittolaisille. “Terrorismin” vastainen taistelu on noussut poliittisella agendalla korkealle myös esimerkiksi Venäjällä, Kolumbiassa, Pakistanissa ja Israelissa – kussakin tapauksessa eri syystä, mutta yhtä lailla: “terrorismi” on erottamaton osa 2000-luvun poliittista maisemaa.

“Terrorismi” on sana, jota käytetään usein “väärin” – joko tahattomasti tai tarkoituksella. Liian usein kuulee puhuttavan terrorismista suhteellisena käsitteenä, aivan kuin terrorismin luokitelma olisi puhtaasti mielipidekysymys, puhujan subjektiivisen näkemyksen armoilla. Esimerkiksi sanonta “yhden terroristi on toisen vapaustaistelija” ei ole ainoastaan klisee – se on analyytisesti väärin ja moraalisesti arvelluttavaa. Terrorismi on toki erittäin latautunut käsite, eikä sen määritteleminen ole helppoa. Tämän ei kuitenkaan pitäisi johtaa siihen, että kaikkia määritelmiä pidettäisiin samanarvoisina, tai että terrorismin määritelmä olisi analyyttisen tarkastelun ulottumattomissa.

Toki monia – kenties useimpia – poliittisen keskustelun keskeisiä käsitteitä käytetään harhaanjohtavasti tai vähintäänkin väljästi, vailla tarkkaa määritelmää. Keskustelussa käytettyyn käsitteeseen. Selkeitä, analyyttisiä määritelmiä sanoille “demokratia”, “vapaus” tai “tasa-arvo” saattaa olla vaikea löytää yhteiskuntafilosofiassa, saati sitten poliittisesti latautuneessa keskustelussa. “Terrorismi” on käsite, jolla on erityistä painoarvoa poliittisessa keskustelussa, mikä mahdollistaakin sen käytön muuten arvelluttavien toimintatapojen puolustamisessa. Käsitteen väärinkäyttö voi siis olla myös harkittua ja tarkoitushakuista – sen käytöllä voi olla asiayhteydestä riippuen erilaisia funktioita, jotka palvelevat puhujan tarkoitusperiä.

Mitä “terrorismi” siis tarkalleen ottaen on? Yleisimmin terrorismi määritellään asiantuntijoiden parissa siviileihin (noncombatant) kohdistuvana, poliittisesti tai ideologisesti motivoituneena väkivaltana, jonka tarkoituksena on ainakin herättää pelkoa laajemmassa väestössä sekä usein myös horjuttaa yhteiskuntajärjestystä. Terrorismi väkivallan muotona onkin monin tavoin symbolista tai jopa ekspressiivistä (“itseilmaisun” keino) – sen tarkoitus on viestittää jotakin väkivallan keinoin. Yleensä terrorismista puhuttaessa toimijan oletetaan olevan ei-valtiollinen toimija. Valtioiden käyttämä väkivalta omia kansalaisia kohtaan, valtioterrori, voi olla menetelmiltään samanlaista kuin ei-valtiollisten toimijoiden käyttämä väkivalta, mutta sen tavoitteet ovat erilaiset: siinä missä ei-valtiollisten toimijoiden käyttämä terrorismi pyrkii horjuttamaan yhteiskuntajärjestystä, valtioterrorin päämäärä on ylläpitää sitä.

Tapaukset, joissa valtiolliset toimijat kohdistavat tappavaa väkivaltaa muiden maiden kansalaisiin, ovatkin hieman ongelmallisempia. Toisen maailmansodan aikana niin liittoutuneet kuin akselivallatkin osallistuivat laajamittaisiin kaupunkien pommituksiin, joiden keskeisin tavoite oli siviilien ja siviilikohteiden tuho, mutta näitä toimia ei perinteisesti ole nimitetty terrorismiksi. Vaikka nämä teot toki sopivat yllä esitettyyn määritelmään, on kuitenkin luultavasti parempi mieltää nämä teot 1900-luvun totaalisen sodankäynnin kontekstissa kuin terrorismina. Valtiot ovat totta kai tappaneet niin omaan valtakuntaan kuuluvia kuin toisen valtion kansalaisia kautta historian, mutta näissäkin tapauksissa järkevämpiä käsitteitä ovat esimerkiksi kansanmurha tai massamurha.

Terrorismin käsittäminen pääasiassa ei-valtiollisten toimijoiden käyttämänä väkivaltana ei johda millään muotoa väkivallan legitimoimiseen, kun toimeenpanijana on valtio. Tarkoitus on sen sijaan varata “terrorismille” modernin sodankäynnin viitekehyksessä paikka väkivaltana, joka tapahtuu pääasiassa perinteisen sodan ulkopuolella ja useimmiten enemmän tai vähemmän improvisoiduin keinoin (on toki hyvä muistaa, että terrorismi heijastaa aina oman aikansa väkivaltakulttuuria). Suuri osa terrorismin pelkovaikutuksensa kumpuaakin nimenomaan sen poikkeavuudesta ja odottamattomuudesta – siitä, että se tapahtuu rauhan tai vähintään harmaan vaiheen aikana. Uhriksi voi periaatteessa joutua kuka tahansa, milloin tahansa, millä keinoin tahansa – terrorismi voi tappaa esimerkiksi New Yorkilaisessa toimistossa keskellä kirkasta syysaamua, ja tehdä sen suihkukoneella. Valtion väkivaltamonopoli on, ainakin teoriassa, alisteinen kansan valvonnalle ja hyväksynnälle, mikä tekee siitä varsin erilaisen otuksen ei-valtiollisten toimijoiden käyttämästä väkivallasta. Ongelmiin ajaudutaankin, kun valtio tarkoituksella salaa käyttämäänsä väkivaltaa.

Tässä piilee terrorismin teho, ja syy siihen, että sitä pidetään erityisen pahanlaatuisena poliittisena väkivaltana. Salamurhat, sissisota ja lennokeilla toteutetut täsmä-iskut ovat kaikki poliittista väkivaltaa, mutta mikään niistä ei tunnu herättävän samanlaisia tunteita kuin terrorismi. Samuel Scheffler väittääkin, että terrorismissa on jotain “moraalisesti erityislaatuista” juuri siksi, että se pyrkii rapauttamaan sosiaalista järjestystä pelon avulla. Näin ajateltuna esimerkiksi kansalaisoikeuksien rajoittaminen on, ironista kyllä, samaan aikaan reaktio terrorismia vastaan ja sen tavoite. Terrorismin uhreja eivät siis tietyssä mielessä ole pommi-iskuissa kuolleet, vaan kaikki muut: väkivalta ja pelko horjuttaa nimenomaan heidän yhteiskuntaansa ja rapauttaa sitä sosiaalista järjestystä, jota he pyrkivät ylläpitämään.

Terrorismi on siis sanalla sanoen taktiikka eli keino. Siksi sanonta “yhden terroristi on toisen vapaustaistelija” on niin harhaanjohtava: se sekoittaa toiminnan keinot ja päämäärät. Terrorismi on väkivallan muoto, vapaustaistelu väkivaltaa “vapauden” puolesta. Näin ollen vapaustaistelija voi olla myös terroristi (terrorististen taktiikoiden käyttäjä) ja päinvastoin. Jopa sana “terroristi” on jonkinlainen kummajainen: usein voisi käyttää jotain paljon kuvaavampaa nimitystä, joka paljastaa jotakin toimijan motiiveista, eikä ainoastaan tämän metodeista. Olisikin täsmällisempää käyttää “terroristin” sijaan Al-Qaidan yhteydessä sanaa “jihadisti”, IRAn kohdalla “republikaani”, ETAn yhteydessä “baskiseparatisti” ja FARCin taistelijasta kenties nimitystä “marxilais-leninistisissi”.

Sen, että puhumme liikkeistä niiden oikeilla nimillä, ei tarvitse tarkoittaa niiden käyttämien keinojen legitimoimista. Yhtä lailla se, että jotkin toimijat käyttävät terroristisia taktiikoita, ei johda siihen että kyseiset liikkeet tavoittelevat epälegitiimejä asioita. Oikeita asioita voi tavoitella väärin keinoin aivan kuten vääriä asioita legitiimein keinoin. “Terrorismi” leimana on totta kai nykymuodossaan hyödyllinen tietyille valtiolle juurikin siksi että sen vaikutus on delegitimoiva. On hyvä muistaa, että terroristisiksi luokiteltuja järjestöjä ovat aikasemmin olleet esimerkiksi Etelä-Afrikkalainen ANC ja Palestiinalainen Fatah, mutta ne ovat sittemmin saavuttaneet legitiimin aseman ja päässeet eroon “terrorismi”-leimasta.

On totta kai ymmärrettävää, että valtio pyrkii leimaamaan poliittiset vihollisensa, varsinkin kun ne käyttävät tappavaa väkivaltaa. “Yhden terroristi, toisen vapaustaistelija” on melkein järkevä ainoastaan silloin, kun sitä käytetään selittämään sanan poliittista funktiota leimaavana, delegitimoivana käsitteenä. Vaaralliseksi tilanne menee kuitenkin, kun valtio alkaa johtaa itseäänkin harhaan. Jos jokin liike ymmäretään ainoastaan terrorismi-leiman kautta, unohtuu helposti se poliittinen tavoite, jonka puolesta liike taistelee. Kun terroristeja vastaan taisteleva valtio ei ymmärrä tai halua ymmärtää liikkeen motiiveja, poliittinen ratkaisu konfliktiin vaikeutuu tai muuttuu mahdottomaksi. Bushin hallinnon “sota terrorismia vastaan” onkin tahallisen tai tahattoman väärinymmärryksen huipentuma. “Terrorismi” ei voi olla vihollinen, koska se on taktiikka, eikä globaalia jihadismia liikkeenä voi voittaa “sodan” keinoin (Francis Fukuyaman mainio debunkkaus täällä).

Jotta voisimme puhua järkevästi terrorismista, tulee meidän käyttää sanaa “terrorismi” edes oikeansuuntaisesti. Jos “terrorismi” -käsite nähdään jotenkin suhteellisena puhujan asenteisiin, on vaarassa alentua moraaliseen relativismiin – tässä tapauksessa ajatukseen siitä, että terrorismi on väärin jos ja vain jos termin käyttäjä sattuu kokemaan niin. Varsin epäuskottavalta tuntuu myös ajatus, jonka mukaan kaikista tavoitteista voi olla eri mieltä, tai että kaikki keinot ovat sallittuja jos tavoitteet ovat jalot. “Terrorismilla” on varmasti paikka valtioiden omassa viestinnässä tulevaisuudessakin sen käyttöarvon vuoksi, mutta on tärkeää pyrkiä näkemään käsitteen tuolle puolen: mitä terrorismia käyttävät liikkeet haluavat, ja ovatko nämä motiivit oikeutettuja? On mahdollista, jopa todennäköistä, että julkisessa keskustelussa terrorismia käsitteenä tullaan viljelemään sekä tahattomasti että tarkoituksella “väärin”. Mutta sen ei pitäisi estää ketään älähtämästä seuraavan kerran, kun joku väittää, että “yhden terroristi on toisen vapaustaistelija”.