“No tässähän on pakolaisia, Venäjä ja kansainväliset pelisäännöt.” [kuva: Wikipedia]

Elina Ylä-Mononen on kansainvälisten suhteiden maisteri London School of Economicsista.

Kun Suomen uutiskentällä puhutaan Syyriasta, puhutaan pakolaisista, Venäjän politiikasta ja kansainvälisistä sopimuksista. Tuttuja ja kotoisia aiheita, joihin meillä on totuttu. Syyrian sota onkin ulkopoliittisen keskustelumme musteläiskätesti. Epämääräistä ja monitulkintaista kuvaa näytettäessä me näemme vain meille tuttuja asioita.

On trendikästä puhua laajasta turvallisuuskäsityksestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategisissa selonteoissa. Korostamme yhteisriippuvuutta, ei-valtiollisten toimijoiden tärkeyttä ja globaalin ja lokaalin tason sekoittumista. Käytännön analyysissä emme kuitenkaan näe perinteisen uhkakuvamme ulkopuolelle, kuten Syyria-keskustelu osoittaa – aika noloa. Kapea-alainen keskustelu ei kuitenkaan ole vain meidän syntimme. Kansainvälinen media hyötyisi itsetutkiskelusta laajemminkin. Konflikteissa näemme kaikki aseita, valtioita ja uhreja.

Kansainvälisessä mediassa keskustelu tärkeimmistä toimijoista on valtiokeskeistä. Uutisointi pyörii USA:n, Venäjän, Assadin ja Iranin ympärillä. Joskus puhutaan Syyrian kapinallisista tai al-Qaidan vaikutuksesta. Toimijoiden rajaaminen näin suppealle alueelle vaikuttaa näkemäämme yleiskuvaan. Vaikenemme rajat ylittävistä alueellisista identiteeteistä ja monista kansainvälisistä pelaajista. Määrittelemme tilanteen binäärisenä – me vastaan muut. Ollakseen meille narratiivisesti ymmärrettävä konflikti vaatii sankarin ja vastustajan, eikä useita kilpailevia tahoja ja tavoitteita.

Syyrian sodasta uutisoidaan paljon myös humanitaarisesta perspektiivistä, tarinana inhimillisestä kärsimyksestä. Ratkaisuiksi on tarjottu aseellista väliintuloa tai kemiallisten aseiden riisuntaa. On merkillistä kuinka vahvasti humanitaarinen uhridiskurssi hyväksytään ongelman määrittelyssä, kun sen ratkaisussa ei koeta loogisesti ongelmallisena pysyä aseellisella tasolla. Keskustelujen erilaisuus on kenties viite niiden erillisyydestä. Hyväksymme humanitaarisen ongelman ratkaisun sotilaallisin keinoin, joko koska emme yhteiskuntana ymmärrä ongelmaa tai koska emme edes yritä ratkaista sitä.

Sanavalinnoillakin on väliä konfliktin kerronnassa. Poliitikot näyttävät väriä kuvailemalla Syyrian tilannetta eri tavoin, esimerkiksi itsenäisen valtion sisäisenä ongelmana tai hallinnon vastaisena terrorismina. Tämä toistuu myös mediassa, missä näkökannasta riippuen keskustellaan Syyrian konfliktista, sisällissodasta tai kansannoususta. Taustalla olevia aluellisen ja suurvaltapolitiikan jännitteitä ei uutisoinnissa suuremmin avata. Ladatuilla termeillä puhutaan kuitenkin politiikkaa, rivien välissä.

Uutisointi Syyriasta onkin samanaikaisesti tarinankerrontaa ja yhteiskunnallista keskustelua. Jäsentelemme ja ymmärrämme monimutkaisia tapahtumia tuttujen tarinoiden kautta. Mitä yksinkertaisempia tarinoita, sitä lyhyempi keskustelu. On valitettavaa, että yhteiskuntana tyydymme näihin tuttuihin tarinoihin silloinkin, kun niitä yhdistellään sisäiseltä logiikaltaan järjettömiksi kokonaisuuksiksi. Miksi me yleisönä ostamme ongelman määrittelyn ja tarjotut ratkaisut kuin sian säkissä?

Voisimme hyvin nopeastikin laajentaa käsitystämme Syyrian sodasta. Syyrian tilanteen taustalla on useita tekijöitä. Näistä merkittäviä, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa huomiotta jääneitä ovat muun muassa Lähi-idän alueellinen poliittinen konteksti, taloudelliset ja yhteiskunnalliset jännitteet sekä ilmastonmuutos. Tarkastellaan niitä yksitellen.

Kansainvälisen politiikan tasolla vaikuttaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikan painopisteen siirtyminen Aasiaan (ns. “pivot to Asia”) ja sen aiheuttama epävarmuus alueellisissa valtasuhteissa. Sekä Venäjällä että Kiinalla on alueella geopoliittisia tavoitteita liittyen energiaturvallisuuteen, laivaväyliin ja poliittiseen vaikutusvaltaan yleisesti. Kansainvälisen tason jännitteet ilmenevät alueellisella tasolla vahvana yhteisriippuvuutena – muutos yhden toimijan turvallisuudessa vaikuttaa myös muiden turvallisuuteen. Merkittävä jännite vallitsee vanhojen vastustajien Saudi-Arabian ja Iranin välillä. Perinteisesti Iranin liittolaisena Assadin Syyria toimii tässä pelinappulana. Myös Qatarin vaikutusvalta erityisesti Lähi-idän kauppasuhteissa on merkittävä, ja sen tavoitteet arabikevään jälkeisten hallitusten kokoamisessa sekä lännen kumppanina ovat kuuma aihe, josta on kirjoitettu myös foliohattu päässä.

Yhteiskunnalliset ja taloudelliset jakaumat valtiorajojen yli selittävät yhteisriippuvuutta Lähi-idässä. Alueen uskonnollinen jakautuminen oikeaoppisuudesta kilpaileviin sunni- ja shiia-muslimeihin polarisoi politiikkaa ja jakaa yhteiskuntaa. Taloudellista eriarvoisuutta eri identiteettiryhmien välillä lisää kilpailu luonnonvaroista. Suurimmat öljy- ja maakaasuvarat ovat shiiojen enemmistöalueilla, sunnien hallitsemissa valtioissa (Syyriassa juuri toisin päin). Edustuksellisen politiikan puute tekee valtiovaltaan osallistumattomista kakkosluokan kansalaisia. Korkea yhteiskunnallinen jännite vaatii vain kipinän purkautuakseen väkivaltaisena konfliktina.

Uskontojen ja öljy- ja maakaasuvarojen jakautuminen Lähi-idässä [kuva: Dr. M.R. Izady, Columbia University, Gulf 2000 Project]

Ilmastonmuutos oli Syyriassa juuri tällainen kipinä. Syyrian sota on nimittäin vähemmän uutisoitu kertomus myös nälästä. Tänä vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan ennen kansannousun alkua 60% Syyrian pinta-alasta kärsi alueen historian pahimmasta kuivuudesta viiden vuoden ajan. Tätä erityisesti hallinnon tukemat viljat eivät kestäneet. 75% maanviljelijöistä menetti satonsa ja karjansa. Maaseutu näki nälkää. Tämän seurauksena n. 1,5 miljoonaa (sunnilaista) maanviljelijää siirtyi (shiialaisiin) kaupunkeihin, joiden kapasiteetti oli venytetty jo äärimmilleen arviolta miljoonan Irakin sodan Syyriaan ajaman pakolaisen alla. Nälkä kärjisti jo olemassa olevia yhteiskunnallisia ongelmia.

On siis selvää, että Syyrian sodasta keskustelemiseen olisi useita merkittäviä ja tilannetta taustoittavia perspektiivejä, joista ei suuremmin keskustella. Monista tekijöistä ainakin alueellinen turvallisuuspoliittinen yhteisriippuvuus, yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja ilmastonmuutoksen merkitys olisivat tärkeitä ja huomionarvoisia aiheita myös Suomessa. Erityisesti ilmastonmuutoksen osalta olisi tärkeää hyväksyä, että vaikutuksiltaan ennen vain paikallisilla ympäristökatastrofeilla on nyt maailmanlaajuisia seurauksia ruokaturvallisuuteen. Miksi näin merkittäviä tekijöitä ei sodasta puhuttaessa huomioida? Huomattavia syitä keskustelun passiivisuuteen ovat poliittisen tahdon puute, vaikenemisen kulttuuri ja uutiskentän taipumus narratiivisuuteen.

Poliitikot määrittelevät ulkopolitiikan painopisteet. Median vaikutusvalta julkisen keskustelun ohjailussa on kuitenkin merkittävä. Toisaalta me kaikki olemme osa julkista keskustelua, eivät vain viestimet ja poliitikot. Lopullinen vastuu tiedon saannista tai ainakin sen vaatimisesta on viestinnän yleisöllä. Suomen vapaan lehdistön, vapaana koetun yhteiskunnan ja uutisia kuluttavan kansan luulisi luovan täydellisen kasvualustan avoimelle ulkopoliittiselle keskustelulle. Epäilemättä Suomen pitkäaikainen pyrkimys puolueettomuuteen kansainvälisessä politiikassa toimii tässä itse asettamanamme suukapulana. On mahdollista ajatella, että suomettumisen yhteiskunnallinen kulttuuriperintö ja protestanttinen syyllisyyskulttuuri rajoittavat halua eriävien näkökantojen esittämiseen julkisessa keskustelussa ja kannustavat sen sijaan vaikenemista.

Toisaalta nykypäivän informaatiotulvassa vaadimme yleisönä syyn pysähtyä ja kuunnella. Keskustelunavaukset esimerkiksi ilmastonmuutoksen merkityksestä Syyrian sotaan eivät kuulu suuren yleisön korviin, koska ympäristötekijöitä ei ulkopoliittisessa keskustelussa koeta tärkeiksi. Mitä uskottavammalta taholta keskustelunavaukset tulisivat, ulkopolitiikan tapauksessa poliitikoilta, sitä uskottavampi olisi esitetty kertomus asian tärkeydestä. Puhumme paljon konfliktien ennaltaehkäisystä, eli ei-sotilaallisista ratkaisuista ennen konfliktien kärjistymistä. Syyrian tapauksessa näitä olisivat olleet siis ruoka-apu ja kasteluteknologian tukeminen. Poliittinen tahto keskustelun laajentamiseen ja ennaltaehkäisyn budjetointiin puuttuu.

Palataan vielä hallitsevaan uutisointiin. Miksi Syyrian sota esitetään meille juuri inhimillisen kärsimyksen narratiivina? Yksilötarinat ovat äärimmäisen voimakas viestinnän työkalu. Voimme ihmisinä samaistua toisiimme ilman aavistustakaan toistemme taustoista. Koemme myötätuntoa, surua ja vihaa sodan uhrien puolesta välittämättä ovatko he shiioja vai sunneja. Voimakas tarinankerronnan väline on myös riski. Uhritarinat kertovat aina myös vastustajista, vaikka sitten sanattomasti. Kertomalla sodasta tarinana uhreista sorrumme väistämättä Clint Eastwood -moralisointiin, siis länkkärimaailmaan, missä hyvät ja pahat taistelevat toisiaan vastaan.

Todellisuus ei ole ensikatsomalta ymmärrettävä tarina hyviksistä ja pahiksista. Se on enemmänkin se alussa mainittu musteläiskä. Maailmanpolitiikan hitaat muutokset, alueelliset taustavoimat ja ilmastonmuutos ovat monimutkaisia kokonaisuuksia, joita voi olla vaikea ymmärtää. Niistä voi kuitenkin keskustella myös kiinnostavasti ja jopa viihdyttävästi, niin kauan kuin kuvittelemme myös muut kuin itsemme monipuolisesti, ja uskallamme samaistua myös ’pahiksiin’. Meidän on yhteiskuntana opittava hyväksymään monitahoisuutta ja epävarmuutta, jos haluamme tehdä tehokkaita ja hyvin taustoitettuja päätöksiä. Vanhat tutut vastaukset eivät sovi enää uusiin tärkeisiin kysymyksiin.