Pääsiäisen kunniaksi on The Ulkopolitistissa jo kirjoitettu tämän juutalais-kristillisen juhlapyhän verisestä historiasta. Uskonnon merkitys maailmanpolitiikassa ei kuitenkaan ole ainoastaan historiallinen, ja niin uskonnosta puhutaan tänäkin päivänä kansainvälisen politiikan tutkimuksessa. Niin poliittista islamia, kristinuskon merkitystä Yhdysvaltain (tai miksei myös Iso-Britannian) ulkopolitiikassa kuin ääri-buddhalaisiakin on tutkittu maailmanpoliittisesti merkittävinä aiheina. Lienee sanomattakin selvää, että uskonto ilmiönä sekä sen vaikutukset maailmanpolitiikassa ovat kovin laaja aihe – mistä siis aloittaa? Tässä postauksessa tarkoituksena on ruotia pahimpia uskonnon ja kansainvälisen politiikan väliseen suhteeseen liittyviä väärinymmärryksiä. Niitä nimittäin riittää: valtavirtakeskusteluun on jumiutunut tiettyjä ”zombie-ajatuksia” – niitä, jotka ovat jo kuolleet, mutta eivät ole siirtyneet ylösnousemukseen lukuisista vastaperusteluista huolimatta. Näin pääsiäisen aikaan voisikin olla hyvä tarjota viimeinen ehtoollinen näille uskontoa ja politiikkaa koskeville myyteille.

Zombie-ajatus #1: ”sivilisaatioiden yhteentörmäys”

Lähdetään liikkeelle käsitteestä, joka ei käsittele ainoastaan uskontoa, vaan myös kulttuuria; nimittäin Samuel P. Huntingtonin ”sivilisaatioiden yhteentörmäys” –väittämästä (kirjan suomentaja käyttää käsitystä ”kulttuurien kamppailu”). Harvardin yliopistossa maineikkaan uran politiikan tutkijana tehnyt Huntington kirjoitti vanhemmalla iällään ensin artikkelin ja sitten kirjan sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. ”The Clash of Civilizations and Remaking of World Order” -kirjassaan Huntington maalaa kuvan maailmasta, jossa keskeisimmät identiteettiä määrittelevät tekijät ovat uskonto ja kulttuuri. Näistä palasista hän rakentaa yhdeksän ”sivilisaatiota”: länsimaisen, ortodoksisen, islamilaisen, afrikkalaisen, latinalais-amerikkalaisen, kiinalaisen, japanilaisen, hindulaisen ja buddhalaisen. Hänen mukaansa ”sivilisaatio” on laajin kollektiivista identiteettiä kuvaava luokka, joten se myös selittää tulevaisuuden konfliktien syntyä.

Miksi ajatus sitten on soopaa? Keskeisin ongelma on Huntingtonin pensselin koko: ”sivilisaatioiden yhteentörmäys” yrittää selittää kaiken, mutta päätyy olemaan selittämättä yhtään mitään. Redusoimalla kulttuurit ja uskonnot mantereidenlaajuisiksi blokeiksi saa kyllä aikaiseksi helposti omaksuttavia ajatuksia, mutta ei juurikaan analyyttistä arvoa. Todellisuudessa ei nimittäin ole olemassa sellaista yhdistävää tekijää, joka selittäisi esimerkiksi kaikkien Saharan eteläpuolen Afrikan valtioiden käyttäytymistä – paitsi jos yhdistävä tekijä on niin laaja, että se on täysin merkityksetön. Havainnollistavana esimerkkinä voidaan sanoa, että toki voi sanoa, että historiaa ajaa ihmisen tarve saada ravintoa, mutta selittääkö tämä itsestäänselvyys mitään? Mielenkiintoisen historiasta tekee se, että maatalous ja teollisuus ovat kehittyneet eri tavalla eri paikoissa. Yleismaailmallinen väite on loppujen lopuksi melko tyhjä väite.

Zombie-ajatus #2: ”islam ei ole yhteensopiva demokratian kanssa”

Tämä ajatus nostaa päätään aina tasaisin väliajoin, milloin Homma-forumilla, milloin Suomen entisen (2004-2008) Ankaran- suurlähettilään kirjoittamassa artikkelissa. Tähän liittyy olennaisesti myös ajatus siitä, että islamia ja politiikkaa ei voisi erottaa. Väitetään, että islam ei ole yhteensopiva demokratian kanssa, koska demokratia vaatii sekularismia. Tämä on jo itsessään kovin hutera väite – eikö esimerkiksi valtionkirkon omaava Tanska olekaan demokratia? Vaikka demokratia vaatisikin sekularismia toimiakseen todella, on kovin ristiriitaista, etteivät tuon ajatuksen puolustajat tahdo nähdä uskonnon roolia demokraattisissa länsimaissa. Suomessakin luterilaisella kirkolla on verotusoikeus ja kulttuurinen erityisasema. Valtioissa, joissa valtaosa väestöstä on muslimeja samankaltaiset järjestelyt halutaan kuitenkin nähdä islamille tunnuksenomaisina piirteinä. Niin uutisissa kuin populaarikulttuurissa arabit ja muslimit kuvataan usein modernisaatiota ja sekularismia vastustavina konservatiiveina.

Poliittinen islam eli islamismi on kuitenkin läpeensä moderni ilmiö, ja poliittinen ideologia sosialismin ja liberalismin ohella. En ole islamismin erityisosaaja, mutta varovainenkin liikkeen historiaan tutustuminen paljastaa, että sen synty nivoutuu tiukasti 1900-luvun historiaan. Muslimiveljeskunta syntyi Egyptiin 1928 ja kasvoi postkolonialismin ja neoliberalismi-kriittisyyden ryydittämänä. Katsaus historiaan paljastaa myös, että esimerkiksi Afganistan, Iran, Irak, Egypti ja Bangladesh ovat kaikki olleet osittain tai täysin sekulaareja valtioita vielä 1960-luvulla. Lisäksi maailman runsaslukuisin muslimimaa Indonesia on ainakin näennäisesti sekä demokraattinen että sekulaari valtio.

Miksi sitten tapaamme ymmärtää muslimit jotenkin erityisen uskonnollisina ja islamin erityisen poliittisena? Yhden vastauksen tähän antaa kirjallisuus- ja kulttuurikriitikko Edward Saïdin ”Orientalismi” –kirja vuodelta 1978. Teoksessaan Said väittää, että itä – ja sen myötä esimerkiksi arabit ja muslimit – edustavat lännelle ”Toiseutta”, eli jotain ulkopuolista minkä kautta omaa identiteettiä voi määritellä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että oikeasti olisi olemassa ”läntinen” tai ”itäinen” sivilisaatio, jotka vastustavat toisiaan (ks. ”sivilisaatioiden yhteentörmäys”). Said pyrkii sen sijaan kuvaamaan kulttuuria vallankäytön välineenä: se, että länsimaissa edistetään orientalistista myyttiä meistä itään asuvien ihmisten erityislaatuisuudesta, on keino kokea ylemmyydentunnetta ja perustella kolonialistisia käytäntöjä.

Zombie-ajatus #3: ”uskonto on maailmanpolitiikassa erityisen merkittävä tekijä”

Kirjoituksen alussa totesin, että uskonnolla on maailmanpoliittista merkitystä. Näin lopuksi on kuitenkin tarkennettava: se ei ole erityisen merkittävä tekijä, ei varsinkaan aina ja kaikkialla. Haluan edistää tässä ajatusta siitä, että uskontoon ja kulttuuriin perustuvat vaatimukset sekä niiden kautta rakentuvat identiteetit eivät ole erityislaatuisia. Kun sanon, etteivät ne ole erityislaatuisia, tarkoitan, etteivät ne eroa oleellisesti poliittisista vastaavista. Tästä seuraa, että uskonto ja kulttuuri ovat osa politiikkaa, ja niiden pohjalta tehdyt vaatimukset ovat luonteeltaan poliittisia. Konkreettisesti tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei konflikteissa ole ensisijaisesti kyse uskonnosta: Syyrian sisällissodan karikatyyrinen kuvaaminen šiiojen ja sunnien välisenä konfliktina on yhtä hupsua kuin Ukrainan ja Venäjän (toistaiseksi) poliittisen konfliktin esittäminen ortodoksisen idän ja katolisen lännen vastakkainasetteluna. Aina yhtä mainion Karl Sharron satiirissa Ukrainan ja Venäjän välisen konfliktin juuret löytyvätkin vuoden 451 Khalkedonin kirkolliskokouksesta. Tilanteen kehittymistä seuranneet luultavasti kokevat Venäjän strategiset intressit Krimillä, venäjänkielisten ja –mielisten itä-ukrainalaisten identiteettipolitiikan sekä Euromaidan –liikkeen sosiologisen kehittymisen kuitenkin edellämänittua kirkolliskokousta tärkeämpänä. Aivan samalla tavalla Syyrian konfliktia selittävät ja selventävät paremmin tietyt sosioekonomiset ja valtapoliittiset syyt – ei ensisijaiseti uskonto tai profeetta Muhammedin kuolema vuonna 632.

Viimeiseen hengenvetoon on pakko myöntää, että uskonto voi totta kai olla voimakas ajatus ja toimintaa motivoiva tekijä. Poliittiset ideologiat sisältävät väitteitä oikeasta ja väärästä, mutta harvemmin kuolemanjälkeisestä elämästä. Yhteinen usko voi voimistaa sitoutumista johonkin yhteisöön ja sen moraaliseen koodistoon, sekä olla keino rakentaa omaa identiteettiä. Maailmaa tarkastellessa on kuitenkin helppo sortua suuriin, kaiken selittäviin ajatusmalleihin. Uskonto ei ole erityislaatuinen moraalisuuden tai väkivallan lähde, vaan pikemminkin poliittisen ja kulttuurisen ihmisyyden yksi osa-alue. Samalla tavoin kuin pääsiäiseenkin liittyy valtaisa määrä maallisuutta ja luonnon tematiikkaa – munat, kanit, rairuoho ja pajunkissat – on myös uskonnossa ilmiönä mukana kovin paljon inhimillistä: niin vihamielisyyttä kuin yhteenkuuluvuuden kaipuuta.