Eurovaalien varsinaiseen äänestyspäivään ei ole aikaa enää kuin reilu kuukausi, ja vaalikampanjat alkavat käydä kuun vaihtuessa kovilla kierroksilla. Kiitos Ukrainan tapahtumien turvallisuuspolitiikka on nousemassa vaalien yhdeksi kuumimmista puheenaiheista, vaikka Euroopan parlamentilla ei sinänsä ulko- ja turvallisuuspoliittista valtaa olekaan. Parlamentissa on toki sekä ulkoasianvaliokunta että turvallisuus- ja puolustuspoliittinen alivaliokunta, mutta niiden tosiasiallinen valta on heikko. Eurovaalit on kuitenkin otollista aikaa yleiselle Eurooppa-keskustelulle, jossa turvallisuuspoliittisilla kysymyksillä on oltava vankka asema. Uurnille vaeltavien kansalaisten iloksi the Ulkopolitist tarjoaa muutaman tärkeän turvallisuuspoliittisen teeman, josta voi käydä vaaliteltoilla keskustelua B-luokan makkaraa mutustellessa ja joilla voi vaalipaneelien kysymysosioissa korventaa Brysseliin haikailevia poliitikkoja.

Ukrainan tilanne: Viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa antavat monta puheenaihetta. Mikä on EU:n vaikutusvalta sen lähialueilla? Tulisiko sen olla valmis vaikuttamaan lähialueidensa kehitykseen esimerkiksi tukemalla entistä voimakkaammin demokratia- ja oikeusvaltiokehitystä Venäjällä ja sen lähiulkomailla, kuten esimerkiksi Tommi Koivula ehdottaa? Tulisiko EU:n tukea Ukrainaa taloudellisesti, jotta se välttyisi taloudelliselta katastrofilta ja edellytykset demokraattisen yhteiskunnan rakentamiseen paranisivat?

EU:n pakotepolitiikka Venäjän suhteen on myös herättävä keskustelua. Tulisiko EU:n ja sen jäsenmaiden olla valmiita kovempiin pakotteisiin, jotta Venäjälle osoitettaisiin sen toiminnan hyväksyttävyyden rajat? Mikä on Suomen asema pakotepolitiikassa? Pelissä on varsin merkittäviä identiteettipoliittisia muuttujia. Olemmeko täysivaltainen EU:n jäsen, joka pysyy yhteisessä rintamassa muiden kanssa vai koemmeko oikeudeksemme harjoittaa omasta ”maantieteellisestä erityisasemastamme” kumpuavaa erityislaatuista politiikkaa?

Nato ja eurooppalainen puolustus: Tulisiko EU-maiden yhä tiiviimmin hoitaa puolustuksensa yhteistyössä? Jos asia on näin, niin mitkä ovat realistiset vaihtoehdot ja mihin Suomi sijoittuu tässä yhtälössä. Eurovaalikeskusteluissa ei ratkaista Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta liittokuntaa ei voida kuitenkaan jättää keskusteluissa huomioimatta. 94 prosenttia Unionin kansalaisista asuvat 22 maassa, jotka ovat Naton jäseniä. Myös niiden, jotka kaavailevat Natosta riippumatonta eurooppalaista puolustusta on otettava tämä huomioon ja pohtia sinänsä ihan oikeutetun kantansa realistisuutta.

Kauppa- ja investointisopimus Yhdysvaltain kanssa (TTIP): Sopimuksesta keskusteltaessa on tärkeää muistaa, että TTIP on talouspolitiikan ohella myös turvallisuuspolitiikkaa. Toteutuessaan sopimus vahvistaisi entistä enemmän syvää transatlanttista sidettä ja liberaalia maailmanjärjestystä sekä sen pelisääntöjä. Yhdysvallat ja Eurooppa olisivat yhä kiinnostuneempia vakauden säilyttämisestä ja poliittisten suhteiden toimivuudesta.

Energiapolitiikka: EU:n energiapolitiikassa, kuten energiaresursseihin liittyvissä kysymyksissä yleensäkin, on vahva geopoliittinen vivahde. Harva enää näkee EU:n varsin suurta energiapoliittista riippuvuussuhdetta Venäjään järin positiivisena asiana. Keskinäisriippuvuus ei ole tuottanut EU:n kannalta haluttuja tuloksia. Mutta millaista energiapolitiikkaa EU:n tulisi harjoittaa? Tulisiko riippuvuutta siirtää idästä länteen Yhdysvaltojen LNG-viennin kasvaessa vai olisiko tavoiteltava energiaomavaraisuutta?  Jos omavaraisuus nähdään tavoiteltavana, alkaako eurooppalaisten liuskekaasuvarojen hyödyntäminen olla kiinnostavampaa ja katsotaanko ilmastojohtajuutta täten voitavan uhrata turvallisuuspolitiikan alttarilla. Vai pitäisikö EU:n panostaa yhä enemmän uusiutuviin ja päästöttömiin energiamuotoihin ja samalla harjoittaa kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa uskoen sen vahvistavan EU:n johtajuutta globaalissa ilmastopolitiikassa?

Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP): YUTP:n saralla löytyy myös useita kiinnostavia kysymyksiä. Ehdokkailta voi kysellä, minkälaista korkeaa edustajaa he toivovat väistyvän Catherine Ashtonin tilalle. Tuleeko edustajan olla yhä edelleen varsin harmiton matalan profiilin toimija vai tulisiko tällä kertaa pestiin valita kouliintunut ulkopolitiikan ja diplomatian asiantuntija, joka voisi tehokkaammin koordinoida jäsenmaiden kantoja ja täten pyrkiä kunnianhimoisempaan yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan?

Pohtimisen arvoista on myös se, miten YUTP:aa tulisi kehittää. Onko ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa siirryttävä konsensuksen sijaan määräenemmistöpäätöksiin? Toisivatko määräenemmistöpäätökset dynaamisuutta ja tehokkuutta toimintaan vai veisivätkö ne YUTP:lta viimeisetkin uskottavuuden rippeet? Olisiko EU:n tehtävä uusi turvallisuusstrategia Javier Solanan muodosteleman vanhan strategian tilalle ja auttaisiko se mahdollisesti löytämään yhteistä strategista näkemystä ja tätä kautta yhteisiä intressejä maailmanpolitiikassa? Keskustelua voi käydä myös EU:n ulkosuhdehallinnosta ja sen kehittämisestä. Saavatko ulkosuhteet liian vähän varoja (n. 400 miljoonaa euroa) suhteessa kokonaisbudjettiin (n. 150 miljardia euroa)? Tulisiko EU:n sisäistä vallanjakoa muuttaa niin, että koko ulkosuhdetoiminta, kuten vaikkapa kehityspolitiikka, siirtyisi ulkosuhdehallinnon alle?

Tarjottu teemalista ei ole millään muotoa täysin kattava, sillä keskusteltavia aiheita riittää. Rohkenen kuitenkin luvata, että näillä teemoilla pääsee hyvään alkuun. Hyvää eurovaalikevättä!