Viime päivien uutiset puukotuksista, autoiskuista, mellakoista ja ampumisista ovat nostaneet Israelin ja Palestiinan konfliktin jälleen julkisuuteen. Yksittäiset väkivallanteot ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu siinä vuosikymmeniä jatkuneessa rakenteellisessa väkivallassa ja miehityksessä, joka on nykyisen konfliktin ytimessä. Eräs yritys näiden purkamiseksi ja osapuolten saamiseksi takaisin neuvottelupöytään on palestiinalaisten neuvotteluaseman parantaminen ulkopuolisella tuella. Aihe on ollut Gazan viimeisimmän sodan jälkeen esillä useissa maissa. Britannian parlamentin alahuone äänesti lokakuussa Palestiinan tunnustamisen puolesta äänin 274–12. Vaikka äänestys ei muuttanut Britannian hallituksen kantaa, se antoi merkittävää symbolista tukea Palestiinan itsenäisyyshaaveille. Sen sijaan Ruotsin uusi hallitus todella tunnusti lupauksensa mukaisesti Palestiinan lokakuun lopussa. Ruotsista tuli näin järjestyksessä 135 maailman valtio (70% YK:n 193 jäsenvaltiosta), joka on tehnyt näin. Suuri osa niistä valtioista, jotka eivät ole vielä tunnustaneet Palestiinaa, sijaitsevat Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Pohjoismaista tunnustuksen on kuitenkin antanut Ruotsin lisäksi Islanti ja EU maistakin Bulgaria, Kypros, Malta, Puola, Romania, Slovakia ja Unkari.

Myös Suomessa on tapahtunut varovaista liikettä samaan suuntaan. YK:n yleiskokouksen antaessa Palestiinalle tarkkailijavaltion aseman vuonna 2012 Suomi oli yksi niistä 138 maasta, jotka äänestivät päätöslauselman puolesta (vain yhdeksän vastusti ja 41 pidättäytyi äänestämästä). Eduskunta myös hyväksyi tänä vuonna hallituksen esityksen Palestiinan Helsingin edustuston statuksen korottamisesta täysivaltaiseksi suurlähetystöksi viimevuotisen sopimuksen mukaisesti. Esityksessä kuitenkin erikseen mainittiin, että ”sopimuksen tekeminen ei merkitse Palestiinan valtion tunnustamista.” Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ilmoitti lokakuussa, ettei Suomi seuraa Ruotsia Palestiinan tunnustamisessa. Hän sanoi tunnustamisen edellytyksenä olevan Israelin ja Palestiinan välinen sopu.

Suomen kanta näyttää nyt siis olevan se, että tunnustus annetaan, mutta vasta silloin, kun se ei enää muuta mitään. Toki Suomen myöntämällä tunnustuksella ei voi parhaassakaan tapauksessa muuttaa paljoa. Miehityksen rakenne ja sitä ylläpitävä väkivalta säilyvät ennallaan eikä tiettyjen palestiinalaisryhmien – kuten Hamasin – halukkuus käyttää poliittista väkivaltaa poistu. Viimeaikaisten väkivaltaisuuksista kertovien uutisotsikoiden ajoittainen toistuminen johtuu alueen sisäisestä dynamiikasta, johon ei seuraavassa ole mahdollista paneutua. Tunnustamisella pyritään vaikuttamaan konfliktin juurisyihin, ei sen päivittäisiin tapahtumiin. Sen vaikutukset tuntuvat, jos tuntuvat, mikäli sillä tehdään neuvotteluratkaisun saavuttaminen todennäköisemmäksi.

Palestiinan valtion tunnustaminen liittyy olennaisesti niin sanotun kahden valtion mallin tukemiseen, mikä on nauttinut ainakin virallisella tasolla hyvin laajaa kannatusta jo vuosikausia ja on myös Suomen näkemys Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin ratkaisusta. Mallin mukaan itsenäisen Israelin rinnalle syntyisi itsenäinen Palestiina. Kilpailevana vaihtoehtona on viime vuosina noussut esiin yhä voimakkaammin myös yhden valtion malli, joka ei vaatisi Palestiinan tunnustamista. Mikäli kahden valtion malli toteutuu, kysymyksenä ei olekaan pitäisikö Palestiinan valtio tunnustaa, tästä on laaja yhteisymmärrys, vaan milloin se kannattaa tehdä. Tunnustamisen voi tehdä vain kerran ja päätöksen ajankohdalla on Suomen näkökulmasta vaikutusta ainakin neljään eri asiaan: 1) suhde Palestiinaan, 2) suhde Israeliin, 3) rauhan tukeminen, 4) vaikutus muihin EU maihin. Käsittelen seuraavassa lyhyesti kutakin näkökulmaa.

1) Suomen suhde Palestiinaan

Palestiinalaishallinto luonnollisesti tervehtisi tunnustamispäätöstä. Vaikka Suomi ei järjestysnumerolla 136 olisi varsinainen edelläkävijä, vielä toistaiseksi on mahdollisuus ehtiä Ruotsin vanavedessä osaksi länsimaiden etujoukkoa. Tällä on tosin merkitystä Palestiinan suhteiden kannalta oikeastaan vain siinä tapauksessa, että kahden valtion malli jossain vaiheessa toteutuu. Mikäli nykytilanne ja Israelin miehitys jatkuu tai Palestiinalaishallinto purkautuu, jää tunnustamisen myötä tuleva goodwill käytännössä yhtä rajalliseksi kuin miehitetyn Palestiinan kaikki muutkin toimintamahdollisuudet. Jos Israel sen sijaan vetäytyisi miehittämiltään alueilta ja Palestiina todella itsenäistyisi, olisi varhaisehkossa vaiheessa annetulla tunnustuksella merkitystä hyvien suhteiden rakentamiselle.

Tästä on esimerkki hyvin läheltä. Suomi tunnusti Israelin valtion 11.6.1948, alle kuukausi sen jälkeen kun se oli julistautunut itsenäiseksi ja vain kaksi viikkoa tunnustuspyynnön jättämisen jälkeen. Vain kymmenen maata oli tunnustanut Israelin ennen Suomea ja useimmat odottivat vuoteen 1949, jolloin sota oli päättynyt ja Israelissa oli järjestetty demokraattiset parlamenttivaalit. Tällöin Suomikin antoi lopulta myös de jure tunnustuksen. Silti Israelissa muistettiin pitkään, että Suomen alkuperäinen tunnustus oli tullut jo hyvin varhain ja tapaus oli omiaan luomaan pohjaa hyville kahdenvälisille suhteille. Edelläkävijän roolista oltiin myös Suomessa ylpeitä. Se kertoi paitsi hyvästä ulkopoliittisesta arviointikyvystä myös periaatteellisesta toiminnasta pienten kansojen itsenäisyyden hyväksi.

Montevideon sopimuksen esittämät valtioksi hyväksymisen edellytykset täyttyivät Israelin kohdalla jo 1948 sikäli, että sillä oli pysyvä väestö, hallitus sekä kyky solmia suhteita muiden valtioiden kanssa. Sama tilanne on nykyisin myös Palestiinalla. Sen sijaan sekä Israelilta kesällä 1948 että tämän päivän Palestiinalta puuttuvat selvästi määritellyt rajat ja niiden sisäisen alueen täysi kontrolli. Tänä päivänä Israel kontrolloi paitsi omaa aluettaan – jonka rajoja se ei ole tosin yhä edelleenkään määritellyt – sekä Palestiinan aluetta. Kontrollin ei kuitenkaan tarvitse olla ehdoton vaatimus. Sekä Suomi että Ruotsi tunnustivat esimerkiksi Kroatian vuonna 1992 eli aikana, jolloin se ei sodan vuoksi hallinnut koko aluettaan.

2) Suomen suhde Israeliin

Mikäli Suomi tunnustaisi Palestiinan ennen kuin Israel on näin tehnyt, se saisi Israelin hallitukselta Ruotsin tavoin kirpakkaa palautetta. Ulkoministeri Avigdor Liberman kutsui Israelin suurlähettilään pois Tukholmasta ja läksytti Ruotsin hallitusta, sanoen Lähi-idän rauhan olevan monimutkaisempaa kuin IKEAn huonekalujen kasaaminen. On epäselvää, mitä muita vastatoimia Israel saattaisi ottaa käyttöön, mutta mitä useampi EU maa menettelee Ruotsin tavoin, sitä tehottomampaa on protesti. Israel on lopulta riippuvainen kaupasta EU:n kanssa eivätkä dramaattiset vastatoimet ole tästäkään syystä sen intresseissä.

3) Rauhan tukeminen

Israelin ja Palestiinan välinen ”rauhanprosessi” on ollut täysin seisahduksissa jo vuosia. Mitään prosessia ei ole käynnissä, eikä rauhasta ole tietoakaan. Vahvempana osapuolena ja miehittäjävaltiona tilanne on Israelin näkökulmasta siedettävä mutta palestiinalaisten kannalta ei. Presidentti Mahmud Abbasin päätös ryhtyä ajamaan jäsenyyttä YK:ssa onkin nähtävä yrityksenä murtaa pattitilanne ja vahvistaa Palestiinan asemaa tulevaisuuden neuvotteluissa ulkomailta saadulla vipuvarrella. Israel on tuominnut tämän toiminnan ”diplomaattisena terrorismina”. Sen näkökulmasta tunnustaminen on palkinto, joka tulisi myöntää vasta rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Presidentti Niinistön lisäksi tällä näkökannalla näyttävät olevan esimerkiksi Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä sekä pääministeri Alexander Stubb. KD:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Peter Östman peräti väitti Palestiinan tunnustamisen olevan yhtä kuin terrorismin tukeminen. Myös sisäministeri Päivi Räsäsen vastustaa Palestiinan tunnustamista: ”Rauha voidaan saavuttaa vain ja ainoastaan neuvotteluteitse.”

Kuten ruotsalaiset oikeusoppineet argumentoivat Dagens Nyheterissä (myös englanniksi täällä), rauhan ja neuvotteluiden puolesta oleminen on täysin sisältöä vailla, ellei samalla ota kantaa rauhan ehtoihin. Jos kahden valtion ratkaisu neuvotellaan kansainvälisen lain periaatteiden mukaisesti, ei Palestiinan tunnustamisessa ole ongelmaa. Sehän vaatii alueekseen maata, jota kansainvälinen yhteisö ei tunnusta osaksi Israelia.

Ottaen huomioon, ettei rauhanprosessi ole vuosikausiin osoittanut mitään elonmerkkejä, on siihen vetoaminen Palestiinan tunnustamisen ehtona parhaimmillaan hiukan naivia ja pahimmillaan toisen konfliktiosapuolen – Israelin – kannan nielaisemista pureskelematta. Palestiinan tunnustaminen ei tietenkään poista rauhan tekemisen ja neuvottelujen tarvetta koska se ei poista miehitystä. Kuten Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström kirjoitti, voidaan Palestiinan tunnustaminen kuitenkin nähdä neuvottelujen tukemisena. Se tekee selvästi heikommasta osapuolesta edes hivenen tasapuolisemman, mikä parantaa mahdollisuuksia saavuttaa hyväksyttävissä oleva sopimus. Se myös antaa palestiinalaisille hivenen lisää toivoa siitä, että rauhanomaisilla keinoilla voidaan yhä saavuttaa itsenäisyys. Israelin miehityksen jatkuminen on yksinkertaisesti kestämätön vaihtoehto siitä kärsiville palestiinalaisille. Ulkomaailman – ja Israelin – olisi syytä tukea nimenomaan rauhanomaisia ponnisteluja. Siellä missä ne epäonnistuvat, jää jäljelle vain todella huonoja vaihtoehtoja.

4) Vaikutus muihin EU maihin

Suomen päätös tunnustaa Palestiina olisi omiaan antamaan sivustatukea myös muille EU maille, jotka punnitsevat samaa kysymystä. Yksittäisten valtioiden antamalla tunnustuksella ei ole kovin paljoa merkitystä, mutta jos suuri osa EU:n jäsenistä päätyy tunnustamaan Palestiinan se lähettää voimakkaan viestin, jonka varaan voi myös rakentaa myöhempää politiikkaa. Ruotsi ilmoitti haluavansa tehdä juuri näin: johtaa tietä. Varmaa tulosta ei ole tässäkään luvassa. Ruotsi pyrki suostuttelemaan muut Pohjoismaat – Suomi mukaan lukien – liittymään seuraansa, mutta on toistaiseksi epäonnistunut. Tämän vuoksi Ruotsi on joutunut yksin kuuntelemaan Israelin toruja, mutta asemoinut itsensä samalla selvästi edelläkävijäksi tavalla, joka muistetaan jälkeenpäin. Suomi oli kesällä 1948 valmis rohkean päätökseen Israelin kohdalla. Löytyykö vuonna 2014 enää kykyä aloitteelliseen ulkopolitiikkaan vai hiihdämmekö enää vain kaikista tampatuimpia latuja?