Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin väliset neuvottelut transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta (TTIP) sisältävät kolme keskeistä pilaria. Ensimmäinen pilari koskee markkinoillepääsyyn liittyviä kysymyksiä, ja on näin ollen lähellä perinteistä kauppapolitiikkaa, josta myös Maailman kauppajärjestö WTO:ssa on neuvoteltu ja sovittu. Toinen pilari koostuu sääntely-yhteistyöstä ja kolmas pilari säännöistä, joilla on globaali relevanssi.

EU:n agendalla on ollut voimakkaasti painottaa sopimuksen kolmatta pilaria eli globaalisti merkityksellisiä sääntöjä. Tavoitteena on sopia yhteisiä sääntöjä esimerkiksi kestävästä kehityksestä, työvoimasta, tullauskäytännöistä, maantieteellisistä merkinnöistä ja investointisuojasta. Erityisesti viimeiseksi mainitun kanssa komissio on ahkerasti tuonut esiin uusia avauksia, joilla nykyistä investointisuojaregiimiä voitaisiin kehittää. Asiasta saatiinkin aikaan melkoinen spektaakkeli, kun Euroopan parlamentti käsitteli omia neuvottelusuosituksiaan komissiolle. Komissio on myös pöydännyt neuvotteluissa myöhemmin julkistetun ehdotuksen, joka koskee palvelukauppaa, investointeja ja verkkokauppaa.

Osin Euroopan parlamentin toiminnan seurauksena komissio julkisti viimeisimmän investointisuojaa koskevan ideansa syyskuussa 2015. Komission mukaan TTIP-neuvotteluissa tulee pyrkiä pysyvän investointituomioistuimen (ICS) perustamiseen, jolla nykyinen ISDS-järjestelmä välimiesmenettelyineen korvattaisiin. Ideapaperin mukaan ICS olisi julkinen tuomioistuin, jonka jäsenet nimettäisiin julkisesti ja joka sisältäisi valitustuomioistuimen.

Ei liene yllättävää, ettei Yhdysvallat innostunut välittömästi EU:n ideasta. Yhdysvaltain kauppaedustaja Michael Fromanin mukaan Yhdysvallat pohjaa näkemyksensä investointisuojasta yhtäältä omaan BIT-mallisopimukseensa sekä toisaalta vastikään valmistuneen Trans-Pacifc Partnership -vapaakauppasopimuksen (TPP) neuvottelutulokseen. Kansainvälisesti investointisopimusten sisältöjen monimuotoisuus ja vivahde-erot ovat jo pidempään huolettaneet Yhdysvaltoja, jonka tavoitteena on ollut muodostaa TPP-sopimusneuvotteluissa globaali standardi investointisuojalle.

EU:n aktiivisuus investointisuojan ja muiden TTIP-neuvottelujen sääntökysymysten ympärillä on ymmärrettävää kahdestakin syystä. Ensinnäkin EU:n on osoitettava kansalaistensa suuntaan, että unioni pyrkii aidosti ja vilpittömästi kehittämään olemassa olevia vapaakaupan sääntöjä. Toiseksi oletan, että EU pyrkii yhtä lailla vilpittömästi vaikuttamaan vapaakaupan sääntöihin. Ongelma on siinä, ettei neuvotella voi yksipuolisesti. Jos Yhdysvallat on haluton asettamaan TTIP:n avulla sääntöjä, jotka menevät TPP-sopimusta pidemmälle, asetelma muuttuu kitkaiseksi, ja pahimmassa tapauksessa neuvottelut hyytyvät.

Lähtökohtaisesti voidaan olettaa, että monissa kysymyksissä Yhdysvaltojen neuvotteluehdotukset ja -tarjoukset nojaavat vahvasti TPP-sopimuksen neuvottelutuloksiin, kuten edellä käsitelty investointisuojaesimerkki osoittaa. TPP-sopimuksen voidaankin katsoa jo luoneen vahvan perustan sääntöpohjaiselle kaupparegiimille, aivan niin kuin Yhdysvallat sopimuksella tavoitteli. Ei olekaan itsestään selvää, että TTIP-neuvotteluissa saavutetaan tällä osa-alueella merkittäviä uusia linjauksia, ellei sitten Yhdysvallatkin sitä halua.

Sääntely-yhteistyössä paljon potentiaalia

Julkisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle jäänyt TTIP:n kova ydin muodostuu toisesta pilarista eli sääntely-yhteistyöstä. Sopimuksen taloudellisten hyötyjen kannalta toinen pilari on kaikkein tärkein. Vaikka sääntely-yhteistyö laajana kattoterminä pitää sisällään runsaasti elementtejä, on siinä viime kädessä kyse sääntelyyn liittyvistä kaupanesteistä. Euroopan komission tavoitteena sääntely-yhteistyön puitteissa on vähentää turhaa byrokratiaa ja kehittää EU:n ja Yhdysvaltojen sääntelyä yhteensopivammaksi.

Euroopan komissiolle TTIP:n taloudellisia vaikutuksia arvioivan tutkimuksen tuottanut CEPR-ajatushautomo arvioi, että jopa 80 prosenttia sopimuksen hyödyistä tulee sääntelykysymyksistä sekä palvelukaupan ja julkisten hankintojen liberalisoinnista. Suomalaisyritystenkin kokemusten mukaan suurimmat kaupanesteet Yhdysvalloissa ovat sidonnaisia sääntelyyn. Asia ilmenee esimerkiksi ulkoasiainministeriön kaupanesteselvityksistä. Samoin komission pienille ja keskisuurille yrityksille kohdistetusta tutkimuksesta on havaittavissa, että eniten ongelmia syntyy kahden erilaisen sääntelyregiimin vaatimuksista.

Arvioidessa sääntelyyn liittyviä kaupanesteitä on hyvä ymmärtää, että niissä on kyse paljon enemmästä kuin yksittäistä yksinkertaista tuotetta koskevista säännöistä, standardeista tai teknisistä määräyksistä. Toisistaan poikkeavien sääntelyregiimien vaikutukset kertaantuvat, mitä monimukaisemmiksi, useampia komponentteja sisältäviksi ja suuremmiksi tarkastellut hyödykkeet muuttuvat. Esimerkiksi Euroopassa toimivien konepajayhtiöiden voimalaitokset on suunniteltu eurooppalaisiin standardeihin sopiviksi. Kun voimalaitos halutaan pystyttää Yhdysvaltoihin, koko laitos pitää uudelleen arvioida ja sovittaa Yhdysvalloissa hyväksyttävään muotoon. Tämän lisäksi alihankintaketjut pitää miettiä uusiksi, koska kaiken muualta hankitun lisävarusteiston täytyy yhtä lailla vastata yhdysvaltalaisia standardeja.

Mekanismit sääntelylle

Akateemisessa kirjallisuudessa sääntely-yhteistyölle hahmotellaan kolmenlaisia mekanismeja. Ensinnäkin sääntelyä voidaan periaatteessa harmonisoida, jolloin lakeja, standardeja, teknisiä määräyksiä ja vaatimustenmukaisuuden arviointeja konkreettisesti yhdenmukaistetaan toisiaan vastaavaan muotoon. Alusta asti tosin on ollut selvää, että TTIP-neuvotteluissa ei mennä näin pitkälle.

Toinen mekanismi on niin sanottu vastavuoroinen tunnustaminen. Vastavuoroinen tunnustaminen Yhdysvaltojen ja EU:n välillä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että toisen osapuolen markkinoilleen hyväksymä tuote hyväksytään ilman erillisiä prosesseja myös toisella markkina-alueella. Nähtäväksi jää, miten monella sektorilla vastavuoroinen tunnustaminen on realistinen vaihtoehto, mutta käytännössä TTIP sisältää runsaasti aihealueita, joilla vastavuoroinen tunnustaminen sääntely-yhteistyön mekanismina voi olla perusteltu.

Kolmanneksi niissä tapauksissa, joissa vastavuoroiseen tunnustamiseen ei olla valmiita, neuvotteluosapuolet joutunevat turvautumaan väljempään yhteistyöhön, jossa dialogia sääntelyregiimien välillä pyritään ylläpitämään, mutta kunnianhimo on matalampaa kuin kahdessa edellä mainitussa. Käytännössä yhteistyö voi olla esimerkiksi informaation jakamista tai kumppanin konsultointia uudesta lainsäädännöstä. Tähänkin todennäköisesti ajaudutaan monilla sektoreilla TTIP-neuvotteluissa.

Vastavuoroisen tunnustamisen tasolle menevissä toimissa on hyvä muistaa yksinkertainen nyrkkisääntö, jota komissio on omissa tiedonannoissaan alleviivannut. Jos sääntelyllä tavoiteltu turvallisuuden taso ei vastaa osapuolten välillä toisiaan, lähentymistä ei tapahdu. Samoin lähentymistä ei tapahdu, jos sääntelyviranomaisten päämäärät muuten poikkeavat toisistaan. Täten konvergenssia voi syntyä silloin, kun sääntelytavoitteet kohtaavat, mutta käytännöt ovat toisistaan poikkeavia syystä tai toisesta.