Unkarilaisen hallituskriittisen HVG-lehden kannessa on muokattu kuva keskiaikaista sotaa kuvaavasta maalauksesta, jossa tuhon keskellä ainut voitokkaana seisova hahmo on miekkaansa ylpeänä heiluttava pääministeri Viktor Orbán, joka on juuri lyönyt kumoon EU:n lipulla rynnäkköä yrittävän vastapuolen. Otsikko sanoo: ”Yksi kaikkia vastaan”. Lehti käsittelee numerossaan Orbánin kriittistä suhtautumista EU:n pakolaiskiintiöihin, joka kulminoitui helmikuun lopussa ilmoitukseen hallituksen aikeista järjestää kansanäänestys  EU:n pakolasikiintiöistä. Mutta onko Orbán niin yksin ja niin voitokas kuin lehden kansi antaa ymmärtää? Tarkempi tarkastelu osoittaa, että Unkari on saamassa seuraa skeptisyydessään, mutta taisto EU:ta vastaan kumpuaa muusta kuin voitokkaasta itsevarmuudesta.  Unkarin kansanäänestys toimii erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka pakolaiskriisi on muuttunut kansainvälisestä ilmiöstä sisäpoliittiseksi nappulaksi, ja kuinka pakolaisista puhuttaessa panokset ovat oikeastaan muualla.

Takapulpetin häiriköstä suunnannäyttäjäksi

Saksan venyessä äärimmilleen pakolaisten vastaanottamisessa, liittokansleri Angela Merkel on ajanut EU:ssa vahvasti unioninlaajuisten kiintiöiden käyttöönottoa, mikä velvoittaisi jokaisen EU:n jäsenvaltion ottamaan vastaan tietyn määrän pakolaisia taakan jakamiseksi. Tämä toimintamalli on jo saanut ministerineuvoston määräenemmistön hyväksynnän, mutta Unkari on vienyt päätöksen EU:n tuomioistuimeen vedoten maiden suvereniteetin loukkaukseen. Orbánin mukaan jos maa ei ole halukas ottamaan pakolaisia, sitä ei voida siihen velvoittaakaan, ja syytti Berliiniä ”moraalisesta imperialismista”.

Orbánin retoriikka ja itsevarmuus EU:ta vastaan hyökätessä on saanut hänestä pakolaisvastaisuuden ruumiillistuman, muttei hän suinkaan ole yksin kritiikkinsä kanssa. Itse asiassa unionin itäiset jäsenmaat, Tšekki, Romania, Slovakia ja Unkari vastustivat ministerineuvoston päätöstä ja Suomi äänesti tyhjää. Tsekki, Unkari ja Slovakia ja Puola muodostavat myös Visegrád-valtiot, jotka ovat viime aikoina yhteisissä lausunnoissaan vaatineet pakolaisvirtojen tiukempaa kontrollia. Britannian EU:n kansanäänestys on osittain kansanäänestys EU:n pakolaispolitiikasta, minkä lisäksi Italian pääministeri Matteo Renzi on viime aikoina äänekkäästi kritisoinut EU:n politiikkaa Berliinistä sanelluksi ja on peräänkuuluttanut enemmän kunnioitusta Italialle.

Oma lukunsa EU:n sisäisessä särössä on Itävalta, jonka kansleri Werner Faymann vielä syyskuussa 2015 kritisoi äänekkäästi Orbánin pakolaisvastaisuutta ja tuomitsi Unkarin rakentaman raja-aidan. Nyttemmin Faymann on kääntänyt takkinsa ja Itävalta on rakentanut oman raja-aitansa Slovenian rajalleen, minkä lisäksi Itävalta on asettanut 80 henkilön päiväkiintiön maahan saapuville pakolaisille. Tämä prosessi on erinomainen osoitus siitä, kuinka vielä syksyllä Orbánin linja sai äänekkään ja yhtenäisen tuomion muilta jäsenmailta, mutta ajan kuluessa ennen epäinhimillisiksi koetut järjestelyt muuttuvat osaksi päiväpolitiikkaa. Tämä orbanisaatioksikin kutsuttavissa oleva prosessi on suuri haaste Saksan tavoitteelle yhtenäistää EU:n pakolaispolitiikkaa ja jakaa vastuuta.

Apu Turkista kasvavan tyytymättömyyden varjossa

Tilanteen muodostuessa ongelmaksi Bryssel on Berliinin johdolla tähyillyt Turkkiin päin: uusin idea on tarjota Turkille rahallista apua pakolaisten vastaanottamiseen Turkissa ja Turkin rajojen tehokkaampaan varjeluun. Sopimukseen kuuluu myös EU:n lupaus Turkin jäsenyysneuvottelujen helpottamisesta. Sopimusta on kritisoitu siitä, että tällä järjestelyllä EU haluaa käytännössä ulkoistaa ongelman Turkille, puhumattakaan siitä, että Turkin jäsenyys on ollut agendalla jo vuosikymmeniä, ilman, että se olisi sen kummemmin siitä mihinkään edennyt. Maanantain Brysselin EU-Turkki huippukokouksessa Turkki vaati Unionia maksamaan enemmän tukia tehostettua pakolaisapua vastaan, minkä lisäksi Turkki haluaisi kansalaisilleen viisumivapaata matkustusta Eurooppaan. Huippukokouksessa Orbán tyrmäsi kategorisesti Turkissa oleskelevien pakolaisten uudelleensijoittamisen Euroopassa. David Cameron puolestaan ilmoitti, että Britannia pysyy varmasti EU:n yhteisen pakolaissopimuksen ulkopuolella. Erimielisyys lopulta esti yhtenäisen strategian luomisen, joten toistaiseksi EU on edelleen vailla ratkaisua kriisiin, kun taas monet politiikot voivat palata pääkaupunkeihinsa suvereniteetin puolustajina.

Ottaen huomioon kasvavan tyytymättömyyden EU:n nykyistä pakolaispolitiikkaa kohtaan lukuisissa maissa, Brysselissä voidaan syystäkin olla huolissaan kasvavasta kansanäänestystrendistä. Britannian kansanäänestys on shokki unionille jo sinänsä, mutta Unkarin lupaus kansanäänestyksestä on taktiikka, joka saattaa olla populistihallitukselle jos toisellekin mieleinen veto äänestäjien haalimiseksi. Orbánilla ja Renzillä ei ole juuri mitään muuta yhteistä, kuin tyytymättömyys Brysselin käytäntöjä kohtaan ja tunne siitä, että unionin yhteiset asiat päätetään yksipuolisesti Berliinistä sanellen. Ottaen huomioon, että Renzi on julkisesti kritisoinut Unkarin vastahakoisuutta ottaa vastaan pakolaisia ja ehdotti jopa EU:n koheesiotukien lakkauttamista moisella tavalla käyttäytyville maille, voidaan päätellä, että euroskeptikoksi voi tulla montaa reittiä, niin oikealta kuin vasemmaltakin, pakolaismyönteisestä kuin pakolaisvastaisestakin kannasta. Yhteinen tekijä Brysselin nykyisten käytäntöjen kritisoimisessa näyttää olevan turhautuneisuus dialogin puutteeseen, kun lainsäädäntö tuntuu ajavan Merkelin agendaa, joka puolestaan on saanut jo hänen oman maansa sisälläkin kritiikkiä.

Kansanäänestyksen anatomia

Mikä sitten on Euroopan unionia ja pakolaisia koskevien kansanäänestysten anatomia? Missä olosuhteissa syntyy sellainen tilanne, että hallitus päättää kysyä kansalaistensa mielipidettä näissä asioissa? Esimerkiksi tästä käy Unkarin nykyinen tilanne. Vaikka esitin yllä, että turhautuneisuus EU:n politiikkaa kohtaan kumpuaa lähinnä Berliinin ylivallasta ja siitä, ettei monien osallisten mielipidettä kysytä,  Unkarin kohdalla perimmäinen syy on sisäpoliittinen. Orbánin Fidesz-puolue on pitänyt parlamentissa ylivaltaa vuodesta 2010 lähtien ja sementoinut asemansa muun muassa perustuslakia muuttaen. Kuitenkin vähitellen hallituksen suosio on hiipunut, ja hallitus on joutunut löytämään uusia puheenaiheita huomion siirtämiseksi lukuisista skandaaleista. Viimekesäinen pakolaiskriisi tuli otolliseen aikaan, ja Orbánin suosio kasvoikin kesän pakolaiskriisin aikana.

Kuitenkin väliaikaiset pyrähdykset eivät riitä lakaisemaan maton alle kaikkia niitä ongelmia, joita Unkari kohtaa. Julkisen terveydenhuollon huonosta tilasta ei enää pysty vaikenemaan, minkä lisäksi unkarilaisissa lukioissa on alkanut maanlaajuinen kapina ja lakkoilu hallituksen keskitettyä koulutuspolitiikkaa vastaan. Orbánin suurin tukija, mediaoguli Lajos Simicska on julkisesti vetänyt tukensa Orbánille ja on kertonut tukevansa jatkossa puoluetta, joka voisi haastaa Fideszin seuraavissa vaaleissa. Simicskan tuen loppumisen myötä Fidesz ei enää nauti yhtä positiivisesta mediasta kuin ennen ja kansalaisten tyytymättömyys hallitusta kohtaan on saanut ilmaisulleen uusia kanavia. Orbánia on mediassa jatkuvasti syytetty lähipiirinsä suosimisesta ja julkisten varojen käyttämisestä esimerkiksi hänen omien tyttäriensä häihin. Ei siis ole ihme, että Fideszin sisäpiirille tuli kiire puheenaiheen vaihtamiseksi.

Eräs seikka kuitenkin näytti avittavan päätöstä aivan omalla tavallaan: helmikuun 23. päivä nousi suuri kohu siitä, että joukko kaljuja ja isokokoisia miehiä esti erästä vasemmistolaista poliitikkoa jättämästä aloitteen kansanäänestyksestä kauppojen sunnuntaiaukiolosta. Maassa nousi suuri kohu yksilönoikeuksien ja sananvapauden puolesta ja mediassa ihmeteltiin syystäkin, että onko sattuma, että vaaliviraston edessä oli juuri sinä hetkenä joukko uhmakkaita miehiä, jotka eivät selvästi halunneet hallitukselle epämieluista kansanäänestyksen kansalaisaloitetta. Seuraavana päivänä Orbán ilmoitti kansanäänestyksestä EU:n pakolaiskiintiöstä, näin muuttaen sanan ”kansanäänestys” konnotaation ja julkisen keskustelun puheenaiheen.

Kun pakolaiskysymys lakkasi koskemasta pakolaisia

EU:n pakolaiskiintiöt eivät ole suosittuja Unkarissa jopa hallituksen vastustajienkaan keskuudessa, minkä lisäksi kansanäänestyksen kysymyksen muotoilu (Kannatatteko EU:n pakolaiskiintiöitä vai Unkarin itsenäisyyttä?) riittää varmistamaan sen, että kansanäänestyksen tulos on EU:n kannalta epämieluinen. Kansanäänestys voitaisiin pitää aikaisintaan syyskuussa, joten Orbán on tällä voittanut itselleen lisäaikaa sisäpoliittisen tilanteen taltuttamiseksi.

Unkarin esimerkki osoittaa, että kun kansalaiset saavat sanottavansa EU:n laajuisista asioista, kyseessä on mitä ilmeisemmin sisäpoliittiset motiivit. Toisaalta Merkelin tahto puolustaa omaa kantaansa vastoin monien muiden osallisten tahtoa voidaan nähdä enemmän sisäpolitiikkana tai jopa hänen henkilökohtaisena taistonaan, kuin aitona pyrkimyksenä ratkaista kansainvälinen kriisitilanne. Pakolaisista on tullut EU:n sisäinen poliittinen nappula, jonka lisäksi heistä on tullut myös sisäpoliittinen nappula populistien ja haparoivien hallitusten käsissä. Olisi aika siirtää keskustelu kansainvälisen kriisin hoitamiseen sisäpoliittisten kinastelujen sisään, mutta tällä hetkellä EU:n sisällä on liian monta riitapukaria siihen, että pakolaistilanteesta voitaisiin puhua asian oikealla nimellä.

Unkari on aloittanut euroskeptisyyden trendin, joka saa vastakaikua useista jäsenvaltioista, jopa sellaisista, jotka eivät millään tavalla edes jaa Orbánin maailmankatsomusta. Syitä vastustaa Brysselin ja Berliinin politiikkaa on monia, mutta kansalaisten halu päästä uurnille osoittamaan yleinen tyytymyttömyytensä on sellainen pienin yhteinen tekijä eri euroskeptikkojen välillä, joka saattaa muuttaa EU:ta perusteellisesti. Jos kansanäänestykset ja julkinen mielipide asettuvat suvereniteettia peräänkuuluttavien politiikkojen taakse, se saattaa olla selvä merkki sitä, että EU:n on aika haudata federalistiset haaveensa ja tyytyä hallitustenvälisyyteen. Näin ollen pakolaiskiintiöt ja miljoonien ihmisten kohtalot ovat agendalla ihan eri syistä kuin niiden kuuluisi olla – asia on saanut sisäpoliittisen, populistisen ja euroskeptisen käänteen, jonka turvin EU:lle povataan uusia mekanismeja, puhumattakaan siitä, että Turkki pääsee unionin kanssa uusiin neuvotteluasemiiin.

Palatakseni HVG:n kanteen, Orbán ei ole kiintiökritiikkinsä kanssa läheskään yksin. Sen sijaan hän ei ole kyennyt kaatamaan koko Unionia yksin – päinvastoin, lupaus kansanäänestyksestä on viidakon kuninkaan huudon sijaan haavoittuneen leijonan tuskan ja avun huuto.