Kun Saksan liittokansleri Angela Merkel vieraili helmikuun alussa Varsovassa tapaamassa pääministeri Beata Szydłoa, hän toivoi Puolan hallituksen jatkavan Solidaarisuus-liikkeen demokraattista perintöä. Merkel muistutti, kuinka ”tärkeitä itsenäiset oikeuslaitos ja media ovat, sillä niitä me kaipasimme silloin aikanaan”, viitaten kylmän sodan aikaan Puolassa ja omassa kotimaassaan Itä-Saksassa.

Merkelin toive oli ajankohtainen, sillä Puolan nykyistä hallitusta on syytetty sen ensimmäisistä päivistä lähtien demokratian halventamisesta ja kommunistihallintoon verrattavista toimista oikeuslaitoksen ja median toimintavapauden kaventamisessa. Toisin sanoen nykyhallitus on väitteiden mukaan romuttanut niitä asioita, joiden puolesta Solidaarisuus-liike taisteli lähes 30 vuotta sitten.

Solidaarisuus-liike on varmasti vähintään nimeltä tuttu Euroopan kylmän sodan historiaa tunteville, sillä liike vaikutti omalta osaltaan kommunistihallinnon kaatumiseen Puolassa. Liikkeen painava perintö näkyy edelleen jossain määrin Puolan päivänpolitiikassa.

Solidaarisuuden historia

Toisen maailmansodan loppumisesta lähtien Puola oli muun itäisen Euroopan tavoin Neuvostoliiton käskyvallan alla. Maata johti kommunistinen Puolan yhdistynyt työväenpuolue PZPR (Polska Zjednoczona Partia Robotnicza), joka laittoi hallinnon vastustajat tiukasti kuriin. Vuonna 1970 armeija kukisti väkivaltaisesti työväestön protestit hintojen nousua vastaan, ja 42 ihmistä kuoli.

Solidaarisuusliike sai alkunsa kesällä 1980, kun työväestö protestoi jälleen hintojen nousua vastaan. Gdanskissa Leninin telakalla Lech Wałęsan johtama joukko muodosti lakkokomitean ja sulki telakan. Lakot levisivät nopeasti myös muihin pohjoisen teollisuuskaupunkeihin. Tällä kertaa PZPR neuvotteli kansainvälistä huomiota saaneiden lakkoilijoiden kanssa. Tuloksena syntyi niin sanottu Gdanskin sopimus, jossa annettiin lupa perustaa itsenäisiä ammattiliittoja ja työläisille oikeus mennä lakkoon.

Näiden uusien oikeuksien perusteella Gdanskin lakkokomitean pohjalta muodostettiin riippumaton, itsenäinen ammattiliitto nimeltä ”Solidaarisuus” (Niezależny Samorządny Związek Zawodowy (NSZZ) ”Solidarność”). Solidaarisuusliike käytti etenkin lakko-oikeutta ahkerasti hyväkseen, ja laajimpaan maanlaajuiseen lakkoon osallistui arvioiden mukaan peräti 12 miljoonaa ihmistä.

Solidaarisuusliikkeen vahvuus oli sen heterogeenisyys ja ei-puoluepoliittisuus. Se yhdisti työväestön, älymystön, opiskelijat ja katolisen kirkon yhteiseksi liikkeeksi. Puolan nykyisistä kärkipoliitikoista muun muassa Donald Tusk ja Jarosław Kaczyński aktivoituivat poliittisesti juuri Solidaarisuusliikkeessä ja perustivat myöhemmin Puolan nykyiset valtapuolueet, Kansalaisfoorumin sekä Laki ja oikeus -puolueen. Lisäksi esimerkiksi Angela Merkel matkusti muutamia kertoja opiskelijana seuraamaan Solidaarisuusliikkeen toimintaa Gdanskissa.

PZPR:n johto olikin voimaton Solidaarisuusliikkeen kasvavan suosion edessä. Kun neuvottelut liikkeen kanssa eivät tuottaneet tulosta, PZPR:n pääsihteeriksi noussut kenraali Wojciech Jaruzelski julisti 13.12.1981 Puolaan sotatilan (martial law), joka kesti vuoden 1983 heinäkuuhun asti. Sotatilan aikana ammatiyhdistystoiminta oli kiellettyä ja Solidaarisuusliike julistettiin vielä erikseen laittomaksi.

Solidaarisuusliike pysyi aisoissa 1980-luvun loppuun asti, mutta taloustilanteen raju heikkeneminen ja ruuan hinnan nousu nostivat jälleen lakkoaallon pohjoisen teollisuuskaupungeissa. Neuvostoliitossa käynnistynyt glasnostin aika oli pehmentänyt kommunistihallinnon toimintatapoja, joten PZPR aloitti Solidaarisuusliikkeen kanssa keskustelut, jotka huipentuivat keväällä 1989 niin sanottuihin pyöreän pöydän neuvotteluihin. Solidaarisuus laillistettiin jälleen, ja osapuolet sopivat poliittisista ja yhteiskunnallisista muutoksista, joiden kärkenä olivat puolivapaat parlamenttivaalit vielä samana kesänä.

Puolueeksi laajentunut Solidaarisuusliike otti vaaleissa lopulta murskavoiton. Sen seurauksena puolue muodosti hallituksen ja tappion kokenut PZPR lakkautti toimintansa, mikä samalla merkitsi niin sanotun Kolmannen tasavallan syntymistä. Yllättävän vaalivoiton ottanut Solidaarisuusliike ei kuitenkaan onnistunut missään vaiheessa muuntautumaan kestäväksi puolueeksi. Ristiriidat repivät puoluetta ja moni johtohenkilö jättäytyi 1990-luvun kuluessa pois puolueesta. Suuren tavoitteen, eli kommunistihallinnon loppumisen jälkeen puolue ei löytänyt uutta yhteistä tavoitetta. Myös ammattiyhdistys erkani hiljalleen puolueesta.

Ensimmäisissä presidentinvaaleissa vuonna 1990 Solidaarisuusliike ei pystynyt sopimaan edes yhdestä presidenttiehdokkaasta, joten pääministeri Tadeusz Mazowiecki ja ammattiliiton johtajana edelleen toiminut Lech Wałęsa olivat molemmat ehdolla vaalissa, jonka Wałęsa lopulta voitti. Wałęsan poistuminen puolueen jokapäiväisestä toiminnasta vaikutti varmasti etenkin ammattiyhdistyssiiven erkanemiseen puolueesta.

Vaihtelevalla menestyksellä vaaleissa esiintynyt Solidaarisuusliike lakkautti lopulta toimintansa pudottuaan parlamentista vuonna 2001. Tosin esimerkiksi Lech Wałęsa kommentoi edelleen mielellään päivänpoliittisia aiheita.

Solidaarisuuden perintö

Vuonna 2001 perustettiin myös Puolan kaksi nykyistä valtapuoluetta. Nykyään Eurooppa-neuvoston puheenjohtajana toimiva Donald Tusk ystävineen perusti keskustaoikeistolaisen Kansalaisfoorumin (Platforma obywatelska) ja Kaczyńskin veljekset puolestaan oikeistokonservatiivisen Laki ja oikeus -puolueen (Prawo i Sprawiedliwość). Kumpikaan puolue ei suoraan johda itseään Solidaarisuus-liikkeestä, mutta tietty eetos on nähtävissä kummassakin puolueessa, sillä suuri osa puolueiden johtohenkilöistä oli ainakin jossain määrin mukana Solidaarisuusliikkeessä.

Puolueiden perustaminen aiheutti Puolan puoluekentässä lopulta ison muutoksen. Koko 1990-luvun ajan puolueita tuli ja meni tiuhaan tahtiin. Ainoita pysyviä puolueita olivat kannatukseltaan pieni Puolan maaseudun puolue PSL (Polskie Stronnictwo Ludowe) sekä PZPR:n raunioille perustettu Demokraattisen vasemmiston liitto SLD (Sojusz Lewicy Demokratycznej), joka koostui PZPR:n ja muiden entisten kommunististen pienpuolueiden jäsenistä. Piirun verran oikeistolaisempaan suuntaan siirtynyt puolue keräsi yllättävänkin laajasti kannatusta ja pysyi vaalista toiseen suurimpien puolueiden joukossa.

SLD otti vielä vuoden 2001 parlamenttivaaleissa murskavoiton, mutta sen kannatus romahti vuoden 2005 parlamenttivaaleissa lähes olemattomaksi. Silloin Laki ja oikeus sekä Kansalaisfoorumi nousivat ensimmäistä kertaa kahdeksi suurimmaksi puolueeksi. Lopulta vuoden 2015 parlamenttivaaleissa SLD ei ylittänyt edes äänikynnystä ja putosi kokonaan parlamentista. Yksi syy SLD:n suosion romahtamiseen lienee se, että vuoden 2005 vaaleissa äänestäjillä oli ensi kertaa kaksi vakavasti otettavaa ja aidosti erilaista vaihtoehtoa tarjolla.

Laki ja oikeus voidaan nähdä Solidaarisuuden vallankumouksellisen hengen jatkajana. Puolueen johtavia teemoja on edelleen pitää esillä sitä, kuinka kommunistihallinnon kaatuminen ei lopulta muuttanut puolalaista yhteiskuntaa. Solidaarisuus-liikkeen johto teki silloin päätöksen olla ”puhdistamatta” yhteiskuntaa kommunisteista.

Markkinatalouden käynnistyessä merkittävissä asemissa olleet entiset kommunistit onnistuivat säilyttämään asemansa ja hankkimaan samalla runsaasti omaisuutta. Jarosław Kaczyńskin mukaan tämä loi perustan nykyiselle eriarvoisuudelle Puolassa. Niinpä Laki ja oikeus -puolueen napattua sekä pääministerin että presidentin virat vuoden 2005 vaaleissa, Kaczyńskit julistivat neljännen tasavallan alkaneen, mikä korjaisi kolmannen tasavallan valuviat.

Solidaarisuus-liike hylkäsi katolisen kirkon 1990-luvun kuluessa, mutta Laki ja oikeus on perustamisestaan lähtien tehnyt erittäin läheistä työtä kirkon kanssa muun muassa aborttilainsäädännön kanssa. Samoin 1990-luvulla puolueesta erkaantunut ammattiyhdistys Solidaarisuus on avoimesti liputtanut Laki ja oikeus -puolueen puolesta.

Donald Tuskin perustama Kansalaisfoorumi puolestaan on henkistä jatkoa Solidaarisuuden liberaalille älymystösiivelle. Vuonna 2007 parlamenttivaalit voittanut puolue on koko olemassaolonsa ajan painottanut integraatiota läntisiin organisaatioihin kuten Euroopan unioniin ja Natoon, aivan kuten Solidaarisuusliike voitettuaan parlamenttivaalit vuonna 1989. Tusk sai tässä asiassa runsaasti tukea Angela Merkeliltä. Samanlainen tausta ja yhteneväiset kokemukset Solidaarisuuslikkeen hengestä auttoivat kaksikkoa nostamaan Puolan ja Saksan suhteet uudelle tasolle.

Puolue on keskittynyt puolalaisten hyvinvoinnin parantamiseen – Tuskin sanoin pitämään lämpimän veden vesihanoissa – ja siinä se on toden totta onnistunut. Puolan bruttokansantuote nousi hyvää vauhtia Kansalaisfoorumin ensimmäisellä kaudella ja puolalaisten elintason selvä nousu liitetäänkin vahvasti juuri tähän aikaan.

Puolueen toisella, vuonna 2011 alkaneella kaudella ihmisten huomio kiinnittyi elintason nousun epätasaiseen jakaantumiseen, eikä puolueen löyhä ideologinen pohja tarjonnut siihen vastausta. Lisäksi suurta vastusta keräsi eläkeuudistus, jossa eläkeikä nousi useilla vuosilla. Suuri osa kansasta koki, että Kansalaisfoorumi ajoi kaupunkilaisten asiaa ja hylkäsi maaseudun ihmiset. Puolueelle kävi siis suunnilleen samalla tavalla kuin Solidaarisuusliikkeelle 1990-luvun alussa, kun se menetti työväestön kannatuksen liian rajujen talousuudistusten seurauksena.

Laki ja oikeus onnistui kääntämään tämän edukseen ja aktivoimaan työväestön ja maaseudulla asuvat ihmiset puolelleen. Kun vielä laaja salakuunteluskandaali puhkesi ennen vuoden 2015 parlamenttivaaleja, Kansalaisfoorumi menetti valta-asemansa populistisia vaalilupauksia tehneelle Laki ja oikeus -puolueelle. Puolue lupasi laskea eläkeikää sekä aloittaa kattavan lapsilisäjärjestelmän. Tällä hetkellä uudistukset ovat voimassa, vaikka niiden rahoitus onkin vielä hieman hämärän peitossa. Etenkin lapsilisäjärjestelmän toimivuus on elintärkeä, sillä se kannattelee puolueen muuten loivasti laskevaa kannatusta.

Laki ja oikeus sai vaalikampanjan aikana lisäksi uskoteltua kannattajilleen, että Kansalaisfoorumin muodostama hallitus oli muuttunut EU:n käskyläiseksi ja samalla antanut Puolan itsemääräämisoikeuden pois, aivan kuten Neuvostoliiton alaisuudessa toiminut kommunistihallinto toisen maailmansodan jälkeen. Jarosław Kaczyński on usein viitannut, että Puola on Saksan talutusnuorassa. Viimeksi hän epäili tällaista kun Donald Tusk valittiin jatkokaudelle Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi. Saatuaan jälleen vuoden 2015 vaaleissa sekä pääministerin että presidentin virat, Kaczyńskin uusi yritys neljännen tasavallan perustamiseksi on taas alkanut.

Vaikka Solidaarisuus-liikkeen henki onkin vain viitteellisesti mukana Puolan nykypolitiikassa, politiikan teemat eivät ole muuttuneet. Kansalaisfoorumi sekä Laki ja oikeus pyrkivät kumpikin muuttamaan toistensa aikaansaannoksia kansan nimissä, sillä valtaapitävät ovat edelleen kansan pahimmat vastustajat. Kun toinen nostaa eläkeikää niin toinen vastaavasti laskee. Tällä hetkellä kumpikaan puolueista ei kuitenkaan pysty ja tuskin pystyykään yhdistämään kaikkia puolalaisia lupauksillaan.

Siten liittokansleri Angela Merkelin helmikuinen toive Solidaarisuusliikkeen demokraattisen perinnön kunnioittamisesta on lopulta helpommin sanottu kuin tehty. Merkel kuuluu Tuskin kanssa siihen ryhmään, jonka mielestä Solidaarisuusliikkeen voitto, kommunistihallinnon kaatuminen ja kolmannen tasavallan syntyminen loi Puolaan demokraattiset raamit, joita on syytä kunnioittaa edelleen.

Jarosław Kaczyńskille ja hänen kannattajilleen kolmas tasavalta on puolestaan vain uudelleen paketoitu kommunistinen yhteiskunta. Myös Kaczyński arvostaa Solidaarisuusliikkeen demokraattista perintöä, mutta jotta se vaaliminen olisi mahdollista, on väärin perustein valtaan jätetyt kommunistit poistettava yhteiskunnasta.

Nähtäväksi jää, kuinka paljon Laki ja oikeus ehtii muokkaamaan puolalaista yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan. Puolue syytti vaalikampanjan aikana Kansalaisfoorumia maaseudun unohtamisesta, mutta ei ole kuitenkaan omalla vuorollaan tehnyt juuri mitään kansan yhdistämiseksi.