Väkivalta Latinalaisessa Amerikassa liittyy harvoin valtioiden välisiin konflikteihin ja sisällissodat ovat yhtä lailla riivanneet vain muutamaa alueen maata kuten Kolumbiaa ja Guatemalaa. Lisäksi joissakin maissa kuten Perussa, Brasiliassa ja Chilessä luonnonvaroihin ja alkuperäiskansojen maaoikeuksiin liittyvät kiistat johtavat ajoittain konflikteihin. Maanosalle tyypillinen väkivalta keskittyy kuitenkin ennen kaikkea kaupunkeihin, joissa se linkittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja huumekauppaan ollen usein hyvinkin näkyvää ja raakaa.

Maailman viidestäkymmenestä väkivaltaisimmasta sota-alueiden ulkopuolella sijaitsevasta kaupungista 43 sijaitsee Latinalaisessa Amerikassa. Listan kärkeä ovat pitäneet viime vuosina ennen kaikkea Keski-Amerikan maat El Salvador sekä Honduras. Erityisesti Hondurasin toiseksi suurin kaupunki San Pedro Sula tunnettiin vuosia maailman murhapääkaupunkina, mutta se on sittemmin onnistunut liukumaan tilastojen kärkipaikalta kolmannelle sijalle El Salvadorin pääkaupungin San Salvadorin noustessa ensimmäiseksi. Myös eurooppalaisille tutun lomakohteen Meksikon Acapulcon maine on hiljattain tahriintunut sen noustessa listalla toiseksi 108:lla murhalla 100 000 ihmistä kohden vuonna 2016. Nämä tilastot todistavat urbaanin eli kaupungeissa esiintyvän väkivallan olevan laajalle levinnyt ilmiö Latinalaisessa Amerikassa.

Latinalaisamerikkalainen väkivalta kumpuaa yleensä kaupunkien köyhimmiltä alueilta. Se on usein kytköksissä järjestäytyneeseen rikollisuuteen, jota heikot instituutiot kuten poliisi ja oikeuslaitos ruokkivat. Monissa vähäosaisissa kortteleissa virkavalta loistaa poissaolollaan, jolloin rikollisjärjestöjen on helppoa käyttää väkivaltaa sovittelumenetelmänä tai keinona vallata uusia vaikuttamisalueita. Globaalilla mittakaavalla Latinalaisen Amerikan urbaani väkivalta näyttää alueelliselta ongelmalta, mutta vastaavanlaisia ongelmia on nähty ja nähdään mm. Etelä-Afrikassa. Kaupungistumisen lisääntyessä maailmanlaajuisesti etenkin monissa kehittyvissä Afrikan ja Aasian maissa urbaanista väkivallasta voi tulla yhä kasvava ongelma myös Latinalaisen Amerikan ulkopuolella.

Väkivallan taustalla vaikuttavat monet syyt

Latinalaisen Amerikan hallitsevaa asemaa väkivaltatilastoissa selittää osittain huumekauppa tuottajamaiden ja maailman suurimman kokaiininkuluttajan Yhdysvaltojen välillä. Se ei kuitenkaan yksin selitä urbaania väkivaltaa, jota yleisimmin esiintyy siellä, missä on paljon köyhyyttä, taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta sekä järjestäytynyttä rikollisuutta. Ymmärtääksemme erityisesti kaupunkeihin keskittyvää väkivaltaa on huumekaupan ja rikollisjärjestöjen lisäksi tärkeä tarkastella myös niitä tekijöitä ja toimijoita, joilla ongelmaan on instituutioiden taholta etsitty ratkaisuja.

Heikot instituutiot ja erityisesti oikeuslaitokseen sekä poliisivoimiin kohdistuva luottamuspula vaikuttavat edellytyksiin puuttua väkivaltaan tehokkaasti. Toisin kuin suuressa osassa länsimaita, useimmissa Latinalaisen Amerikan maissa  poliisia ei arvosteta, koska sillä on väkivaltaisen ja korruptoituneen instituution maine. Poliisikoulutus on verrattain lyhyt ja poliisien palkkaus useimmiten alhaista. Lisäksi poliisit osallistuvat ajoittain myös ns. miliisitoimintaan, jolloin he työaikana tai sen ulkopuolella kontrolloivat yhteisöjä tarjoamalla niille laittomia “turvallisuuspalveluita” palkkiota vastaan. Poliisivoimien usein käyttämä väkivalta ei ole myöskään pelkkää legendaa – Rio de Janeiron poliisi on jopa tituleerattu maailman väkivaltaisimmaksi poliisiksi, mistä syystä ihmisten on vaikea uskoa sen edellytyksiin puuttua ongelmiin tehokkaasti.

Nämä poliisin toimintaan liittyvät ongelmakohdat eivät ole jääneet huomaamatta myöskään paikallishallinnolta ja väkivaltaan kaupungeissa onkin pyritty vuosikymmenien saatossa vastaamaan erilaisin keinoin. Turvallisuus nostetaan toistuvasti esiin paikallispoliitikkojen vaalikampanjoissa. Erilaisten ”community policing” -ohjelmien luvataan tuovan innovatiivisia ja ennen kaikkea pysyviä ratkaisuja väkivallan kitkemiseen. Näitä ohjelmia on kokeiltu aina Meksikosta Kolumbiaan ja Brasiliaan saakka vaihtelevalla menestyksellä, mutta toistaiseksi yhdenkään ei voida sanoa tuoneen pysyvää ratkaisua.

Poliittista tahtoa puuttua väkivaltaongelmaan on olemassa, mutta suuri osa näistä pyrkimyksistä on jättänyt huomiotta ennen kaikkea yhteiskunnalliseen eriarvoistumiseen liittyvät syyt, jotka korkeiden väkivaltatilastojen taustalla vaikuttavat. Samalla, kun kaupunkien köyhimpien alueiden asukkaat elävät jatkuvassa väkivallan pelossa, varakas keskiluokka suojautuu aidattuihin taloihinsa ja panssaroituihin autoihinsa. Köyhyydestä onkin tullut eräänlainen rikollisuuden ja väkivallan synonyymi, joka näkyy myös parempituloisten kaupunkilaisten halukkuutena sulkea se oviensa ulkopuolelle. Paitsi sillä, minkälaisin konkreettisin voimakeinoin väkivaltaan vastataan, myös sillä on merkitystä, minkälaiseksi ja keiden ongelmaksi väkivalta yhteiskunnan taholta ja tasolla määritellään. Latinalaisessa Amerikassa tämä kytkeytyy myös erityisen vahvasti toisenlaiseen maanosaa jo pitkään leimanneeseen yhteiskunnalliseen ongelmaan: äärimmäiseen eriarvoisuuteen. Väkivallasta kärsivät eniten yleensä ne ihmisryhmät, jotka ovat yhteiskunnassa taloudellisesti ja sosiaalisesti epätasa-arvoisessa asemassa.

Turvallisuuspolitiikka unohtaa liian usein väkivallan sosiaaliset syyt

Vuosikymmenien saatossa useissa kaupungeissa on suunniteltu, toteutettu ja lopetettu erilaisia turvallisuutta lisäämään pyrkiviä poliisiohjelmia ilman kokonaisvaltaisia ja pysyviä muutoksia. Näitä ohjelmia toimeenpannaan useimmiten ns. slummeissa tai faveloissa, joissa huumekauppa ja muu järjestäytynyt rikollisuus kukoistaa. Kyseisissä kaupunginosissa köyhyys on kokonaisvaltaisesti läsnä, asukkaat kuuluvat marginalisoituneeseen kansanosaan ja peruspalvelut kuten koulutus, terveydenhuolto, sähkön ja veden jakelu puuttuvat. Ohjelmat kohdistuvatkin ennen kaikkea niihin yhteisöihin, jotka sijaitsevat kaupunkien keskustojen tai muuten strategisesti tärkeiden alueiden kuten lentokenttien läheisyydessä. Räikeimmin tämä näkyi Rio de Janeirossa sen valmistautuessa jalkapallon MM-kisoihin sekä olympialaisiin vuosina 2014 ja 2016. Niin kutsuttu faveloiden rauhoittamisohjelma toteutettiin ensisijaisesti niissä faveloissa, jotka sijaitsevat turistikohteiden, kansainvälisen lentokentän ja olympialaisten tapahtumapaikkojen läheisyydessä. Voidaankin kysyä, keitä varten näitä ohjelmia todellisuudessa toteutetaan – köyhimpien,väkivallan kanssa päivittäin elävien asukkaiden hyväksi vai turisteja ja kaupunkien varakkaimpia asukkaita varten?

Latinalaisessa Amerikassa väkivaltaan onkin useimmiten suhtauduttu ensisijaisesti turvallisuus- eikä sosiaalisena ongelmana. Väkivaltaa on perinteisesti pyritty kitkemään  ns. mano dura – politiikalla eli kovalla kädellä.  Poliisivoimat valtaavat alueet voimakeinoin rikollisjärjestöiltä, mikä usein johtaa väkivaltaisiin yhteenottoihin  poliisin ja paikallisten välillä. Kovan käden politiikan seurauksena rikollisjärjestöt loittonevat muualle ja kauemmas kaupunkien keskustoista. Näin kävi esimerkiksi Rion faveloiden rauhoittamisohjelman seurauksena. Lopulta väkivalta ei kuitenkaan vähene vaan siirtyy vain väliaikaisesti pois keskiluokan ja turistien silmien alta. Pelkkä kovan käden poliisioperaatio ei näytä olevan toimiva keino väkivallan kitkemiseen pitkällä tähtäimellä.

Sen lisäksi, että voidaan kyseenalaistaa ketä varten näitä poliisi- tai turvallisuusohjelmia toteutetaan ja millä perustein, on myös aiheellista pohtia niiden toimivuutta sellaisenaan pelkkinä poliisioperaatioina. Mikäli väkivaltaan ja rikollisuuteen Latinalaisen Amerikan kaupunkien köyhimmillä alueilla pyritään ensisijaisesti vastaamaan kitkemällä sen seurauksia, on vaikea nähdä sillä olevan kauaskantoisia vaikutuksia. Vaikka sosiaalisen eriarvoisuuden vaikutus väkivaltaan usein myönnetään, kaupungit eivät ole osoittaneet tarpeeksi kiinnostusta kysymyksen sosiaaliseen ulottuvuuteen. Palveluiden puute tunnistetaan ja niihin luvataan puuttua. Lopulta lupaukset jäävät kuitenkin vain markkinointikeinoiksi kuten kävi Rio de Janeirossa, jonka rauhoittamisohjelmaan oli suunniteltu sosiaalinen osio, joka kuitenkin jätettiin ohjelman käynnistyessä 2008 pois. Vuosi olympialaisten jälkeen kaupungin väkivaltatilastot näyttävät kääntyneen jälleen kasvuun.

“Sota” väkivaltaa vastaan oikeuttaa järeät poliisioperaatiot

Urbaanin väkivallan keskittymiselle Latinalaisen Amerikan kaupunkeihin on useita syitä eivätkä ne luonnollisesti ole täysin identtisiä kaikissa maanosan kaupungeissa. Korruption, poliisin ja muiden instituutioiden heikkouden sekä historiallisestikin eriarvoisten yhteiskuntien voidaan kaikkien katsoa olevan merkittäviä ja toisiaan ruokkivia tekijöitä. Instituutioihin ei luoteta ja näin ollen suurempaa luottamusta nauttivaan armeijaankin on turvaudutta väkivallan hallitsemiseksi. Tämä on puolestaan innoittanut eräänlaiseen ”sota”-diskurssiin niin tiedotusvälineissä kuin poliitikkojen puheissa. Se taas lietsoo entisestään mielikuvia ”roistoista ja rikollisista”, joita vastaan taistellaan sodan ”uhreja” puolustaen. Tällaisen kielenkäytön takana piilevät mielikuvat jo itsessään toimivat oikeutuksena poliisioperaatioille ja panssarivaunuille köyhissä kaupunginosissa.

Kun kaupunkien köyhimmät alueet leimataan vaarallisiksi ja jopa sota-alueiksi sekä niiden kulttuuri ja asukkaat tietynlaisiksi (useimmiten ihonvärinsä ja slanginsa/murteensa perusteella) on helppo perustella, miksi järeät poliisioperaatiot valtauksineen ovat oikeutettuja menetelmiä takaamaan muiden kaupunkilaisten turvallisuus. Sen sijaan palveluiden lisääminen tai pitkäjänteinen työ sosiaalisten ja taloudellisten kuilujen kaventamiseksi ovat huomattavasti epäsuositumpia aiheita niin poliitikkojen kuin suuren keskiluokan mielissä. Käytännön poliisityötä on kehitettävä, instituutioita  vahvistettava ja korruptiota kitkettävä, mutta vähintään yhtä tärkeää on panostaa niin taloudellisen kuin yhteiskunnallisen tasa-arvon lisäämiseen.