Venäjän ja Yhdysvaltain presidenttien huippukokous Helsingissä on herättänyt keskustelua Suomen roolista tapahtumien keskellä. Vaikka Suomi toimii vain tapaamisen järjestäjänä, ulkopoliittiselle johdolle kyse on muustakin kuin kokouspuitteiden tarjoamisesta. Suomella on huippukokouksen suhteen omat intressinsä, joiden taustalla vaikuttaa presidentti Sauli Niinistön ulkopoliittinen tavoite vähentää jännitteitä.

Presidentti Donald Trumpin ja presidentti Vladimir Putin huippukokous Helsingissä maanantaina 16. heinäkuuta herättää monenlaisia tunteita. Arvioissa on kiinnitetty huomiota erityisesti tapaamisen tarjoamiin etuihin ja haittoihin Suomen maineelle. Tämä on luonnollista, sillä molempien suurvaltojen peräsimissä on harvinaisen ristiriitaiset hahmot. Sekä Trump että Putin haastavat Suomen selkäytimessä olevia periaatteita – voimapolitiikka, kauppasota ja ihmisoikeusloukkaukset eivät kohtaa suomalaisen arvomaailman kanssa.

Kielteinen reaktio suurvaltojen kohtaamiseen Suomen maaperällä on siis ymmärrettävä, ja kokouksen sisällön ympärillä pyörii perusteltua epävarmuutta. Huoli siitä, että valtiojohtajien yhteisymmärrys johtaisi Euroopan turvallisuustilanteen kääntymiseksi Venäjän etuja myötäileväksi, on palannut ja näin on käynyt syystä. Huolta on pohjustanut Trumpin yllättävä ulkopoliittinen aktiivisuus, joka on jo johtanut transatlanttisen suhteen lievään rapautumiseen.

Kaksi kyseenalaista presidenttiä ja epävarma ulkopoliittinen ilmapiiri – olisiko Suomen ollut parempi kieltäytyä pyynnöstä isännöidä huippukokous? Todeta ei kiitos ja kääntää katse muualle? Tuskin. Suurvaltojen pyyntöön olisi ollut vaikeaa sanoa ei. Samalla on huomioitava, että Suomella on pelissä myös omat ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoitteensa. Nämä ovat jääneet valitettavan vähälle huomiolle vierailua arvioivissa keskusteluissa.

Kyseenalaiset presidentit & epävarma ulkopoliittinen ilmapiiri – olisiko Suomen pitänyt kieltäytyä kokouksen isännöinnistä? Klikkaa twiitataksesi!

Jotta Suomen rooli huippukokouksen isäntänä on mahdollista hahmottaa, on tarkasteltava Suomen ulkopolitiikan kokonaiskuvaa. Vuonna 2014 alkanut Ukrainan sota on sysännyt Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan eräänlaiseen poikkeustilaan, jossa ulkopolitiikan resursseja on siirretty tilanteen pakossa pehmeistä entistä kovempiin keinoihin.

Samalla kun Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan läntinen ulottuvuus on viime vuosina syventynyt, vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten pyrkimys välttää konfliktien kärjistymistä kuuluu myös vahvasti Niinistön ulkopoliittiseen työkalupakkiin. Sen sijaan, että Suomen turvallisuuspolitiikkaa tarkastellaan vain sotilaallisten rakenteiden vahvistamisen näkökulmasta, olisi syytä kiinnittää kokonaisvaltaisempaa huomiota Niinistön ulkopolitiikan rakenteisiin.

Ukrainan tapahtumista lähtien Niinistö on rakentanut Suomelle turvallisuuspoliittista varmista ja vakauta -toimintamallia, joka perustuu turvallisuusaseman kehitystä määrittävään kahden raiteen politiikkaan. Ensimmäisen raide pyrkii siihen, että kynnys hyökätä Suomea vastaan olisi korkea ja sotilaallisessa kärjistymisessä Suomi olisi tiiviisti osa länttä. Vaihtoehto hakea Nato-jäsenyyttä on kiinteä osa tätä raidetta. Toinen raide puolestaan jättää oven auki Euroopan turvallisuustilanteen jonkin asteiselle parantumiselle ja pyrkii siten ylläpitämään aktiivista dialogia sekä rakentamaan vakaustoimenpiteitä. On sanomattakin selvä, että toisen raiteen kehityskulku on hidas tapa edetä eikä näytä tällä hetkellä kovinkaan ajankohtaiselta.

Toinen raide näyttäisi kuuluvan vahvasti Niinistön omaan ajattelumaailmaan, jossa hän realistina pyrkii kuitenkin rakentamaan turvaverkostoa niin pelotteeksi kuin konfliktin varalle. Näyttää siltä, että presidentti aidosti uskoo dialogin ja rauhanrakentamisen keinoihin. Vetoaminen keskustelun merkitykseen, poliittisten johtajien kanssa käyty vuoropuhelu, arktisen huippukokouksen tärkeyden korostaminen, lentoturvallisuusaloite ja rauhaa korostava presidentinvaalikampanja muokkaavat kuvaa sillanrakentajasta. Niinistö näyttäytyy eräänlaisena rauhanrealistina – yhdistelmänä tosiasioita ja idealismia.

Näyttää siltä, että presidentti aidosti uskoo dialogin ja rauhanrakentamisen keinoihin. Klikkaa twiitataksesi!

Miten Venäjän ja Yhdysvaltain johtajien huippukokous Helsingissä liittyy tähän kaikkeen? Max Jakobson kirjoittaa 38. kerros -teoksessaan siitä, kuinka pienten valtioiden on haastava saada omilla ehdoillaan tunnustusta kansainvälisen politiikan keskellä. Jakobsonin mukaan tämä on syy, miksi suurvaltojen johtajien tapaaminen on pienille valtioille merkittävää.

Samassa teoksessaan Jakobson toteaa, että pienvaltioita tarkastellaan usein lähinnä suurvaltojen toiminnan alaisina subjekteina. Suomen toimintaa huippukokouksen osalta olisi kuitenkin tarkasteltava myös toisesta näkökulmasta. Suomella on tapaamisen suhteen omia intressejä pelissä ja ulkopoliittiselle johdolle kyse on Niinistön toisen raiteen mukaisesta toiminnasta.

Suomi ei ole huippukokouksen huomion keskipiste. Suomi tarjoaa lähinnä hyvät ja turvalliset puitteet neuvotteluille. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomella olisi kokouksen suhteen omia ulko- ja turvallisuuspoliittisia intressejä – muutoinhan tapaamispaikalla ei olisi kenellekään mitään väliä.

Suomi ei ole huippukokouksen huomion keskipiste. Suomi tarjoaa lähinnä hyvät ja turvalliset puitteet neuvotteluille. Klikkaa twiitataksesi!

Huippukokous järjestetään keskellä vaikeaa kansainvälisen politiikan tilannetta, jossa Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden kehitys vaikuttaa Suomen turvallisuuspolitiikkaan olennaisesti. Tästä näkökulmasta onkin merkittävää, että Suomi isännöi hiljattain molempien maiden varaulkoministereitä ja asevoimien komentajia. Suomen ulkopoliittinen johto on siten pyrkinyt johdonmukaisesti harjoittamaan dialogiin pohjautuvaa toimintaa, jonka se on arvioinut palvelevan etujaan.

Se, että Suomi tarjoaa huippukokoukselle puitteet ei ole hyväksyvä kannanotto Trumpin tai Putinin politiikalle, eikä se vie Suomen poliittista asemaa harmaalle alueelle. Diplomatia ei valitettavasti ole vain samanmielisten ystävien tapaamista poutasäässä. Viime kädessä Suomea motivoi oma etu, joka kiteytyy Niinistön kahdenvälisiin tapaamisiin molempien presidenttien kanssa ja ulkopoliittisen johdon pitkäjänteiseen pyrkimykseen muuttaa turvallisuuspolitiikan olosuhteita Euroopalle suotuisampaan suuntaan. Huippukokous tarjoaa Suomen ulkopoliittiselle johdolle tilaisuuden tuoda pääviestejään esille, sillä ennakoidaanhan kokouksen tuovan tuhansia toimittajia Helsinkiin.

Se, mikä Venäjän ja Yhdysvaltain presidenttien huippukokouksen lopputulema lopulta on, lienee kokonaan toinen kysymys. Tätä voimme arvioida tarkemmin vasta myöhemmin.