(Huomioithan, että tämä artikkeli on 13 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Arabikevät: kaikki nimessä

Mies ulkosuomalainen | 01.10.2011

Vuosi 2011 on ollut kiistatta tapahtumantäyteinen Lähi-idässä. Tapahtumien kirjo vaikeuttaa sitä, kuinka niitä voi kuvailla ja sitä kautta käsittää. Ei ole mitenkään mahdollista luoda täydellistä termiä kuvailemaan tapahtumia, sillä tapahtumien kulku on nopeatahtista. Tämä ei suuresti haittaa historioitsijoita, joilla on jälkiviisauden etu, mutta nykypäivässä eläville sopivan termin puute on ongelmallista. Siksi on ymmärrettävää, että samalle tapahtumasarjalle on olemassa monta eri kilpailevaa termiä – joista jokainen korostaa eri ulottuvuutta tapahtumista. Kuitenkin, se mitä termejä käytämme tapahtumien kuvaamiseen, vaikuttaa siihen, kuinka koemme niiden kulun. Myös, käsitteistyksen valinta on aina myös ideologinen valinta – se, mihin valitsemme kohdistuksen osuvan ja minkä jätämme taustalle, kertoo siitä, mitä pidämme oleellisena/totena. The Ulkopolitist pureutuu näiden suomenkielisten termien välisiin eroihin ja pohtii, mitä kielenkäyttömme meistä paljastaa.*

Suomenkielinen terminologia vastaa pitkälti laajemmin käytettyä englannin- ja arabiankielistä terminologiaa, jolla tapahtumia on kuvattu:

  • Vallankumous/revolution/thawra
  • Kansannousu/uprising/intifada
  • Arabikevät/Arab Spring/awakening/nahda
  • Levottomuudet/unrest

Terminologia on pintapuolisesti samanlaista, mutta on sanomatta selvää, että termit eivät ole kielestä toiseen identtisiä. Toki ensinnäkin on todettava, että sanaa ei voi poimia puhtaasti kielestä ilman kontekstia. Vaikka arabiaksi yleisin termi on thawra – vallankumous – niin se ei esiinny yhtä laajasti länsimaisessa diskurssissa. Vielä harvemmin käytetään käsitettä herääminen (nahda), jonka kulttuurinen konteksti ei avaudu ulkopuolisille helposti. Karkeasti todettuna, meidän on hankalaa sijoittaa Tahrir-aukion mielenosoittajia Leninin ja Robespierren vallankumoukselliseen seuraan, saati Leonardo da Vincin renessanssitoveriksi.

Vallankumous-termille on hyviä syitä, mutta on liian aikaista sanoa, miten hyvin se kuvaa tilanteen kehitystä. Väistämätön ongelma on, että kyseessä on moniulotteinen ja edelleen muuttuva tapahtumaketju. Vallankumouksellista on kiistatta se, että tapahtumat ovat johtaneet yhteiskunnan ja valtion välisen suhteen uudelleentarkasteluun. Yhteiskunnallinen vallankumous tänä päivänä saattaa rinnastua pan-arabismin nopeaan leviämiseen 1950-luvulla tai poliittiseen islamiin Iranin vallankumouksen jälkeen. Yksikkötasolla sen käyttö on kuitenkin ongelmallisempaa. Tunisian ja Egyptin tapahtumat voivat olla vallankumouksia, mutta saman termin käyttö Syyriasta, Jemenistä tai Libyasta puhuttaessa on ongelmallista. Myös protestiliike Marokossa ja Jordanissa on kiistatta osa tätä laajempaa liikehdintää, mutta sen vallankumouksellisuus on kyseenalaista.

Toisaalta vallankumousta käytetään myös analogian lähteenä – vallankumousten aalto tai vallankumouksellinen virus. Vallankumouksen analogia nostaa huomion kohteeksi tiettyjä aspekteja tapahtumista, eikä toki pidä pitää analogian kaikkia elementtejä tosiasioina. Mutta juuri analogioiden käytössä vallankumous-käsitteen luomat pelot ja odotukset parhaiten ilmenevät. Hyvä esimerkki on jo 50-luvulla Crane Brintonin hyödyntämä lääketieteellinen analogia: vallankumous on kuume – se on tauti, jolle löytyy taudinaiheuttaja, josta seuraa kuumehoureinen optimismi, väkivaltainen sairaus ja immuniteetti uusia sairastapauksia vastaan. Tosin vallankumouksen voi myös omia posiitivisesti, kuten kuten kirjoittajan vihaamista mediaseksikkäistä termeistä jasmiinivallankumous ja hibiscusvallankumous voi huomata.

Suomessa yleisin termi tuntuu olevan kansannousu. Puhtaan deskriptiivisesti ajatellen kansannousu kuvailee suhteellisen hyvin tilanteita, joissa voidaan nähdä kahtiajako kansan ja hallinnon välillä (kuten Tunisiassa, Egyptissä ja Syyriassa). Termi ei kuitenkaan kuvaa muutoksia Saudi Arabiassa, Marokossa tai palestiinalaisalueilla, joissa on esiintynyt sekä mielenosoituksia että muuta muutoksenkaipuuta, mutta ei missään määrin vastarintaa.

Kansannousu terminä kohdistaa huomion kansaan yksikkönä. Sillä suomenkielessä ei tehdä eroa nation ja people konseptejen välillä (kumpikin sisältyy kansaan), tämä kohdistuu joko arabeihin kansana tai kansallisvaltioon (esimerkiksi tunisialaiset tai jemeniläiset). Puhe laajemmasta arabien kansannoususta on problemaattista. Arabisuus – etnisessä tai identiteettimerkityksessä – ei ole ollut protestien keskiössä; tässä suhteessa huomionarvioista on ei-arabiyhteisöjen – kuten berberien – elpyminen sekä varsin sekulaarinen henki kansalaisprotesteissa (etenkin Egyptissä). Vaikka kansannousujen poliittista dynamiikkaa dominoivat kansallisvaltion asettamat rajat ja yhteisöt, niiden kohtaloon vaikuttaa merkittävästi myös rajoja ylittävä yhteisöllisyys (tietty diktaattorien dominoefekti).

Arabikevät (Arab Spring) kuvailee hyvin tapahtuman metaluonetta: kyse ei ole suinkaan yhdestä tapahtumasta, vaan tapahtumasarjasta ja kansallisrajat ylittävästä tunnelmasta. Juuri tämä universaalisuus ollut merkittävä tekijä protestien tehokkuudessa – se on vähän kaikkea kaikille. Kattoterminä se sisältää myös vallankumouksellisen potentiaalin ja kansannousun mahdollisuuden. Kuten vallankumous, arabikevät on mediaseksikäs.

Kuitenkin kevät metaforana sosiopoliittiselle muutokselle, joka tietenkin rinnastuu edeltävän hallinnon intellektuaaliseen ikiroutaan, on paljon käytetty. Etenkin länsimaiselle yhteisölle arabikevät kantaa hyvää historiallista konnotaatiota: keväitä ovat myös Prahan kevät tai vuoden 1848 kansojen kevät. Juuri tämä muutosajatus sisältää samaa optimismia ja innokkuutta kuin awakening/nahda – joskin eri konteksteissa – eloon heräämisen metaforan kautta. Tosin, kevät-metaforasta väistämättömästi seuraa journalistista väärinkäyttöä erilaisten ”talvien” identifioimisessa.

Termi arabikevät on kuitenkin hyvin länsimainen ja laajalle levinnyt etenkin englanninkielisessä yhteisössä. Suomessa sitä ei ole käytetty yhtä paljon (kiinnostavaa on, että The Ulkopolitist näkyy hakutuloslistan huipulla kun etsii ”arabikevättä”). Tämän länsimaisuuden takia esimerkiksi, Rami Khouri on kuvaillut arabikevät-termiä orientalistiseksi. Termi passivoi kohteen ’arabit’ ja kiistää heidät agenttiutensa (hänen argumenttinsa Daily Starissa voi lukea täältä). Toiset argumentoivat juuri päinvastaista, että arabikevät nimenomaan korostaa arabien omanarvontuntoa.

Sinänsä näiden termien ristiin käyttäminen ei ole mahdotonta, mutta se aiheuttaa sekavuutta (hyvä esimerkki on Wikipedian sekamelskasoppa). On myös tietyllä tasolla huomattavissa kronologista muutosta termeissä. Esimerkiksi Bitterlemons-international on siirtynyt ajan kulkiessa termistä vallankumous termiin arabikevät. Tämän jutun kirjoittaja on suosinut termiä arabikevät. Se ei ole täydellinen, mutta kuvastaa sopivasti ilmiön alueellista ulottuvuutta ja vallankumouksellista optimismia, joka näkyy kaikkialla Lähi-idässä tällä hetkellä.
*Mies ulkosuomalainen kiittää varsin älykästä kognitiivista lingvistia kommenteistaan kirjoitukseen.