’Bemarin ja Ladan välistä eroa ei ole vaikeaa huomata. Yhtä helppoa on todeta kumpi autoista on parempi.’ Näin eräs paikallinen kommentoi Ulkopolitistille käsityksiään venäläisen ja länsimaisen yhteiskuntamallien eroista. Chatham Housen James Nixey tulee samaan lopputulokseen kesäkuussa julkaistussa raportissa Venäjän vaikutusvallasta Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa. Vaikka Venäjä on Vladimir Putinin aikana pyrkinyt rakentamaan uudelleen etupiiriään alueella, pienentyvien resurssien ja kasvavien tavoitteiden yhdistelmä tekee sen tavoitteista kestämättömiä pitkällä tähtäimellä. Kuitenkin tämä taantuminen, jota Venäjä ei ole tunnustanut tosiasiaksi, tulee olemaan hidas prosessi. Monissa alueen valtioissa eliitti hyötyy –ja pystyy ostamaan Bemareita– toimivasta suhteesta Venäjään, joka on valmis ostamaan energiaa kysymättä liikaa ihmisoikeuksista. Vastahakoisen entisen hegemonin yritykset pysäyttää sen vaikutusvallan pieneneminen tullevat edesauttamaan alueen epävakautta, jolla on myös tiettyjä heijastevaikutuksia Suomen ulkopoliittiseen asemaan.

Kaukasusta ja Keski-Aasiaa yhdistää historia. Molemmat alueet eivät onnistuneet konsolidoimaan itsenäisyyttään Venäjän sisällissodan aikana –toisin kuten Itä-Euroopassa sijainneet imperiumin osat– ja joutuivat puna-armeijan takaisinvalloittamiksi. Nämä valtiot, joiden rajat piirrettiin Leninin ja Stalinin aikana, itsenäistyivät siis ensimmäistä kertaa modernin historian aikana 1991 Neuvostoliiton hajotessa. 1990-luvulla Venäjän politiikka alueella oli yhdistelmä perinteisempää etupiiriajattelua –joista esimerkkeinä interventiot Moldovan, Georgian ja Tajikistanin sisäisiin konflikteihin– sekä uudenlaista laissez faire -mentaliteettiä, Boris Jeltsinin yrittäessä päästä eroon kannattamattomasta imperiumista ja maan orientoituessa, ainakin aluksi, kohti länttä. Vladimir Putinin aikana Venäjä on palannut geopoliittiseen ajattelumalliin, jossa vaikutusvalta sen ’lähiulkomaissa’, toisin sanoen entisen Neuvostoliiton alueella, on maalle osittain itsetarkoitus. Tämä selittää miksi Venäjällä on merkittäviä investointeja tai sotilastukikohtia Armenian ja Kirgisistanin kaltaisissa maissa, joissa ei ole merkittäviä energiavaroja sekä itsestäänselviä turvallisuusintresseja. Sloganiksi tälle pyrkimykselle ovat nousseet Putinin puheet ’Euraasian unionista’. Tietysti Venäjällä on näiden suurten visioiden lisäksi merkittäviä pragmaattisia intresseja alueella; sen energiayhtiöt ovat tehneet merkittäviä investointeja, Keski-Aasian Tajikistanin läpi kulkeva huumereitti mahdollistaa yhden nyky-Venäjän suurimman sosiaalisen ongelman.

Kuitenkin Venäjän vaikutusvalta on rajallista ja suurin osa alueen valtioista ei jaa Putinin visiota Venäjästä seudun luonnollisena hegemonina. Kaukasuksella ainoastaan Armenia on pysynyt Venäjän läheisenä liittolaisena, osittain Azerbaidzanin pelossa, osittain johtuen maiden samankaltaisista poliittisista järjestelmistä. Venäjän suuri sotilastukikohta Gyimrissa, johon suuri osa Georgian sotaan vuonna 2008 osallistuneesta kalustosta siirrettiin, sekä tahallinen epäselvyys Venäjän mahdollisesta asennoitumisesta vähentävät Azerbaidzanin haluja valloittaa takaisin Armenian 1988-1994 konfliktissa valtaaman Vuoristo-Karabahin alueen. Huolimatta Georgian sodan strategisesta menestyksestä, Venäjä ei onnistunut poliittisessa tavoitteessaan vaihtaa Tbilisin hallinto ja muuttaa Georgian länsisuuntaus, joka on vahvistunut konfliktin seurauksena. Aliyevin dynastian hallitsema Azerbaidzan harjoittaa tasapainoilupolitiikkaa Venäjän ja lännen välillä tukeutuen sen energiavaroihin, joita se voi myydä maailmanmarkkinoille 2006 valmistuneen Baku-Tbilisi-Ceyhan öljyputken avulla Venäjästä piittaamatta.

Sama kuva pätee myös Keski-Aasiaan, jossa Venäjä kilpailee vaikutusvallasta paitsi lännen niin myös alati voimistuvan Kiinan kanssa. Kiina tarjoaa alueen autoritaarisille hallinnoille vaihtoehtoisen kauppakumppanin, joka ei myöskään välitä liikaa ihmisoikeuksista. Alueen vaurain ja suurin valtio Kazakstan tarjoaa malliesimerkin pragmaattisesta ulkopolitiikasta, jossa kosijoita kilpailutetaan. Maa on ylläpitänyt hyviä suhteita Venäjään, jonka energiainfrastruktuurista se on edelleen riippuvainen, sekä liittynyt erinäisiin venäläisjohtoisiin alueellisiin hankkeisiin, tasapainottaen Kiinan nousua. Samanaikaisesti Nazarbayevin hallinnolla on toimivat suhteet länteen, joka on myös kiinnostunut Kazakstanin energiavaroista sekä on halunnut rauhanturvaajia Afganistan-operaatioon. Huomionarvoista on myös se että Venäjä ei ole käyttänyt maan suurta venäläisvähemmistöä (noin 25%) hyväkseen toisin kuten Baltiassa ja Kaukasuksella, joka sekin indikoi tasapainoisempaa asetelmaa maiden välillä. Jopa köyhä Kirgisistan on kuuluisasti kilpailuttanut Venäjää ja Yhdysvaltoja (Manasin lentotukikohta on tärkeä ISAF-operaation huollolle) vuokraamalla niille sotilastukikohtia –ja sitten vaatinut vuokrankorotuksia sopimuksen jatkamisen ehtona.

Venäjän vaikutusvallan rajallisuudesta kertoo paitsi sen epäonnistuminen turvallisuusuhaksi määrittelemiensä värivallankumousten estämisessä –vaikka jälkeenpäin Ukrainan länsisuuntaus on toki haalistunut merkittävästi venäläismielisen Viktor Janukovitsin tultua valtaan– sen luomion multilateraalisten alueellisten instituutioiden heikkous. Alkuperäinen, Neuvostoliiton lakkauttamisen kontekstissa, perustettu Itsenäisten valtioiden yhteisö (IVY) jatkaa kummallista varjoelämäänsä eurooppalaisen demokratian kehdossa Minskissä venäläisen pääsihteerin johdolla. Venäjän uuteen tulliliittohankkeeseen ovat tähän liittyneet vain Kazakstan ja Valko-Venäjä. Armeniassa järjestettiin syyskuussa Kollektiivisen turvallisuussopimusjärjestön (Collective Treaty Organization, CSTO) nopean toiminnan joukkojen harjoitus, johon osallistui venäläisten ja armenialaisten joukkojen lisäksi ainakin jonkin verran sotilaita sen neljästä muusta jäsenvaltiosta Valko-Venäjältä, Kazakstanista, Kirgisistanista ja Tajikistanista. Kuitenkin harjoituksessa oli mukana järjestäjien mukaan vain 2000 miestä, nopean toiminnan joukkojen paperivahvuuden ollessa 20 000 sotilasta. Järjestön nettisivu kertoo sen elinvoimaisuudesta. Mikään muu IVY-maa ei tunnustanut Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyttä Venäjän vanavedessä kesällä 2008.

Pitkällä tähtäimellä Venäjän vaikutusvaltaan tulee vaikuttamaan suuresti venäjän kielen taantuminen alueella, joka tulee vaikeuttamaan sen toimimista lingua francana tulevaisuudessa. Tässä kehityksessä on suuria eroja; Georgiassa, jossa venäjää puhuttiin suhteellisen huonosti jo neuvostoaikana, englannista on nopeasti tullut nuoremman väestön ensimmäinen ulkomainen kieli. Kazakstanissa, jonka venäläisväestö on suuri, kieli tullee säilymään elinvoimaisena vielä pitkään. Vaikka venäläistä mediaa seurataan laajalti ja kielen hallinta on edelleen osoitus tietystä sivistyneisyydestä, väestöjen väliset suhteet eivät ole kovin lämpivät. Druzhba narodov (’kansojen ystävyys’) oli pitkälti neuvostoaikana luotu myytti, johon kuului vähemmistökansojen sivistäminen/venäläistäminen. Kaukasialaiset ja keski-aasialaiset vähemmistöt kokevat rasismia Venäjällä, joka kohdistuu erityisesti keski-aasialaisiin vierastyöläisiin. Vaikka remittance-tulot Venäjältä muodostavat suuren osan monen alueen valtion kansantuotteesta, niin päätös lähteä Venäjälle johtuu useimmiten taloudellisista tosiseikoista.

Venäjän suhde Kaukasukseen ja Keski-Aasiaan nousi esille Suomessa lyhyesti Georgian sodan jälkimainingissa. Dramaattisemmat äänenpainot, kuten silloisen ulkoministeri Alexander Stubbin 080808-puhe unohtuivat nopeasti. Kuitenkin kriisistä jäi jäljelle toteamus vuoden 2009 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon siitä että Venäjä on valmis käyttämään sotilaallista voimaa intressiensä ajamiseen myös sen omien rajojen ulkopuolella. Vaikka Suomen ja Venäjän välinen suhde on luonteeltaan hyvin erilainen kuin maan suhde entisen Neuvostoliiton tasavaltoihin, eikä Suomea voi luokitella ’lähiulkomaaksi’, niin Venäjän suhteet Kaukasuksen ja Keski-Aasian maihin antavat mahdollisuuden katsoa sisään Putinin Venäjän maailmankuvaan. Siihen mitä venäläisessä ajattelussa suurvaltana olemiseen sisältyy ja mitä kaikkia keinoja suurvallan ulkopoliittiseen työkalupakkiin sisältyy tavalla mikä ei tule selväksi jos rajoitumme tarkastelemaan vain Venäjän suhteita eurooppalaisiin valtioihin. Pitäen tämän mielessä on kiinnostavaa, että vaikka suomalaiset pitävät itseään Venäjä-asiantuntijoina, Kaukasukseen ja Keski-Aasiaan keskittyvää tutkimusta tehdään maassamme edelleen vähän.

Korjaus 26.9.2012: Manasin lentotukikohta sijaitsee Kirgisistanissa, eikä Uzbekistanissa kuten tekstissä aiemmin mainittiin.