(Huomioithan, että tämä artikkeli on 11 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Blogosfäärin tila

Sunnuntaistrategisti | 14.01.2013

Kirjoitus on julkaistu myös Suomen Muuttuvissa Koordinaateissa.

Viime vuoden helmikuussa kirjoitin Suomen ulkopoliittisesta keskustelusta ja suomalaisen IR-blogosfäärin tarpeesta. Keskustelunavaus herätti runsaasti huomiota ja päätyi mm. Suomen Kuvalehden nettisivuille ja herätti myös UPI:n Katri Pynnöniemen huomion. Nyt kun eräs Suomen kuuluisimmista ulkopoliittisista blogeista on lopettamassa toimintaansa, on ajankohtaista palata aikaisemmin käsiteltyihin metateemoihin ja pohtia julkisen ulkopoliittisen keskustelun ja blogosfäärin tilaa.

Vielä kerran ulkopoliittisesta keskustelusta

Julkisen keskustelun ongelmat ovat varmasti kaikilla sitä tiiviisti seuraavilla hyvin tiedossa: sisäänpäin kääntyneisyys, konsensusperinne, asiantuntijakultti ja puoluepolitiikasta kumpuava taipumus polarisaatioon ja omalle kuorolle saarnaamiseen hyvinä esimerkkeinä. Tähän voisi lisätä myös Jani Kaarron käsittelemän heimolaisuuden, tai tarkemmin vahvistusvinouman, joka on vahvasti esillä myös ulkopoliittisessa keskustelussa. Esimerkiksi Nato- ja EU-keskusteluissa näkyy vahvasti, kuinka niissä on omaksuttu kantoja, mielikuvia ja paikoittain jopa vanhentuneita tai paikkaansa pitämättömiä faktoja, jotka vastaavat keskustelijoiden omia ennakkokäsityksiä sekä maailmankatsomusta. Tämä on monissa teemoissa johtanut siihen, että usein eri ryhmät puhuvat toistensa ohi – he käyttävät usein eri kieltä ja hahmottavat teemoja täysin eri tavoin. Tätä dynamiikkaa valotti viimeksi Mikael Jungner äskettäisessä kirjoituksessaan koskien äskettäistä rasismikohua.

Tätä vahvistusvinoumaa on vahvistanut varsinaisten asiantuntijoiden vähäinen näkyvyys julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi angloamerikkalaiseen maailmaan verrattuna Suomessa puoluepolitiikan merkitys korostuu, koska muut keskustelijat jotka voisivat haastaa puoluepoliittisia näkökulmia – esimerkiksi ulko- ja puolustusministeriön virkamiehet, puolustusvoimien edustajat, ulkopoliittisten järjestöjen edustajat, kansainvälisen politiikan tutkijat, opettajat sekä jatko-opiskelijat – ovat jättäytyneet julkisen keskustelun ulkopuolelle. Poikkeuksena tietysti asiantuntijoiden jaettu huoli ulkopoliittisen keskustelun ”lässähtämisestä”, ”konsensuksesta”, ”konsensushenkisyydestä”, ”konsensuskulttuurista” ja ”vanhakantaisuudesta”, josta on tullut yksi ulkopoliittisen keskustelun säännöllisesti toistuvista itkuvirsistä.

Oman lisänsä tähän tuo myös perinteisen median vahva monopoliasema julkisen keskustelun sisällöntuotannossa. Kuten aiemmin todettua, ulkopoliittisen keskustelun rajoittuneisuus perinteiseen mediaan rajoittaa merkittävästi keskustelun interaktiivisuutta sekä analyyttista sisältöä: asiantuntijalausunnot ja mielipidekirjoitukset toimivat ainoina väylinä, joiden kautta asiantuntijat tuottavat tietoa. Tähän harvoin sisältyy kuitenkaan yritystä muuttaa tapaa, jolla keskustelua käydään tai haastaa keskustelussa esiintyviä näkemyksiä. Tämä lujittaa valloillaan olevaa päivystävän dosentin syndroomaa.

Huomioitavaa on myös, kuinka Suomesta puuttuu lähes täysin analyyttisen ”pitkän journalismin” perinne  ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskien. Kuvaavaa on, että ensimmäinen pitkän journalismin julkaisu, Long Play, on aloittamassa tämän kuun puolivälissä – eikä tällä hetkellä ole tietoa kuinka paljon ulko- ja turvallisuuspolitiikan tai kansainvälisen politiikan ilmiöt saavat huomiota julkaisussa. Sen sijaan päivittäiset uutisanalyysit ovat usein pinnallisia, yksittäisiä tapahtumia käsitteleviä artikkeleita tai mielipidekirjoituksia. Ne julkaisut, joissa suomalaista ulkopolitiikkaa käsitellään syvällisemmin – kuten Ulkopolitiikka tai Kanava – kärsivät pienestä levikistä (UP:lla n. 4000 ja Kanavalla n. 5600) ja sitä kautta näkyvyydestä. Tämä on johtanut eräänlaiseen ”iltapulu-syndroomaan”, (Iltapulu on ankkalinnalainen lööpeistään tunnettu tabloidilehti, joka on suomennettu Iltasanomien ja Iltalehden inspiroimana), jossa suurinta näkyvyyttä julkisessa keskustelussa nauttivat analyyttisesti pinnalliset kannanotot ja usein myös kärjistävät kannanotot, jotka ilmestyvät päivittäin ilmestyvissä uutislehdissä ja erityisesti iltapäivälehdissä.

Blogosfäärin potentiaalista

Katri Pynnöniemi oli oikeassa mainitessaan, että edellisessä kirjoituksessani (jonka pidempi versio on nähtävillä täällä) blogosfääriä pidettiin ”ideaalitilana” julkiselle keskustelulle. Syitä tälle on kolme. Ensiksi, perinteisessä mediassa varsinaista keskustelua asiantuntijoiden välille tai asiantuntijoiden ja lukijoiden välille ei synny. Semanttisesti onkin aavistuksen harhaanjohtavaa puhua ”keskustelusta”. Kyse on enemmän yksittäisten puheenvuorojen tuottamisesta, jotka harvoin johtavat rakentavaan dialogiin ulkopolitiikasta tai edes ulkopoliittisen keskustelun tilasta – ainakin mikäli julkisen keskustelun tilaa käsittelevän metakritiikin esiintymistahdista voidaan jotakin päätellä. Toiseksi, perinteisessä mediassa sisällöntuotantoa vaivaa tilanpuute ja asiantuntijakultti, joka on osittain johtanut varsin kepeään analyysiin. Katrille mainittakoon, että tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Suomessa olisi todellisia asiantuntijoita tai etteivät asiantuntijat voisi antaa todella hyviä lausuntoja, vaan sitä että julkisessa keskustelussa hyviä ja huonoja asiantuntijalausuntoja on vaikea erottaa toisistaan, ja jälkimmäiset saavat usein enemmän huomiota. Kolmas syy on yksinkertaisesti se, että julkista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta käydään yhä enemmän verkossa.

Verkkopohjaisen keskustelun kautta julkisen keskustelun luonnetta voisi lähteä muuttamaan. Sosiaalinen media ja blogosfääri antavat asiantuntijoille työkalun laajentaa lukijakuntaansa sekä ottaa kantaa muiden asiantuntijoiden tuottamaan sisältöön ilman suoranaisia rajoitteita tilan, sisällön tai julkaisuaikataulun suhteen: Internet antaa journalisteille, akateemikoille, tutkijoille ja virkamiehille mahdollisuuden käsitellä haluamiaan teemoja perinteistä mediaa syvällisemmin, analyyttisemmin ja kokonaisvaltaisemmin.  Julkisella verkkokeskustelulla on potentiaalia muuttaa erilaiset asiantuntijat keskustelijoiksi eikä niinkään perinteisen median lausuntoautomaateiksi. Tämä tosin vaatii useita muutoksia suomalaisessa keskustelukulttuurissa. Tärkeimpinä muutoksina voisi pitää erityisesti nuorempien virkamiesten vapauttamista ”virallisen linjan” taakse asettumisesta, joka vaikeuttaa niin puolustusministeriön, puolustusvoimien kuin ulkoministeriönkin osallistumista julkiseen keskusteluun. Suomessa olisi totuttava myös siihen, että asiat tappelevat, eivät miehet. Kolmanneksi julkiseen keskusteluun osallistuminen tulisi nähdä yhtenä asiantuntijoiden työtehtävänä, mikä olisi iso – mutta lyhyellä aikavälillä epätodennäköinen –muutos monen asiantuntijatehtävissä toimivan henkilön työnkuvassa.

Blogosfäärin teoreettisesta potentiaalista on kuitenkin vielä pitkä matka sen saavuttamiseen. Harva asiantuntija on tähän asti ollut valmis käärimään hihansa ja parantamaan julkista keskustelua yksittäisten kannanottojen, haastatteluiden ja mielipidekirjoitusten ulkopuolella. Mikael Jungneria vapaasti siteeraten, monet ovat täyttäneet kipponsa paukkumaissilla, lasinsa Pepsillä ja ihmetelleet ruudun ääressä julkisen keskustelun laaduttomuutta. Asenteiden muuttumista ei suoranaisesti ole näköpiirissä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska harvalla työnkuvaan kuuluu ”julkisen keskustelun luonteen muuttaminen” ja vielä harvempi saa rahallista korvausta oma-aloitteisesta keskusteluun osallistumisesta perinteisten mediaesiintymisten ja lausuntojen ulkopuolella. Tämä tietysti heijastuu siinä, ketkä ottavat osaa julkiseen keskusteluun verkossa. Esimerkiksi Twitterissä kansainvälispoliittisista ilmiöistä tai ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskustelevia ihmisiä on reilusti alle sata, ja samoista teemoista säännöllisesti bloggaavat voidaan laskea kahden käsin sormin. Suomalainen IR-blogosfääri on vielä monella tapaa lastenkengissä, mutta viime vuonna nähtiin monta askelta oikeaan suuntaan.

Viime vuoden satoa

The Ulkopolitist ja Suomen Muuttuvat Koordinaatit veivät molemmat onnistuneesti läpi ensimmäisen kokonaisen bloggausvuotensa, ja skeneen ilmestyi myös muutama lupaava uusi tulokas, joista erityismaininnan ansaitsevat Matti Pesun Hikipaja sekä Aino Frimanin Ajatuksia rauhasta ja kehityksestä. Molemmat bloggaavat The Ulkopolitistille 2013. Turvallisuus- ja puolustusblogeihin syntyi Jarno Limnéllin blogin rinnalle kaksi uutta blogia: kaksikielinen Random thoughts sekä nimettömän kirjoittajan Ammattisotilas. Mielenkiintoista on myös, kuinka Suomen IR-skenen kummisetä Osmo Apunen avasi bloginsa Aamulehden blogipalstalle, ja myös Helsingin yliopiston Teivo Teivainen aloitti bloggauksen ja twiittauksen vuoden lopulla.

Valitettavasti kuitenkin Suomen Muuttuvien Koordinaattien paketointi tämän vuoden alussa on merkittävä askel taaksepäin Suomen IR-blogosfäärille. Menneen vuoden aikana Hiski Haukkala on ollut niitä harvoja suomalaisia asiantuntijoita, jotka ovat lähteneet osallistumaan julkiseen keskusteluun ja sisäistäneet blogosfäärin merkittävimmän edun perinteiseen mediaan nähden: interaktiivisuuden. Blogit – ja sosiaalinen media – antavat asiantuntijoille mahdollisuuden reagoida niihin mielikuviin ja tulkintoihin, jotka ovat pinnalla julkisessa keskustelussa. Tässä mielessä SMK oli muita asiantuntijablogeja edellä. Vaikka esimerkiksi Risto Penttilän, Heikki Patomäen, Osmo Apusen ja Jarno Limnéllin blogeissa sisältö on paikoitellen varsin asiantuntevaa, he tuntuvat näkevän bloggauksen perinteisenä mielipidekirjoitteluna, josta puuttuu kiinteä side asiasta julkisesti käytyyn keskusteluun. Hiski on kuvannut tätä ”autistisena röhkimisenä”: asioista puhutaan omassa karsinassa, mutta ”varsinaista yhteyttä, vänkäämistä ja sitä kautta näkemysten ja ajatusten tiettyä kumuloitumista ja potentiaalista konvergenssia… …ei pääse syntymään.” Hiski ansaitsee täyden kunnioituksen siitä, että toisin kuin moni muu metakritiikkiä esittänyt asiantuntija, hän on laittanut itsensä peliin ja lähtenyt mukaan julkiseen keskusteluun omalla panoksellaan, joka näkyi niin twitterissä kuin SMK-blogissa.

Haasteita tulevaisuudelle

SMK:n sulkemisen jälkeen on huomioitava, kuinka suomalainen IR-blogosfääri menettää suurimman nimensä. Tämä heijastuu väistämättä myös siihen, miten se kehittyy tulevaisuudessa. Kaksi keskeisintä ongelmaa ovat tällä hetkellä, mistä saada uusia bloggaajia, jotka tuovat asiantuntijuutta, analysointitaitoa ja tuoreita näkemyksiä, sekä miten parantaa IR-blogosfäärin näkyvyyttä verkon ulkopuolella tapahtuvassa julkisessa keskustelussa?

Huolimatta Merikasarmin huolista ulkopoliittisen keskustelun lässähtämisestä, virkamiehet ovat kuitenkin pysytelleet keskustelun ulkopuolella ja. akateemisissa piireissä dynamiikka on samankaltainen. Virkamiehet, akateemikot ja kansalaisjärjestöjen asiantuntijat pysyttelevät tiukasti omissa karsinoissaan ja suljettujen ovien takana. Valitettavasti tämä mentaliteetti näyttää siirtyneen myös nuoriin opiskelijoihin, jotka eivät joko osaa, uskalla tai halua osallistua julkiseen keskusteluun. Vaarallista tämä on siksi, että näillä näkymin opiskelijoista tuskin kasvaa aikuisia, jotka osallistuvat tähän keskusteluun tulevaisuudessa.

Suurin haaste suomalaiselle IR-blogosfäärille lähiaikoina onkin näiden asenteiden muuttaminen. Julkisen keskustelun luonne ei tule muuttumaan ilman kollektiivista asennemuutosta julkista keskustelua koskien. Merikasarmin ja ja yliopistokampusten asiantuntijat olisi saatava näkemään julkinen keskustelu itseisarvona – ovathan suomalaiset näkökulmat maailman tapahtumiin jo itsessään tärkeitä – ja julkiseen keskusteluun osallistuminen normaalina osana asiantuntijatehtävissä toimimista. Suomalainen keskustelu paranisi merkittävästi, mikäli siihen ottaisi entistä näkyvämmin osaa tutkijat, professorit, opiskelijat, eri asiantuntijat sekä siihen erikoistuneet journalistit muutenkin kuin lausuntoautomaatteina.

Lyhyellä aikavälillä yksi parhaimmista ja todennäköisimmistä tavoista keskustelun vähittäiseksi muuttamiseksi olisi julkisen keskustelun tuominen osaksi opiskelijakokemusta. Opiskelijoita tulisi rohkaista seuraamaan ja osallistumaan julkiseen keskusteluun, koska heille bloggaaminen voi olla helpompaa ajankäytön kannalta, bloggaamisesta saa synergiaa omia opintoja ajatellen, ja kyynisesti todettuna nuoremman sukupolven asenteiden muuttaminen lienee helpompaa kuin kaavoihinsa kangistuneiden akateemisten harmaapartojen, varsinkin kun työpanoksesta tuskin saa rahallista korvausta. Tämä myös tarkoittaa sitä, että opiskelijoille tulisi pyrkiä antamaan tarvittava motivaatio, työkalupakki ja uskallus julkiseen keskusteluun osallistumiseksi ”harmaapartojen” toimesta. Erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa opiskelija-blogit ovat kovaa vauhtia yleistymässä, mutta Suomessa vastaavaa ilmiötä ei vielä ole, mikä on huolestuttavaa. Nykyisen julkisen keskustelun alaisuudessa Suomessa tuskin on kasvamassa uutta asiantuntijasukupolvea, joka on tyytyväinen asioiden nykytilaan. Mutta tämä ei tietysti tarkoita, että nykyopiskelijoista olisi automaattisesti kasvamassa idealisteja, jotka pyrkivät muuttamaan ulkopoliittisen keskustelun luonnetta. Todennäköisempää on, että yhä useampi opiskelija hakee tulevaisuudessa uutisensa, näkökulmansa ja akateemiset vaikutteensa englanninkielisestä aineistosta suomenkielisen keskustelun ja sisällöntuotannon surkastuessa entisestään.

Julkisen keskustelun ja IR-blogosfäärin parantaminen vaatii talkooasennetta ja yritteliäitä yksilöitä. Omalle kollektiivillemme bloggaamisen tavoite on ollut osallistuminen suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun sekä mahdollisuuksien mukaan sen luonteen muuttaminen analyyttisempään ja kansainvälisempään suuntaan. Isona osana tätä on ollut suomalaisen IR-blogosfäärin sekä sosiaalisen median yhteisön kehittäminen. Tämän yhteisön kehityksellä on kuitenkin oltava tavoite: vastaavanlaisten projektien yleistyminen, yhteisön luominen interaktiivisen ulkopoliittisen keskustelun luomiseksi ja näkyvyyden lisäämiseksi yleisessä ulkopoliittisessa keskustelussa ovat tärkeitä suomalaisen IR-blogosfäärin tulevaisuutta ajatellen. Asiantuntevinkaan sisältö ilman laajentuvaa levikkiä ja näkyvyyttä – kuten esimerkiksi Kanavan ja Ulkopolitiikan tapauksessa voidaan todeta – ei kykene tekemään onnistuneita interventiota suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun luonteeseen ja sisältöön, jotka eivät tällä hetkellä täytä nuorta kansainvälisestä politiikasta tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta innostunutta henkilöä innolla ja inspiraatiolla.


Kommentit

[…] yhdentymän valitettava sivupiire on vahva nojautuminen ad hominem argumentointiin. Turhan usein väittely mielletään henkilökohtaiseksi, johon vastataan henkilökohtaisuuksilla. Ulkoministeri Tuomiojan […]


No juu, se IR on minun osaltani mennyttä elämää. Rakastuin aikanaan Kleioon eikä se hellitä edes iän mukana. Onneksi tuli tämä syrjähyppy kv politiikkaan niin säilyi nuoruuden rakkaus tuoreena. Kyllä Hiskin ajatus itsetyytyväisestä röhkimisestä on ihan osuva, sen autismin olisin jättänyt pois. Tekstit elävät aina elämäänsä eikä asia turhasta satuttamisesta parane. Elävien ihmisten kanssa keskusteleminen on noin yleensä paljon vaikeampaa kuin kuolleiden, sillä siinä se oikeassa oleminen pyrkii estämään erilaisen huomaamisen. Politiikan tutkijat ovat kyllä synnynnäisesti kohteidensa kaltaisia: Röhkiminen on keino näkyä ja kuulua johonkin samalla tapaa röhkivien joukkoon, muuten ei pääse eteenpäin. Hyvää tutkimusta kun ei ole, on vain hyväksi katsottua tutkimusta. Sen tunnustuksen saamiseksi pitää vakuuttaa, ei vaikuttaa. Tutkiminen on ihan eri juttu, kun uraputkesta ei enää tarvitse välittää. Sen ylellisyyteen jokainen saa iän mukana mutta tuskin matkan varrella.


Ei kait se romanttisuus ole niin ikäsidonnainen ilmiö, vai mistä se viidenkymmenen villitys lähtee. Mutta romanttista mielenlaatua tässä ammatissa kyllä saisi olla paljon enemmän, noin ajattelun perinteenä. Rationalisoinnista rasittamia kyllä riittää.


Niin, Ulkopolitisthan on tässä mielessä (onneksi) varsin konservatiivinen tutkailija eikä juuri pohdi postliberaaleja transseksuaalisia hegemoniatiloja tms. Se on siinä mielessä helppo "alusta". Toisaalta juuri helppouteen liittyy myös ongelmia, kuten ehkä se ulospäin välittyvä kuva tylsyydestä. Asiaan intohimolla perehtyneethän toki tietävät, että jopa institutionalismi ja systeemiopit voivat olla hirvittävän kiinnostavia, mutta ei kai tätä silti lähtökohtana monipuoliselle keskustelulle voida pitää. Toinen asia sitten on se, mitä tällä monipuolisella keskustelulla voitetaan. "Ammattikunta ryhtyy tuotteistamaan politiikkaa." Tätäkin sietäisi pohtia. Globaalin ajan kv-suhteissa on monia tuotteita, joissa poliitikot, tutkijat ja muut pundiitit syöttävät toisiaan, ja rajanveto näiden välille on vaikeaa. Eikä todellakaan näy rajoittuvan vain opiskelijoihin, jotka ovat ikänsä puolesta innostuneet romanttisista tarinoista, kuten r2p:sta.


Hei Osmo, kiitokset kommentista. Olemme erittäin otettuja siitä, että Suomen IR-kentän suuruus seuraa blogiamme. Jälkikäteen ajateltuna olet varsin oikeassa siinä, että "autistinen röhkintä" ei välttämättä ole paras tapa ilmaista tätä ilmiötä. Sillä ei tietysti ollut tarkoitus parjata niitä IR-ammattilaisia, jotka julkisessa keskustelussa haluavat esittää omia näkemyksiään ja käyttää asiantuntijuuttaan julkisen keskustelun edistämiseksi. Tämä on ilmiö, jota tulisi kunnioittaa, varsinkin blogeissa, joiden hyviä puolia esittelitkin jo. Mutta suomalaisessa julkisessa keskustelussa on myös toistuvia perinteiseen mediaan rajoittuvia interventioita, joiden tarkoitus on parantaa tapoja, joilla julkista keskustelua käydään (ja paikoitellen myös parantaa julkisen keskustelun sisältöä). Suurin osa näistä interventioista jaa yksittäisiksi puheenvuoroiksi, joiden tarkoitus on herättää keskustelua ilman sen suurempaa jatkopanostusta alkuperäisiltä kirjoittajilta. Toimintana tämä on aavistuksen ongelmallista, koska hyvin usein ne ihmiset, jotka haluavat parempaa julkista keskustelua pysyttelevät itse keskustelun ulkopuolella - he eivät osallistu keskusteluun interaktiivisesti kommentoimalla omia ajatuksiaan ja ottamalla kantaa muiden ajatuksiin, Tämä vaatii suurempaa ajallista panosta, ja monella asiantuntijalla on varmasti parempaakin tekemistä työ- ja vapaa-ajallaan, mutta valitettavan harva on sisäistänyt ajatuksen, että julkinen keskustelutapa Suomessa ei muutu, ellei sitä lähdetä muuttamaan yksittäisten ihmisten toimesta. Harvalla on kykyä ja karismaa antaa sellaista mahtikäskyä, joka muuttaisi julkisen keskustelun luonteen pelkästään yhden mielipidekirjoituksen voimalla. Päin vastoin, mikäli julkisen keskustelun tapoja, luonnetta ja ehkä myös jopa sisältöä halutaan muokata "parempaan" suuntaan, se vaatii ehdottomasti yksittäisten ihmisten - kuten kaltaistesi asiantuntijoiden - panosta, joilla on kykyä tuoda analyyttisyytta, tietoa ja näkemystä keskusteluun.


Meillä oli jo 80-luvun lopulla koko joukko kansainvälisen politiikan opiskelijoita, jotka kokivat tieteenalan tarjonnan tylsäksi. Varsinkin naispuoliset opiskelijat kyselivät, etteikö teillä ole mitään muuta tarjottavana. Näihin kansainvälisen politiikan kaltaisiin erityistieteellisiin käytäntöihin liittyy paljon sellaisia episteemisiä ongelmia,joihin opetuksessa ei puututa tai ei haluta puuttua. Yritimme silloin kehitellä erilaisia primääri- ja syvähermeneutiikkaan, retoriikkaan, puhetapahtumiin, institutionaalisiin faktoihin, pragmatismiin ja semiotiikkaan nojautuvia tulkintaorientaatioita, joista opiskelijat saivat itse värkätä sellaisia sovellutuksia, että niistä syntyi tolkullisia opinnäytteitä. Kysyttiin aluksi, että mikä sinua tässä maailmassa pännii tai ihmetyttää. Aina sieltä sopiva pulma löytyi. Tukalinta oli aineistoon sopivan proseduurin löytäminen, mutta kun se onnistui, työ tuntui paremmin omalta. Näin päästiin irti tieteenalan valtavirran akateemisesta regiimeistä ja opettajan osaamisen kloonaamisesta, mutta tietysti siinäkin on rajansa ja pulmansa. Kansainvälistyminen ja tieteenalan professionalisoituminen on minusta lisännyt valtavasti tätä regiimien taakkaa. Ammattikunta ryhtyy tuotteistamaan politiikkaa.


Osmo Apusella yllä huomionarvoisia näkemyksiä. Wallacen lukemista suosittelen erityisesti. Metakeskustelu "ulko- ja turvallisuuspolitiikasta" ja sen raikastettavista/johdonmukaistettavista/etc. diskursseista on itsessään tietynlaisen hyväksytyn kehyksen asettamista sille toiminnalle, jossa laajemmin voitaisiin pohtia maailmaa ja sen politiikkaa, fundamentaaleja ja muuttuvia rakenteita ja sävyjä ja valtiomme olemusta tässä kaikessa. "Ulko- ja turvallisuuspolitiikka" vaikuttaa mekanistiselta, kolkolta ja keskustelun kannalta äärimmäisen tylsältä. En voi olla miettimättä, etteikö tämä nimenomaan ole asianosaisten ja -tuntijoiden edun mukaista - "väärä" näkökulma on vaarallisempi kuin kymmenen näennäisesti erilaista "dialogia", ja on merkittävä uhka, että ihminen, jota ei ole riittävästi hapetettu kliinisellä ja epäpolitisoidulla ulkopolitiikka-jargonilla, saattaisi sanoa jotakin "väärää" ja harkitsematonta, keisarin vaatteista tai napanöyhdästä. (EU:n todellinen merkitys? Ranskan hyökkäys Maliin? Faux et injuste? Demokratia? Ihmisoikeudet? Miksi köyhyyttä on edelleen?) Tottakai maailmankuva vaikuttaa käsitykseen siitä, millainen KUVA meillä on MAAILMASTA; se on todellinen kognitiivinen tekijä, ei IR-teorian tuottama hallittava muuttuja. Joidenkin seikkojen voidaan uskoa olevan helpommin muotoiltavissa asiantuntijatiedon tai “empirian” varaan, sikäli kun tällä päästään jonkinlaiselle ennustettavuuden tasolle, mutta jäljellä jää joukko muita, jotka eivät mitenkään yksinkertaisesti mahdu lokeroon, jonne “ulko- ja turvallisuuspolitiikasta” käytävä keskustelu epäsuorasti asettuu. Eikä kaikki muuttunut 1989; edelleen löytyy merkittäviä grande-linjoja, poliittisia, taloudellisia ja moraalisia, vaikka julkikeskustelu (Suomessa) ei niitä liiemmin tahdo tunnustaakaan. Politiikka ei ole poistunut. Vaikka “kansa” nauttii ehkä enemmän uusliberalistisista iloista kuin paatoksesta, eivät vastakkaisuudet mihinkään ole kadonneet. Myös Ikean lihapullilla on maailmanpoliittista merkitystä. Globaalin maailman kompleksisuuden ylikorostaminen ja erilaisten keskustelujen patologisoiminen jo ennen kuin niitä edes käydään ovat itsessään osa poliittista (ja asiantuntija-)peliä. On erilaisia näkemyksiä, jotka ovat ristiriidassa keskenään, se on politiikkaa. Habermasilaista ideaalia ei löydy, vaikka kaikki toistaisivat samat fraasit vuorotellen ja rakentaisivat aina uuden, edeltävät tasot kokoavan metadiskurssinsa. On myös keskustelua ja blogeja, joissa on politiikkaa, ehkä jopa kansainvälistä politiikkaa, vaikkakaan häntää ei ole nostettu IR- ja FP-koirien suuntaan. Siispä jatkaakseni David Foster Wallacen kanssa: "I farted, but it didn't produce a noise." (Infinite Jest).


Niin, mikä on blogosfäärin tila ja tarkoitus? Reetta Meriläinen kirjoitti Hesarissa viisaita sanoja (15.1.2012) ylimielisyyden vaaroista. Unohdetaan muun muassa, että vaikeneminen on järkevä vaihtoehto turhalle puhumiselle. Uuden keksimisen innossa jää kysymättä, mitä siitä oikeastaan voi seurata. Ellei asiantuntija tiedä, miten asiat ovat, hän on tietävinään. Askartelin itse kansainvälisen politiikan tieteenalalla noin kolme vuosikymmentä, asiantuntijana, mutta samalla siinä tietysti myös politikoitiin. Ei poliittisesti sitoutuneessa asiantuntijassa mitään outoa ollut, elettiin kuin kala vedessä. Voitiin jonkinlaisella varmuudella sanoa, että tältä kannalta katsoen asiat ovat suunnilleen näin. Ja osattiin myös perustella, miksi asioita piti tarkastella "tältä kannalta". Muusta oli parempi vaieta. Oli jotenkin järkevämpää sanoa, että en tiedä, kuin antaa väärä neuvo. Ajat muuttuivat, yhä useammin tuli vastaan "asiantuntija", joka oli vakuuttunut, ettei joistakin asioista mitään tarvitsekaan tietää. Ne kuuluivat menneisyyteen, dinosaurusten aikaan. Kansainvälisessä politiikassa asiantuntijat tiesivät nyt varmasti, ettei Venäjästä enää tarvitse välittää, että olemme tukevasti eurooppalaisia, että Amerikka hallitsee maailmaa. Kun ei oikein osattu sanoa, minkälaiseen Eurooppaan me kuulumme, vastattiin, että ei hätää, keksitään se. Pääasia on, että olemme jotakin muuta kuin mitä olimme aikaisemmin, pieni kansakunta Euroopan epävarmalla kolkalla. Siitä ei enää kannata mitään tietää. Olen näistä asiantuntijoista kertonut Ulkopoliittisen instituutin historiassa. Sitä tehdessä opin, miten kylmän sodan päättyminen vaikutti kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Ennen sitä poliitikot pelasivat silmän politiikkaa ja tutkijat yrittivät päästä selville, miten sitä kautta ymmärtäisi käden politiikkaa. Mitä todella tapahtuu. Sen jälkeen tutkijat ryhtyivät pelaamaan silmän politiikkaa. Ei enää tarvinnut välittää siitä, mitä todella tapahtuu. Vaikeneminen on siis vaihtoehto. Voi olla hiljaa, jos ei ole asiallista sanottavaa. Tai sitten voi vaieta asioista, joista ei kannata puhua. Pääsin kansainvälisestä politiikasta eroon kymmenen vuotta sitten. Tuli se homma hoidetuksi, jonka tiedekunnan huru-ukot minulle uskoivat keväällä 1973. Palasin vanhaan ammattiini, joka silloin jäi kesken. Lähtö oli helppo, sillä kansainvälisestä politiikasta oli tullut tieteenala, jossa tiedettiin varmasti, mistä ei kannata puhua. Meriläinen lainaa kolumnissaan Da­vid Fos­ter Wal­la­cen es­see­ko­koel­masta Haus­kaa, mut­ta ei kos­kaan enää (Sil­ta­la 2012) jutun, miten kak­si nuor­ta ka­laa sat­tuu uis­ken­nel­les­saan koh­taa­maan vas­tak­kai­seen suun­taan ui­van van­hem­man ka­lan, jo­ka nyök­kää ja sa­noo: "Huo­men­ta po­jat, mil­täs ve­si tun­tuu?" Nuo­ret ka­lat ui­vat taas vä­hän ai­kaa, kun­nes toi­nen kat­sah­taa tois­ta ja sa­noo: "Mi­täs hem­met­tiä se sel­lai­nen ve­si oi­kein on?" Taidan laittaa Wallacen lukulistalle.


Natonallassa ja JPolissa on myös käsitelty kv. politiikkaa.


Autistinen röhkiminen ei minusta ole erityisen raikas tai osuva luonnehdinta niistä, jotka nyt ylipäänsä yrittävät esittää joitakin perusteltuja näkemyksiä. Eiköhän tämän asian olisi voinut sanoa vammaisuuteen vetoamatta. Keskustelu alkaa yleensä ensimmäisestä kommentista ja jos sitä ei kuulu niin sitten jäädään röhkimään yksin. Blogeja käytetään perinteiseen mielipidekirjoitteluun, se on totta. Mutta siihen on erityinen syynsä. Perinteisessä paperimediassa toimittajat kuuntelevat pääasiassa omaa ääntään, ohjailevat lukijoita ottamaan kantaa "tärkeisiin" asioihin julkaistavaksi hyväksymissään jutuissa ja paapovat muutenkin harvalukuista kirjoittajakuntaa yleensä samojenvaiheiden ja näkemysten äärelle. Eikä esim Aamulehdssä enää ole perinteistä alakertaa. Blogit tarjoavat jonkinlaisen väylän tästä mediadiktatuurista, siksi voi piruuttaan kirjoittaa mediana blogitilaan. Blogissa saat juttusi ulos sellaisena kuin haluat ja heti. Ja saat jopa jonkinlaisen käsityksen siitä, viitsiikö sitä kukaan lukea. Asiallisiin ja perusteltuihin kannanottoihin on minusta syytä vastata, mutta itsetarkoituksellinen röhkiminen ei nyt juurikaan ihmiskuntaa rikastuta, tehdään se sitten nimellä tai puskasta. Täältä raikkaan metsän keskeltä, järven rannalta röhkien, Osmo A


Suomessa ei osata olla älykkäästi eri mieltä. Väittelyä pidetään riitelynä ja sitä kartetaan. Pidetään parempana, että eri mieltä olevia mielipiteitä ei lainkaan esitettäisi, ja jos sellaisia esitetään, ne joko vaietaan kuoliaaksi tai niihin reagoidaan kuin ne olisivat henkilökohtaisia hyökkäyksiä. Asian muuttaminen pitäisi tosiaan aloittaa nuorista. Kouluissa tulisi väitellä ja yliopistoissa jo hallita nämä taidot suvereenisti. Opettajien, luennoitsijoiden ja muiden auktoriteettien tulisi aktiivisesti väitellä opiskelijoidensa kanssa puolisuljetuissa ja turvallisissa olosuhteissa, jotta tämä onnistuisi mutkattomasti myös julkisuudessa (joka kieltämättä on usein erittäin julma, varsinkin kokemattomalle). Myös ahdasmielinen vaatimus, että keskusteluun osallistujan on paljastettava nimensä, naamansa ja työnantajansa (kas kun ei kotiosoitteensakin) on keskustelua suuresti haittaava. Suomi on pieni maa ja väärin ajattelevan vainoaminen liian helppoa. The Ulkopolitist on hyvä esimerkki älykkäästä tunnistettavien nimimerkkien/taiteilijanimien käytöstä. Varsinkin kolumnismissa tällaisella on pitkät perinteet, eikä syyttä. Anonymiteetin laajempi sallivuus asiakeskustelussa (eikä vain roskakeskusteluissa) auttaisi myös toiseen hyvin suomalaiseen ongelmaan: siihen, että keskustelu keskittyy siihen, kuka sanoo, ja sivuuttaa usein täysin sen, mitä on sanottu.


Vastaa käyttäjälle Riikka Purra Peruuta vastaus

Jätäthän vain asiallisia kommentteja. Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua.


Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *