(Huomioithan, että tämä artikkeli on 11 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Quo Vadis, Pax Americana?

Tuomas Salminen | 04.02.2013

Barack Obama vannoi sunnuntaina 21. tammikuuta toisen kauden virkavalansa. Monet kommentaattorit uskovat Obaman keskittyvän seuraavan neljän vuoden aikana ulkopolitiikkaan. Tämä johtuu amerikkalaisen poliittisen kentän syvästä kahtiajakautumisesta ja keskinäisestä epäluottamuksesta, joka tekee kunnianhimoisten sisäpoliittisten hankkeiden eteenpäinviemisen kongressissa lähes mahdottomaksi. Sen sijaan ulkopoliittisia haasteita riittää Lähi-idän myllerryksestä Iranin ja Pohjois-Korean ydinohjelmiin. Kiinan nousu pitäisi hallita, mutta alueella olevat liittolaiset kampittavat amerikkalaisten suunnitelmia omilla kiistoillaan. Globaaliongelmat ilmastonmuutoksesta kansainvälisen rahoitusjärjestelmän epätasapainoon eivät ole katoamassa minnekään. Lähitulevaisuuden lisäksi pitäisi vielä kyetä näkemään horisontin yli ja arvioimaan minkälaiset päätökset varmistavat Yhdysvaltain vaurauden ja turvallisuuden myös vuosikymmenien kuluttua. Kuinka maan pitäisi siis asemoitua, jotta sen ulkopolitiikka olisi johdonmukaista ja päämäärätietoista?

Uusi vuosi käynnistyi korkeantason mielipiteenvaihdolla Yhdysvaltain suurstrategiasta Foreign Affairs-lehdessä. Keskustelijoina olivat arvostetut amerikkalaiset kansainvälisten suhteiden tutkijat Barry Posen sekä Stephen Brooks, John Ikenberry ja William Wohlforth. Posenin mukaan Yhdysvaltain nykyinen, liberaalia hegemoniaa tavoitteleva suurstrategia on tuhoon tuomittu. Se on kuriton, kallis ja verinen. Maan on karsittava ulkomaisia sitoumuksiaan rankalla kädellä ja omaksuttava pidättyväisyyteen (eng. restraint) perustuva suurstrategia, jonka keskiössä ovat kapea-alaisesti määritellyt kansalliset turvallisuusintressit. Brooks, Ikenberry ja Wohlforth ovat asiasta erimieltä. Heidän mukaansa Yhdysvalloilla on paitsi varaa, myös syy jatkaa nykyisellä kurssillaan, sillä heidän mielestään tämä strategia on tuottanut paljon hyvää.

Tällä, kuten kaikilla muillakin keskusteluilla, on omat syvät juurensa. Väittely Yhdysvaltain suhteellisen valta-aseman heikkenemisestä käynnistyi jo 1970-luvulla Bretton Woods-järjestelmän ajauduttua kriisiin. Yhteiskuntatieteilijät ja historioitsijat ovat innolla osallistuneet tähän debattiin, tuottaen teoksia joilla on ollut merkittävä vaikutus ulkopoliittiseen keskusteluun. Ehkä tunnetuimpia esimerkkejä, vastakkaisia argumentteja edistävistä kirjoista, ovat Paul Kennedyn The Rise and Fall of the Great Powers ja Joseph Nyen Bound to Lead. Todisteena jatkumosta mainittakoon, että Kennedyn popularisoima termi ”imperial overstrech” esiintyy myös kyseisissä Foreign Affairs-artikkeleissa.

Kummatkin kirjoitukset käsittelevät hieman epämääräistä käsitettä, nimittäin valtion suurstrategiaa. Hiski Haukkala nosti aiemmin omassa kirjoituksessaan esille John Lewis Gaddisin suurstrategian määritelmän. Tämän mukaan suurstrategian ytimessä on omien resurssien tarkka arvioiminen ja tämän arvion perusteella tehty päämäärien asettaminen, toisin sanoen mahdollisuuksien politiikka. Kummankaan artikkelin kirjoittajat eivät eksplisiittisesti tarjoa omaa suurstrategian määritelmää. Heidän argumenttiensa perusteella voi kuitenkin päätellä sen, että heidän käsityksensä suurstrategiasta lähentelee Gaddisin määritelmää.

Tavoitteet

Mitkä ovat siis ne tavoitteet, joiden saavuttamiseen Yhdysvaltain tulisi keskittyä? Posen artikuloi kolme tavoitetta, joista ensimmäinen koskee perinteistä valtioiden välistä valtatasapainoa, toinen ei-valtiollisia toimijoita ja kolmas molempia. Ensimmäiseksi Yhdysvaltain suurstrategian tavoitteena tulee olla Kiinan nousun estäminen alueelliseksi hegemoniksi. Maan ulkopolitiikan ja diplomatian on kuitenkin vältettävä kaikkia toimia, jotka lisäisivät Kiinan pyrkimyksiä hegemonisen aseman saavuttamiseksi. Kiinaa uhkaavan sotilaallisen voiman säilyttämisen sijaan Washingtonin tulisi tehdä tarpeen mukaan yhteistyötä Japanin, Intian ja Venäjän kanssa kiinalaisten pyrkimysten ehkäisemiseksi. Toiseksi kansainvälisten terroristiverkostojen uhkaan tulee vastata, mutta suhteessa niiden tarjoamaan vaaraan. Käytännössä tämä tarkoittaisi koulutusapua ja muuta tukea valtioille, joiden aluetta terroristit käyttävät hyväkseen. Oletettavasti demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen näissä maissa jäisi tässä tilanteessa toissijaiseksi tavoitteeksi. Myös Obaman lisäämiä, miehittämättömien lennokkien tekemiä täsmäiskuja terroristijohtajia vastaan jatkettaisiin.

Kolmas tavoite koskee ydinaseiden leviämistä uusien valtioiden ja ei-valtiollisten toimijoiden käsiin. Posen näkee tässä suhteessa merkittävämpänä uhkana terroristiryhmät, sillä vastaiskuun perustuva ydinpelote ei toimi hyökkääjää vastaan jolla ei ole pysyvää aluetta tai väestöä. Näin ollen Yhdysvaltain on tehtävä yhteistyötä muiden ydinasevaltioiden kanssa tämän mahdollisuuden minimoimiseksi. Maan on myös oltava valmis menemään ydinasevaltion sisäisen konfliktin keskelle aseiden suojaamiseksi. Posen myös ehdottaa kansainvälisten merireittien ja ilmatilan tehokkaampaa valvontaa. Mikäli Yhdysvallat kuitenkin vähentää merkittävästi ulkomailla sijaitsevia joukkojaan ja kalustoaan on epäselvää kuinka tämä käytännössä toteutettaisiin. Posenin suhtautumisessa uusien ydinasevaltioiden syntyyn näkyy hänen oppi-isänsä Kenneth Waltzin jälki. Mikäli valtio (lue Iran) on päättänyt hankkia ydinpelotteen, sotilaallisella voimalla uhkaaminen vain lisää kyseisen valtion päättäväisyyttä. Sen sijaan Yhdysvaltain tulisi ajaa monenkeskistä asevalvontaa, jonka tavoitteena olisi ydinaseiden määrän rajoittaminen ja niiden käyttöön liittyvien virhearviointien minimoiminen.

Brooks, Ikenberry ja Wohlforth eivät erittele suurstrategiansa, syvän sitoutumisen (eng. deep engagement), tavoitteita näin yksityiskohtaisesti. Sen sijaan suurstrategia pyrkii kahteen laajaan päämäärään: maailmanlaajuisten turvallisuuskysymysten aktiiviseen hallintaan ja vapaan globaalitalouden edistämiseen. Uudet haasteet ja mahdollisuudet antavat toki aihetta ulkopoliittisten linjausten räätälöintiin kulloisenkin tilanteen mukaan. Osasyy kirjoittajien epämääräisyyteen tässä asiassa lienee sillä, että suurstrategian päämääränä on pääasiassa status quon säilyttäminen. Näin ollen he keskittyvätkin osoittamaan Posenin argumenttien ongelmia ja todistelemaan nykyisen suurstrategian Yhdysvalloille tuomia etuja.

Vastarintaa ja vapaamatkustamista

Yksi kansainvälisten suhteiden teorian keskeisimpiä kiistakysymyksiä on kuinka muut valtiot pyrkivät tasapainottamaan yhden valtion kasvanutta valtaa. Vastustajia ja liittolaisia käsitellessään kirjoittajat tukeutuvat, pääasiassa implisiittisesti, perusolettamuksiinsa anarkiasta ja yhteistyöstä anarkisessa järjestelmässä.

Posenin mukaan Yhdysvallat ei ole ymmärtänyt hyödyntää edullista geopoliittista asemaansa. Kiistaton hegemoninen asema läntisellä pallonpuoliskolla tarjoaa maalle sotilaallista turvaa ja mahdollistaa ainakin jonkin asteisen taloudellisen omavaraisuuden. Näistä tekijöistä piittaamatta Yhdysvallat on kuitenkin harjoittanut aktivistista ulkopolitiikkaa, jonka seurauksena niin suurvallat kuten Kiina ja Venäjä kuin pienemmät valtiot kuten Iran ja Pohjois-Korea ovat pyrkineet yhä kovemmin keinoin vastustamaan maata. Tähän mennessä pääpaino on ollut Yhdysvaltojen intressejä vastustavalla diplomatialla, mutta varsinkin Kiinan kyky muuntaa talouskasvun tuottama vauraus sotilaalliseksi voimaksi tekee maasta vaarallisen kilpailijan.

Brooks, Ikenberry ja Wohlforth näkevät asian päinvastoin. Heidän mukaansa Yhdysvaltain sotilaallinen ja teknologinen ylivoima on niin murskaava, että vakavan kilpailijan nousu ei ole todennäköistä. Tämä usko voi kuitenkin osoittautua perättömäksi nopean teknologisen kehityksen seurauksena. Kumpikaan osapuoli ei mainitse esimerkiksi kybersodankäyntiä tulevaisuuden konfliktien mahdollisena osana. Lisäksi vastarintaa arvioidessa on otettava huomioon myös ei-valtiolliset toimijat. Kuten Stephen Walt toteaa, Irakin ja Afganistanin sotien yli kolmen biljoonan dollarin hintalappu on osoitus siitä, että joku on ainakin yrittänyt laittaa kapuloita amerikkalaisten rattaisiin.

Kolmikon toinen väittämä, että Venäjän ja Kiinan vastarinta esimerkiksi YK:n turvallisuuneuvostossa on osoitus näiden maiden sitoutumisesta amerikkalaisen maailmanjärjestelmän instituutioihin ja normeihin kuulostaa myös nurinkuriselta. Obaman ulkopolitiikkaa on moitittu passiiviseksi sivustaseuraamiseksi. Suhteissa Syyriaan, Iraniin ja Pohjois-Koreaan venäläisten ja kiinalaisten taipumattomuus amerikkalaisten pyyntöjen edessä on vaikea mieltää äänettömän yhtiökumppanuuden merkiksi.

Siinä missä kirjoittajat ovat eri mieltä vastustajien vaikutuksesta Yhdysvaltain suurstrategian menestykseen, ovat he yhtä eripuraisia liittolaisten hyödyistä ja haitoista. Posen nostaa esille moraalikadon käsitteen. Vankat ja merkittävät liittolaiset kuten Japani ja Israel vaikeuttavat toimillaan Yhdysvaltain suhteita kolmansiin osapuoliin. Usko siihen, että amerikkalaisten voima olisi viime kädessä heidän tukenaan antoi myös Taiwanin Chen Shui-bianille ja Georgian Mihail Saakashvilille mahdollisuuden pelata uhkapeliä vihamielisiä suurvaltanaapureita vastaan.

On eittämättä selvää, että Brooks, Ikenberry ja Wohlforth näkevät liittolaissuhteiden merkityksen eriväristen linssien läpi. Heidän mielestä Yhdysvallat on tiukasti ohjaksissa eikä anna pienempien liittolaisten vetää itseään mukaan konflikteihin. Liittolaisuhteiden purkaminen sen sijaan heikentäisi merkittävästi alueellista turvallisuutta niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin Itä-Aasiassa. Pohjimmiltaan tässä kiistassa on kyse liittolaisten mahdollisista reaktioista. Posen ja muut kovempaa linjaa edustavat ajattelijat uskovat, että sitoumuksien karsiminen (ei kuitenkaan täydellinen purkaminen) herättäisi japanilaiset ja eurooppalaiset kantamaan suuremman vastuun. Huolimatta siitä omaksuvatko amerikkalaiset päättäjät Posenin strategian kokonaisuudessaan, Yhdysvallat tulee kehittämään ilma- ja merivoimiaan maavoimien kustannuksella. On selvää, että liittolaisista nimenomaan eurooppalaiset tulevat kärsimään tästä kehityksestä eniten.

Perusteellinen ero kirjoittajien välillä koskee myös liittoumien merkitystä muiden kuin perinteisten sotilaallisten uhkien ratkaisussa. Kansainvälisten suhteiden liberaalin teoriaperinteen mukaisesti Brooks, Ikenberry ja Wohlforth näkevät myös anarkisessa maailmanjärjestelmässä mahdollisuuden pitkäjänteiselle yhteistyölle. Euroopan ja Itä-Aasian maiden kanssa solmitut turvallisuussopimukset muodostavat rungon muulle poliittiselle yhteistyölle ilmastonmuutoksen, pandemioiden ja muiden uhkien torjumiseen.

Jos rikas mies mä oisin

Posenin mielestä Yhdysvaltain suurstrategia on myös anteeksiantamattoman tuhlaavainen rahan ja miesvoiman suhteen. Yhdysvallat käyttää puolustukseensa moninkertaisesti verrattuna lähimpiin liittolaisiinsa. Yhdysvaltain viesti viime vuosina onkin ollut, että tämän tosiasiallisen varallisuuden uudelleenjaon on loputtava. Tämä on ymmärrettävää aikana, jolloin syvät leikkaukset tulevat vaikuttamaan amerikkalaisen keskiluokan elintasoon. Mutta kuinka paljon pidättyväisempi suurstrategia voisi tuoda säästöjä?

Brooks, Ikenberry ja Wohlforth väittävät, että pidättyväisemmän strategian kannattajat eivät ymmärrä nykyistä kustannusrakennetta. Suurin osa amerikkalaisten joukkojen ulkomaille sijoittamisesta kertyvistä kustannuksista katetaan isäntämaiden toimesta. Lisäksi Posen ei aja ulkomailla sijaitsevien tukikohtien täysimääräistä alasajoa vaan jättäisi joukkoja strategisesti tärkeille alueille. Onkin epäselvää kuinka paljon säästöjä pidättyväisempi suurstrategia toisi lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä.

Historiallisesti katsoen Yhdysvaltain puolustukseen käyttämä summa, alle viisi prosenttia bruttokansantuotteesta, on hyvin vähäinen. Posenin ja muiden käyttämä väite sotilasmenojen haitallisesta vaikutuksesta Yhdysvaltain talouskasvuun on myös arveluttava. Vaikka koulutustason ja infrastruktuurin on annettu rappeutua, ei valtion velkaantuminen pitkällä aikavälillä kuitenkaan johdu sotilasmenojen holtittomasta kasvusta vaan ideologisesta kammosta veroja ja valtion näkyvää roolia kohtaan.

Posenin määrittelemä suurstrategia pyrkiikin säästämään rahaa ja sotilaita ehkäisemällä Yhdysvaltojen sekaantumisen pitkäkestoisiin maasotiin. Vähentämällä merkittävästi armeijan miesvahvuutta ehkäistäisiin Vietnamin, Irakin ja Afganistanin kaltaiset mielettömyydet. Brooks, Ikenberry ja Wohlforth puolestaan mieltävät tuon mittaluokan vähennykset oman toimintavapauden holtittomaksi kaventamiseksi.

2000-luvun realistinen strategia

Erään Yhdysvaltain liittolaismaan ulkoministerin kerrotaan kysyneen jokin aika sitten Valkoisen talon illallisilla, onko kääntyminen Aasiaan (eng. pivot to Asia) vain uusi tapa ilmaista muun maailman unohtaminen. Obaman ulkopolitiikka omaa kummankin suurstrategian elementtejä. Yhdysvallat on osoittanut konkreettisin askelin, että se ymmärtää tulevan vuosisadan suurimman strategisen haasteen sijaitsevan Itä-Aasiassa. Posenin esittämät ajatukset liittoumien haitoista ja hyödyistä on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Vaikka etäisyyden ottaminen alueen demokraattisiin valtioihin olisi Yhdysvalloissa sisäpoliittisesti erittäin vaikeata, on huomioitava että Koillis-Aasiassa historian haavat ovat syvät ja tuoreessa muistissa. Alueen neljän valtion korkeimpien johtajien isät tai iso-isät näyttelivät merkittävää roolia viime vuosisadan puolivälin verisissä konflikteissa. Luottamus siihen, että Valkoinen talo voi ohjata esimerkiksi Senkaku/Diaoyu-kiistan osapuolia tuntuu toiveajattelulta.

Lennokki-iskut ympäri laajempaa Lähi-itää ovat onnistuneet suhteellisen pienin kustannuksin vaikeuttamaan kansainvälisten terroristiverkostojen toimintaa. Yksi Obaman toisen kauden haasteista on kuitenkin sovittaa nämä toimintamallit kansainvälisen oikeuden normistoon. Tässä onnistuminen olisi konkreettinen esimerkki siitä, että toisen maailmansodan jälkeen luotu järjestelmä taipuu edelleen maailman mahtavimman maan tahtoon.

Posenin määrittelemän pidättyväisemmän suurstrategian kiistanalaisin kohta koskee ydinaseiden leviämiseen suhtautumista. Kaikki ovat varmasti samaa mieltä, että ydinaseiden päätyminen ei-valtiollisten toimijoiden käsiin tulee estää. Samalla suurvaltojen tulisi pienentää arsenaalejaan ja ennaltaehkäistä virhearvioinnit, jotka kylmän sodan aikana toivat maailman tuhon partaalle. Mutta kuinka suhtautua uusien ydinasevaltojen nousuun Lähi-idässä ja Itä-Aasiassa? Vähentäisikö vai lisäisikö ydinaseilla varustettu Iran tai Japani alueiden vakautta?

Kumpikin artikkeli tarjoaa katsauksen siihen mielenmaisemaan, joka määrittää maailman mahtavimman maan kurssin. Eurooppalaisten kauhuksi ilmastonmuutos ja muut globaalihaasteet eivät nouse kummassakaan suurstrategiassa keskeisiksi tavoitteiksi. Posen ohittaa ne täysin, kun taas Brooks, Ikenberry ja Wohlforth tuntuvat uskovan että liberaalin hegemonian jatkuminen jollain tavalla ratkaisee nämä kysymykset. Brookings Institutionin raportti Obaman toisen kauden haasteista kehottaakin Yhdysvaltoja hyödyntämään öljy- ja kaasuvarantojaan, jotta se voisi pidemmällä aikavälillä kehittää vihreämpiä vaihtoehtoja.

Brooksin, Ikenberryn ja Wohlforthin piirtävä maailma vaikuttaa tutun turvalliselta mutta samalla häiritsevän epämääräiseltä. Posen saattaa aliarvioida Yhdysvaltain taloudellisia resursseja, mutta hänen suurstragiassaan hahmottuvat selkeät tavoitteet. Eri osa-alueiden uhat ja mahdollisuudet on tarkkaan punnittava. Painopisteet määritellään näiden perusteella. Selkeä strateginen ajattelu ja päätösten viestittäminen ovatkin tarpeen.