(Huomioithan, että tämä artikkeli on 11 vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Vieraskynä: Jihad ja Kivääri

Antti Paronen | 16.10.2013

Antti Paronen on opettaja Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksella, ja hän työstää väitöskirjaa MPKK:n Sotahistorian laitoksella.

Jaakko Hämeen-Anttila Jemenin sieppaustapauksen mediakohun yhteydessä antamassaan lausunnossa totesi al-Qaidan ”aktiivisen olemassaolon” olevan päättynyt. Mielenkiintoinen kommentti, joka moniselitteisyydessään nostattaa vähintään yhtä monta kysymystä kuin mihin sen oli alun perin tarkoitus vastata. Seuraavassa lauseessaan Hämeen-Anttila valottaa kantaansa jatkaen ”Se (al-Qaida) ei pysty organisoimaan maailmanlaajuista toimintaa. Se on pitkälti kuvitelmaa ja fiktiota, enemmänkin ajattelutapa kuin organisaatio.”

Sunnuntaistrategisti käsitteli aiemmin Hämeen-Anttilan lausunnon kritiikissään ansiokkaasti ideologian ja organisaation välisen erottelun vaarallisuutta. Al-Qaidaa ei suinkaan tulisi nähdä joko ideologiana tai organisaationa, vaan molempina. Syytä onkin tarkastella juuri tätä väitettä organisaatiosta ja organisatorisuudesta sekä siitä, miten tällainen käsitteellistäminen lopulta juuri al-Qaidan kohdalla sitoo ajatteluamme.

Perinteinen linja-esikuntamaisuus al-Qaidan rakenteesta on hiipunut jo vuonna 2001 sitä vastaan aloitettujen vastatoimien myötä.  Jason Burke määrittelee al-Qaidan olleen olemassa linja-esikuntamaisena organisaationa vuosien 1996 ja 2001 välillä. Vuosien 1996 – 2001 aikaisen al-Qaidan hahmottaminen helpottuu hieman, kun sitä vertaa johonkin tuttuun kokonaisuuteen. Se eittämättä oli joukko tiiviisti organisoituneita jihadisteja, eräänlainen guevaralainen kaaderi, foco, jolla oli käytössään merkittävästi resursseja. Se tuki varsin kirjavaa joukkoa jihadistisia liikkeitä ja yksilöitä ympäri maailmaa toimien näin eräänlaisena transnationalistisena katalyyttinä.

Tuon ajan al-Qaidaa voidaan verrata varakkaaseen yliopistoon, joka tarjoaa lahjakkaille opiskelijoilleen mahdollisuuden ammattimaiseen opiskeluun kirjastoineen ja koulutusohjelmineen, sekä tukirakenteineen ja yhteenkuuluvuudentunteineen. Hyvä esimerkki tästä on vuonna 2000 Afganistaniin harjoitusleireille ajautuneen Saudin, Zuhair Hilal Mohammedin, al-Qaidan johtajistoon kuuluneelle Ahmed al-Moula al Billalille esittämästä ajatuksesta. Hilal halusi ottaa nopeasti osaa operaatioon, jossa hän kuolisi, mutta sai vastauksekseen tylyhkön vaatimuksen laatia kattava suunnitelma ja kustannusarvio operaatiosta, aivan niin kuin muutkin tekivät. Vaatimustaso oli korkea, sillä pulaa operaattoreista ei ollut. Liiketoiminnasta tuttuun malliin bin Ladenin kohortit eivät hyväksyneet ja rahoittaneet läheskään kaikkia heille esiteltyjä iskuja, vaan vain ne joista katsottiin saavan suurin mahdollinen tuotto pienimmällä mahdollisella panostuksella.

Barack Obama julisti kansallista puolustusta ja turvallisuutta käsittelevässä puheessaan 23. toukokuuta al-Qaidan ydinorganisaation olevan tuhottu. Tämä, puolihuolimattomasti ohitettu kommentti on kuitenkin oleellinen tuki Hämeen-Anttilan lausunnon kaltaisille väittämille. Vaikka mainittu kommentti osaltaan jäi Guantanamo Bayn vankilan sulkemisen ja miehittämättömien ilma-alusten käytön käsittelyn jalkoihin, asuu siinä totuuden siemen.  Al-Qaidan keskusjohto on ajettu niin ahtaalle, että sillä ei ole tosiasiallisia kykyjä johtaa kokonaisuuttaan, sotilaallisen toiminnan organisoinnista puhumattakaan.  Edellisen esimerkin valossa ymmärretään kuitenkin, että al-Qaidan merkittävin rooli on organisaatiovuosinaankin ollut toimia jihadin mahdollistajana. Opportunistisen luonteensa ansiosta al-Qaidan ”kova ydin” kykenee ottamaan aina uudenlaisen roolin itselleen tilanteen niin vaatiessa. Vaihtoasemia on löydetty mahdollistajasta ideologiseen vaikuttajaan.

Presidentti Obaman kommentille on toki olemassa varteenotettavia vastaesityksiä, kuten Anthony Cordesmanin toteamus, ettei mikään itse asiassa poista terrorin uhkaa, vaikka al-Qaida olisikin monoliittisena kokonaisuutena pyyhitty maailmankartalta. Organisaation sirpaloituminen on ajanut al-Qaidan luonteen yhä enenevissä määrin kohti sosiaalista liikettä, jossa ei ole jäseniä vaan osallistujia, eikä johtajia vaan ideologeja. Ideologinen perusta tällaiselle käyttäytymiselle on olemassa, eikä se ole keksintönä mitenkään uusi.

Tämän artikkelin otsikko viittaa ”jihadin imaamiksi” kutsutun Abdullah Azzamin kuuluisaan lausahdukseen siitä, miten muslimin tulisi suhtautua tilanteeseen, jossa islamilaisen maailman alue on joutunut hyökkäyksen kohteeksi. ”Vain jihad ja kivääri, ei neuvotteluja, konferensseja tai kompromisseja”, kuuluu lausahdus kokonaisuudessaan. Ehdoton lähestymistapa yhdistettynä ajatukseen jihadin käymisestä jokaisen muslimin yksilöllisenä velvollisuutena selittää al-Qaidan kaltaisen liikkeen kykyä muuntautua kulloinkin vallitsevaan tilanteeseen. Tästä on osoituksena Sunnuntaistrategistin avaama al-Qaidan kolmikerroksinen rakenne, joka on laajasti alan tutkijoiden keskuudessa hyväksytty käsitys liikkeen tämänhetkisestä kokonaisuudesta. Se eroaa oleellisesti aiemmasta organisaatiomallista, mutta ei sellaisenaan ole pelkästään länsimainen ymmärrys asiasta. Myös jihadistisen liikkeen yksi merkittävimmistä moderneista ajattelijoista, Abu Musab al-Suri, on esittänyt globaalin islamilaisen vastarintaliikkeen organisaation kehärakenteena, joka pitää sisällään kolme tasoa.

Ensimmäinen, ydinkehä, on varattu liikkeen keskitetylle johdolle, jonka tehtävänä on luoda ideologiset, uskonnolliset ja koulutukselliset perusteet islamilaiselle vastarinnalle ja sen yksiköille, antaa liikettä ja sen ideologista perustaa koskevia lausuntoja medialle ja laatia propagandistisia viestejä levitettäväksi liikkeen nimissä. Luonteenomaista tälle kehälle on organisaation keskittyneisyys. Se osaltaan johtuu keskusjohdon ideologisesta roolista, ja uskonnollisen oikeutuksen saavuttamisesta toiminnan korkeimpana ohjenuorana. Toinen, ”hajaantuneiden yksiköiden” kehä, on al-Surin ajattelussa tarkoitettu sellaisille yksilöille ja pienryhmille, jotka pystyvät pitämään kontakteja toisiinsa, osallistumaan koulutukseen laittomuuden tilassa olevilla alueilla ja levittäytymään sen jälkeen maailmaan toimimaan omien mahdollisuuksiensa ja päämääriensä mukaisesti keskusjohdon ideologisessa ohjauksessa. Nimeä, tavoitetta, koulutusta ja toimintatapoja lukuun ottamatta mikään ei saa yhdistää näitä yksiköitä myöskään toisiinsa, vaan niiden tulee kyetä toimia täysin itsenäisesti.

Kolmannen kehän yksiköt, joita al-Suri kutsuu yleisiksi vastarintayksiköiksi, ovat globaalin jihadistisen liikkeen keskeisimpiä operoijia. Al-Surin massiivinen, 1600-sivuinen teos ”Kutsu maailmanlaajuiseen islamilaiseen vastarintaan” on itsessään kokoava voima, jonka tarkoitus on luoda nuorille tie ottaakseen osaa jihadiin, osallistua globaaliin kumouksellisuuteen ja muodostaa itsenäinen yksikkönsä ilman operaatioturvallisuutta vaarantavia linkkejä muihin organisaation osiin tai keskusjohtoon. Yhteys muuhun islamilaiseen liikkeeseen tulee yhteisestä nimestä, yhteisestä tavoitteesta ja yhteisistä toimintamalleista. Näin ollen yksilöltä, joka liittyy mukaan yleiseen vastarintayksikköjen joukkoon, ei edellytetä muuta kuin uskoa yhteiseen ohjelmaan ja päämäärään, sekä halua kouluttaa itsensä tietoiseksi tavoitteista ja keinoista niihin pääsemisestä.

Kehärakenne sellaisenaan kuvastaa hyvin al-Surin vastarintatoiminnan käsittämistä. Hänen mukaansa globaali jihadistinen liike on systeemi eikä niinkään organisaatio. Tämä tarkoittaa siis joustavaa toimintamallia, jossa syötteet kuten henkilöstö, materiaali ja varallisuus muuttuvat toiminnan kautta tuotteiksi kuten iskuiksi, propagandaksi ja julkilausumiksi. Al-Surin malli korostaakin osoitetun mukaisesti kolmannen kehän joukkojen aktiviteetteja ja on ymmärrettävissä sosiaalisen liikkeen kaltaiseksi, emo-organisaation tuesta riippumattomaksi vastarinnan muodoksi. Se miten organisaatio tai organisoitu toiminta määrittyy, on lopultakin toimijoiden itsensä päätettävissä. Haaste tällaisessa tilanteessa onkin meillä länsimaisilla tarkastelijoilla joilla ajatusrakenne on fakkiintunut havaitsemaan uhkia vain tietyntyyppisissä muodoissa.

Kuten ei monen muunkaan kirjoituksen, ei tämän tarkoitus ole projisoida uhkaa al-Qaidan taholta tai paukuttaa oman tutkimuskentän rumpua tai edes tyrmätä professori Hämeen-Anttilan lausuntoa al-Qaidasta. Tuo lausunto oli raskaissa linjavedoissaan kuitenkin ajatuksia ja keskustelua herättävä ja saanut aikaan uudenlaista pohdintaa kotimaisessa diskurssissa. Ongelmallista tässä keskustelussa on jo pitkään ollut käsityskykymme rajallisuus. Puhuttaessa organisaatiosta tai ideologista ja liitettäessä ne kumoukselliseen päämäärään pyrkivään terrorijärjestöön, herää mielissämme monesti kuva Baader-Meinhof-tyyppisestä henkipattojoukosta. Vaikka jihadistipiireissä al-Qaida ei olekaan enää valtavan suosittu, on se voimissaan oleva kokonaisuus, jonka vaikuttavin ominaisuus sotilaallisesti ajatellen on lähes hämmästyttävä uudistumiskyky ja valtavilla paineilla koeponnistettu taito säilyä hengissä. Kysymys al-Qaidan keskusjohdon tuhoutumisesta on tällaisen todellisuuden vallitessa lähes merkityksetön, sillä keskusjohdon ideologisen ja uskonnollisen ohjaavan roolin kykenee ottamaan periaatteessa mikä tahansa toisen kehän tytärorganisaatioista. Tällaisena esimerkkinä voidaan pitää Arabian niemimaan al-Qaidan aktiivista otetta viestinnässä ja strategisen tason ohjauksessa.

Olemme omaksuneet valmiin termin globaalille jihadistiselle liikehdinnälle, joka sellaisenaan on paljon monimuotoisempi kuin pelkkä al-Qaidan organisaatio. Mikäli katsontakantamme ja ymmärryskykymme eivät laajene käsittämään millaisen liikehdinnän kattotermiksi al-Qaida on profiloitunut, on vaarana ohittaa uhkaa mainostavat ja propagandistisina pidetyt viestit olankohautuksella tai vaihtoehtoisesti tuudittautua jihadistijohtajien surmaamistilastoihin tehokkuuden osoituksena.