Viikonloppuna Heikki Aittokoski kirjoitti vavahduttavasti Helsingin Sanomissa liberaalin Euroopan kolmesta suuresta mittelöstä. Globaali markkinatalous haastaa valtiontalouksia, mikä Euroopassa nähdään haasteena liberaalin demokratian tuottavuusmallille. Samalla pakottava voimapolitiikka ja nationalismin nousu varjostavat Euroopan tulevaisuutta. Samankaltaiset rasitteet olivat läsnä sata vuotta sitten, vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan puhjetessa. Muistovuoden kunniaksi on ilmestynyt useita artikkeleita ja teoksia väitellen yhteyksistä laajemmin. Ensimmäisen maailmansodan haamu on manattu Suomessakin mm. Syyrin konfliktin yhteydessä. Uutta suurta sotaa ei kuitenkaan ole syntynyt. Rauha ei ole taattu, mutta vuosi 2014 oppi paljon vuodesta 1914. Tämä kirjoitus käsittelee niitä oppeja, ja kertoo, miksi Eurooppa ei todennäköisesti ole luisumassa takaisin menneisyyteensä.

Teollinen vallankumous muutti maailman valtasuhteita nopeasti. Siitä alkanut lännen taloudellinen etumatka kurotaan parhaillaan umpeen, kun globalisaatio ja siihen liittyvä informaatiovallankumous ovat mahdollistaneet tuotantoprosessien sirpaloitumisen ja siirtymisen kustannuksiltaan edullisemmille alueille. Markkinoiden globaali painopiste on siirtynyt itään. Vuonna 2014 teknologia on yhdistämässä verkkoon ihmisten ja palvelujen lisäksi myös laitteet ja tuotantoprosessit. Globaalisti verkottunut tuotanto-, jakelu- ja kommunikaatioteknologia on kuitenkin syntynyt hyvin vanhaan maailmaan. 1600-luvulta peräisin oleva valtiomalli on edelleen sidottu maa-alueisiin ja budjetointiin kansalaistensa ja yritysten verottamisella. Sen on vaikea sopeutua uuteen tuotantomuotoon.

Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi ajoi valtiot ahtaalle. Heikossa taloustilanteessa Euroopan etuna on ollut sen tiiviys ja verkottuneisuus. Volyymi on vaikutusvaltaa. Kuten myös vuonna 1914, kansallisella tasolla talouden ehtymisestä on syytetty ulkovaltoja. Euroopassa muualla kasvavia maailmantalouksia seurataan ja pelätään. Kun rahaa ei ole, vaikutusvaltaa yritetään ylläpitää muulla tavoin politiikan keinoin. Vuonna 1914 moni suurvalta koki kasvunsa hyvänä ja ansaittuna. Evoluutioteorian ja luonnontieteiden soveltaminen politiikkaan oli nosteessa, ja rotuteoriat valkoisten eurooppalaisten paremmuudesta ‘todistivat’ tieteellisesti lännen vallan oikeellisuutta. 2014 liberaalit demokratiat puolustavat nopeasti katoavaa markkinadominanssiaan ajatuksella, ettei niissä tuoteta vain ylijäämää, vaan taataan myös yksilönvapaus. Kun tuloerot kasvavat, vaikuttaa vapaus käytännössä alisteiselta rikkauden asteelle. Finanssitalous noudattaa kapitalismin päämäärää ylijäämän tavoittelusta, mistä on monella tasolla tullut korkeimman hyvän määritelmä, vapauden sijasta. Kasvua rakennettiin sekä silloin että nyt osittain muun maailman hartioille. Liberaalin demokratian talousmalli ei näytä monelle toimivalta, kun se ei tuota rahaa tai oikeudenmukaisuutta. Monet etsivät vastausta tuottavuuteen liberalismin vastakohdasta.

Taloudellisen hyvinvoinnin kansainvälinen uudelleenjako ravistelee turvallisuutta. Kuten mainittu, kun valtion taloudellinen valta laskee, vaikutusvaltaa yritetään ylläpitää politiikan keinoin. Euroopan sisäisellä tasolla tämä on tarkoittanut populististen tai kansallismielisten puolueiden ja retoriikan nousua. Näiden tavoitteita leimaa idealisoidun menneen kansallisen kontrollin tavoittelu. Ulkopoliittisesti nämä puolueet vastustavat Euroopan integraatiota ja muita kansainvälisen yhteisriippuvuuden muotoja. Sen tilalle ne ajavat kansallista itsenäisyyttä, toisin sanoen eristyneisyyttä. Sisäpoliittisesti puolueet tavoittelevat keskitettyä kontrollia, “illiberaalia demokratiaa” , missä sekä sisäiset että ulkoiset radikaalit elementit ovat mahdollisesti edelleen olemassa, mutta visusti keskitetyn vallan alla.

Euroopanlaajuisella tasolla taloudellisen vallan laskua on kompensoitu rauhaa edistävin keinoin sekä vahvistamalla Unionin ydintä että kasvattamalla yhteistä kansainvälistä vaikutusvaltaa. Toimet markkinaheilahteluiden vaikutusten vähentämiseksi vakausmekanismilla (EVM) ja pankkien stressitesteillä on toteutettu markkinoiden luottamuksen vahvistamiseksi. EU on myös keskittänyt ulkoista viestintäänsä ja vaikutusvaltaansa yhteisen ulkosuhdehallinnon ja ulkoasiainedustajan kautta. Toisaalta EU:n yhteinen ulkosuhdehallinto on edelleen heikkoa, koska sen vahvistaminen on ristiriidassa valtioiden perimmäisen suvereniteetin säilyttämisen halun kanssa. EU:n merkittävä ongelma sen taloudellisen vaikutusvallan laskiessa onkin ollut sen kääntyminen sisäänpäin. On vaikea nähdä EU:n vahvaa toimijuutta sen raja-alueilla, missä on merkittäviä pitkittyneitä konflikteja.

Erityisesti raja-alueilla maantieteellä on edelleen merkitystä. Yksi ensimmäisen maailmansodan syttymisen syistä oli Osmaanien valtakunnan hajoamisen jättämä valtatyhjiö Euroopan rajalla. Tämän tyhjiön täyttämisestä kilpailtiin suurvaltapolitiikalla. Venäjän ja Itävalta-Unkarin kilpailu Balkanilla ja keskusvaltojen ja ympärysvaltojen kilpailu Lähi-idässä jättivät jo vuosisadan kyteneet arvet alueille, jotka käytännössä olivat pelinappuloita suurvaltojen kilpailussa alueellisesta vaikutusvallasta, resursseista ja strategisista kauppareiteistä. Rajoja taistellaan ja vedetään uudelleen vielä tänä päivänäkin.

Neuvostoliiton hajoaminen jätti tuoreemman valtatyhjiön Euroopan rajalle. Vuosi 2014 järkytti Eurooppaa Ukrainan konfliktin eskaloituessa aseelliseksi. Ukrainan sota ei ole ainutlaatuinen. Krimin miehitys ja liitos Venäjään heijasteli Abkhasian ja Etelä-Ossetian miehitystä Georgian sodan aikana 2008. Venäjän ja Euroopan rajalla on edelleen useita jäätyneitä konflikteja: Abkhasiassa, Etelä-Ossetiassa, Nagorno-Karabakhissa ja Transnistriassa, minkä lisäksi Itä-Ukrainassa nyt soditaan, aivan toden teolla. Venäjän ulkopolitiikan motiiveista voidaan väitellä loputtomiin. On kuitenkin todennäköistä, että toimintaa ohjaavat mahdollisten sisäpoliittisten identiteettikysymysten lisäksi taloudelliset intressit. Venäjän vuoden 2013 viennistä 68% tuli öljy- ja kaasusektorilta. Ukraina, Georgia, Azerbaidzhan ja Moldova / Transnistria ovat kaikki strategisesti tärkeitä alueita Venäjän kaasuputkien ja energiaviennin kannalta. Venäjän talous on herkkä muutoksille öljyn markkinahinnassa, mikä on ollut tänä vuonna kovassa laskussa. Paineet talouden pönkittämiselle ovat siis kovat myös pakotteiden ulkopuolella, ja vaikutuskeinoja tärkeään toimintaympäristöön on monia.

Muutokset maailmantaloudessa, epävakaus Euroopan raja-alueilla, suurvaltapoliittiset paineet ja kansallismielisten puolueiden nousu. Nämä tekijät yhdistävät vuosia 1914 ja 2014. Ensimmäinen maailmansota alkoi terrori-iskusta, mikä veti liittoutuneet suurvallat sotaan toisiaan vastaan. Ei ole mahdotonta kuvitella tällaista tapahtumaketjua myöskään nykypäivänä. On kuitenkin erittäin hyviä syitä uskoa, että seuraavaa maailmansotaa ei ole tulossa. Näitä ovat ydinaseet, kansainvälinen yhteistyö ja ensimmäinen maailmansota itse.

Ydinaseet perustuvat niiden käytön uhkaan. Neuvostoliiton kehitettyä ydinaseen Yhdysvaltojen rinnalle 1949 ydinaseita ei ole käytetty taistelutilanteessa. Poliittisen realismin koulukunnassa Kenneth Waltz kuuluisasti puolusti ydinaseiden leviämistä rauhan ja vallan tasapainon takeena. Eräs 2009 julkaistu tutkimus totesi sodan todennäköisyyden todella laskevan kahden ydinasevallan välillä, mutta toisaalta nousevan valtioiden välillä, joista vain toisella oli ydinase. Euroopassa Venäjällä, Ranskalla ja Iso-Britannialla on omat ydinaseensa, minkä lisäksi Naton jäsenvaltiot ovat liiton ydinasepelotteen alla. Suomen ydisasekeskustelusta tai sen puutteesta kirjoitti Ylen Pekka Ervasti viime viikolla. Innokkaimmat voivat tällä viikolla keskustella pelotepolitiikasta Helsingissä 19.12.. Mitä tahansa mieltä ydinaseista on, voi todeta, että ydinasepelote suurvaltojen välillä on tähän asti pitänyt. Jos se jonain päivänä ei pidä, ei Suomen kannalla asiaan ole käytännössä mitään merkitystä. Ydinsodan vaikutukset maailmanpolitiikaan ja ihmiskunnan selviämisen tai ainakin kehityksen edellytyksiin olisivat meistä riippumattomia ja täysin lamauttavia. Kauhun tasapainon (Mutually Assured Destruction) rikkoutumista todennäköisempää ja huolestuttavampaa on ydinaseiden tai -materiaalien joutuminen vääriin käsiin (ovatko mitkään kädet oikeat?), sekä erityisesti taktisten ydinaseiden, ”ydinase light”, paluu pelikentälle toden teolla. Ydinaseiden kokoero voi taktisesti olla merkittävä, mutta pienemmän pommin käyttö ei millään logiikalla takaa suuremman pommin käyttämättä jättämistä. Kaikki ydinaseiden riskit huomioon ottaen tähän asti pitäneen ydinasepelotteen kauhun tasapainoon kuuluu, että myös perinteinen sodankäynti suurvaltojen välillä on epätodennäköistä. Kun sota on politiikan jatke, eli sillä tavoitellaan poliittisia päämääriä ja kansallisesti määriteltyjä etuja, ei sotaa voi aloittaa, jos sen eskalaatio johtaisi ydinsotaan. Siksi ydinasevaltojen väliset konfliktit käydään todennäköisesti muilla tavoin tai muilla alueilla.

Euroopan kannalta potentiaalisia konfliktipesäkkeitä, t.s. ”muita alueita”, löytyy jo raja-alueilta. Toisaalta on myös mahdollista, että valtiot kauemmas siirretyn perinteisen sodankäynnin sijaan käyttävät edullisempia ja rajallisempia keinoja kilpailun välineinä. Ensimmäinen maailmansota oli myös ensimmäinen teollistuneiden valtioiden sota. Sodan alussa Aleksanteri Suuri olisi kyennyt osallistumaan taisteluun sen taktiikan puolesta. Vuoteen 1918 mennessä sodankäynti oli muuttunut täysin tunnistamattomaksi. Tämä johtui epäsuoran tulen omaksumisesta osaksi sodankäyntiä. Käytännössä kyse oli taistelevien osapuolten välimatkan lisääntymisestä. Enää joukot eivät kohdanneet pääasiassa lähietäisyydellä, vaan sotateknologian kehityttyä oli mahdollista taistella toisistaan kaukaisissa linjoissa. Vuonna 2014 tämä sama etäännyttämisen kehitys on toistunut mutta uudella tasolla. Iskuja voidaan toteuttaa satelliitein ja lennokein eri maassa sijaitsevista tukikohdista. Samalla globaalin verkon laajentuminen ja syventyminen tarkoittaa, että yhä useammat strategiset kohteet ovat jollain tapaa verkossa. On siis vielä todennäköisempää, että suurvaltojen väliset konfliktit käydään yhä systemaattisemmin verkon ja fyysisen ulottuvuuden kohtaamispaikassa, missä infrastruktuurin häirintä (disruption) on kustannustehokkainta ja vaikeimmin jäljitettävissä.

Vuonna 1914 sotaan lähdettiin historiallisen analogian perusteella. Päättäjien ja kansalaisten muistoissa oli rajallisia lyhyitä sotia 1800-luvulta. Ensimmäiseen maailmansotaan ryhdyttiin yhteiskunnassa, joka ei arvannut sodan mahdollista tuhovoimaa. Sota koettiin kunniallisena ja tarpeellisena kilpailun välineenä, jopa puhdistavana. Sodan päättyessä tuho oli ennennäkemätön, mutta toistui vielä laajempana 20 vuotta myöhemmin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettu Kansainliitto ei onnistunut estämään toista maailmansotaa, mutta sen virheitä välttäen perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat 1945. YK:n turvallisuusneuvosto, kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) ja kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) suojelevat edelleen kansainvälistä järjestystä ja rauhaa poliittisin ja kansainvälisen lain keinoin.

Kansainvälinen laki ja järjestöt eivät voi taata rauhaa. Suvereenien valtioiden järjestelmässä ei mikään pakottava taho koskaan tule takaamaankaan. Lopulta päätös sodasta tai iskusta toista valtiota vastaan on aina inhimillinen, ja myös vuonna 1914 yksittäisten päättäjien taustat ja elämäntilanteet painoivat ratkaisevasti päätöksissä, jotka johtivat ensimmäiseen maailmansotaan. Ihminen on väkivaltainen mutta myös rationaalinen eläin. Väkivallattomien vaihtoehtojen houkuttelevuutta tulee aktiivisesti edistää kansainvälisellä yhteistyöllä ja taloudellisilla houkuttimilla. Historialliset analogiat, jotka luovat odotuksia tulevasta väkivallasta vahvistavat osaltaan pelkoa ja epäluottamusta, erityisesti, kun niitä käyttävät valtioiden edustajat. Valtioiden välillä on ollut kilpailua ja epäluottamusta aiemminkin. Konfliktin välttämistä on joskus vaikea juhlistaa, koska se on määritelmältään ei-tapahtuma, a non-event.

Sota on muuttunut. Perinteisessä muodossaan se ei enää palvele suurvaltapolitiikan tarpeita. Meillä on sille monia vähemmän tuhoisia vaihtoehtoja. Siksi Euroopan horisontissa ei siinnä historiallisen analogian kajo.

Tähän kirjoitukseen on käytetty laajasti seuraavia teoksia:
McNeill J.R. and McNeill William H.: The Human Web. W. W. Norton: 2003.
Knox, McGregor and Murray, Williamson: The Dynamics of Military Revolution 1300–2050. Cambridge University Press: 2001.
Dyer, Gwynn: War: the new edition. Random House Canada: 2004.