(Huomioithan, että tämä artikkeli on yhdeksän vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Pelko ja avoin yhteiskunta

Timo R. Stewart | 09.01.2015

 

Satiiri on eräs sosiaalisen, poliittisen tai moraalisen kannanoton väline. Se kuuluu hauskasta tai kepeästä ulkomuodostaan huolimatta kannanottojen raskaaseen sarjaan, sillä se pyrkii tekemään kohteensa naurunalaiseksi. Keinoiksi kelpaavat vaikkapa huumori,liioittelu, vertailu tai ironia. Satiiri on usein kirjallinen tyylikeino, mutta myös pilapiirroksena erittäin toimiva. Kohteet ovat luonnollisesti sitä otollisempia mitä mahtavampia ne ovat ja erityisesti mitä vakavammin ne itsensä ottavat. Harva sivallus tuntuu poliitikon tai muun vallankäyttäjän nahassa yhtä kipeästi kuin oivaltavan pilkallinen piirros.

Satiiri sattuu.

Ja juuri siksi se on olennainen osa vapaata sanaa. Sananvapauden ytimessähän on juuri sellainen ilmaisu, jota joku haluaisi rajoittaa. Sananvapautta ei testata hyväksytyn ja helpon vaan kipeän ja hankalan ilmaisun alueella. Sillä on merkitystä vain silloin, kun voi rangaistusta pelkäämättä sanoa sellaistakin, jota kaikki eivät haluaisi kuulla.

Tälläkin on tietysti rajoja. Nekin maat, joissa on merkittävissä määrin vapaa sana, ovat säätäneet tiettyjä, tärkeäksi koettuja rajoituksia. Yksityishenkilöön kohdistuvat solvaukset, vihapuhe tai kiihottaminen kansanryhmää vastaan ovat esimerkkejä sellaisesta ilmaisusta, joka on tehty laittomaksi. Monesti raja ei ole selvä. Niissä tapauksissa sitä koetellaan oikeusistuimessa. Näin kävi useasti myös ranskalaiselle satiirilehti Charlie Hebdolle. Se koetteli säännöllisesti hyvän maun rajoja ja Ranskan lakeja. Lehdessä ymmärrettiin pelin henki. Rajoja sopi koetella ja jos tuomio tuli, se tuli ja kärsittiin.

Charlie Hebdon toimitukseen tehty verinen isku on aikaansaanut kuolonuhriensa määrää suuremman shokkiaallon. Sosiaalinen media ja se perinteisempi media ovat olleet tulvillaan arvioita ja kannanottoja. Jotkut ovat ehtineet kaivamaan esiin vanhan suosikkiteemansa islamista jotenkin erityisen väkivaltaisena uskontona tai pohjimmiltaan ”länsimaisen” kanssa yhteensopimattomana.

Charlie Hebdon terrori-iskun tekijät ilmeisesti ajattelivat toimivansa islamin nimissä. Antaako se heille oikeuden määritellä mitä islam on yhtään sen enempää kuin Jeesuksen nimissä tehdyt hirmutyöt antavat tekijöilleen luvan määritellä mitä kristinusko on? Tarkastelemalla tapahtunutta ”islamin” ja ”lännen” kohtaamisena allekirjoitamme murhaajien maailmankuvan. Annamme heille oikeuden määritellä niin islamin kuin lännenkin. Tähän ei kannata suostua. Sitä vastaan puhuvat niin poliittinen tarkoituksenmukaisuus kuin älyllinen integriteetti.

Paljastavampi näkökulma tulee katsomalla itse tekoja ja reaktioita niihin. Pariisin verilöylyn kohde antaa sille vielä inhimillistä tragediaa suurempaa symboliarvoa. Ihmisten lisäksi yritettiin ampua sananvapautta. Sananvapaus on taas demokratian elinehto. Siihen tähtäämällä osuu avoimen yhteiskunnan sydämeen.

Pariisissa ei ollut vastassa niinkään islam ja länsi, vaan avoimen yhteiskunnan ja suljetun yhteiskunnan airuet. Yhtäällä olivat ne, jotka määrätietoisesti, vuosikausien ajan ja henkilökohtaisesta uhasta välittämättä olivat puolustaneet oikeutta sanoa mitä haluavat. Charlie Hebdo teki lukuisia ylilyöntejä ja oli ehkä pohjoismaiseen makuun varsin karkea, mutta sillä on missio joka on avoimen, keskustelun ja vähittäisen muutoksen kautta uudistuvan yhteiskunnan kannalta aivan olennainen. Se pöyhi vallan ja tabujen rajoja ilmaisunsa voimalla. Toimituksessa ampuneet miehet halusivat sen sijaan väkivalloin määrittää, missä sopivan ilmaisun rajat menevät.

Ampumalla yksi toimitus ei kuitenkaan kaadeta ilmaisun vapautta eikä avointa yhteiskuntaa. Sen voi tehdä vain pelko. Oli Charlie Hebdon satiirista mitä mieltä hyvänsä, oli siihen puuttuminen väkivalloin yksiselitteisen tuomittavaa. Ei, Charlie Hebdo ei kerjännyt tätä. Ei, Charlie Hebdon hameen pituudella ei ole merkitystä. Ei, Charlie Hebdon tapauksen ei pitäisi pysäyttää miettimään mitä on soveliasta julkaista.

Sanon tämän uudestaan. Jokainen toimitus, jossa pohditaan pitäisikö jotain jättää sanomatta tai julkaisematta sen takia, että Pariisissa tapahtui joukkomurha, on lipeämässä riveistä taistelussa avoimesta yhteiskunnasta. Charlie Hebdon tapauksen pitäisi saada miettimään niitä asioita, joita emme kehtaa tai uskalla sanoa ääneen ja pohtimaan tarkkaan onko tähän hyviä syitä.

En tarkoita, että kaikkea pitäisi sanoa. En tarkoita, että loukkaamisen pitäisi olla julkaisun tarkoitus. Sen ei pitäisi. Toisten vakaumuksen kunnioittaminen on arvokas asia. Mutta väkivallan pelon ei yksinkertaisesti saa antaa kahlita julkista tilaa. Pelko ja kunnioitus eivät ole sama asia.

Sopii toivoa, että solidaarisuuden aalto Charlie Hebdoa kohtaan ei rajoitu pelkästään inhimillisen tragedian tuomitsemiseen, vaikka sekin on tärkeää. Aivan toisenlainen tragedia on edessä, jos laskemme kynttilän uhrien haudalle ja annamme räväkän, ajoittain karkeankin satiirin sammua kynttilöiden liekkien myötä. Meillä kaikilla ei ole Charlie Hebdon toimittajien kykyjä tai rohkeutta. Antakaamme suoraselkäisesti tukemme niille, joilla ne ovat. Avoin yhteiskunta kaipaa paarmojansa, sellaisia, jotka pyrkivät tekemään siitä paremman ja vielä entistäkin avoimemman.