(Huomioithan, että tämä artikkeli on yhdeksän vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Gazprom Putinin politiikan maksumiehenä

Vesa Ahoniemi | 04.03.2015

Vesa Ahoniemi opiskelee Venäjän energiapolitiikkaa Oxfordin yliopistossa ja työskentelee syyskuusta alkaen energia-analyytikkona Lontoossa.

Gazpromin rooli Euroopassa on kestoaihe maanosan pääkaupunkien keskusteluissa. Mediassa aika ajoin esitettyjen arvioiden mukaan yhtiö juonii kulissien takana, hankkii omistusosuuksia elintärkeistä yrityksistä tavoitellen asemaa, jossa Eurooppa on pysyvästi alakynnessä, niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Pääsääntöisesti puheenvuorot perustuvat laadullisiin, jopa anekdootillisiin todisteisiin, johtuen toisaalta liikesalaisuuksien verhosta mutta toisaalta myös kommentoijien vaillinaisesta energiamarkkinoiden ymmärryksestä. Pahimmillaan seurauksena on kuva, jossa Gazprom ja Venäjän valtio näyttäytyvät yhteensulautuneena ulkopoliittisena toimijana. Kiistämättä näiden kahden tiiviitä yhteyksiä, lähihistoria antaa syytä miettiä ajatusmallia uudelleen. Gazpromin strategia näyttää olevan matkalla kohti tavanomaista energiayhtiötä. Keskityn tässä kirjoituksessa siihen, mitä voimme päätellä Gazpromin ulkopoliittisen roolin kehityksestä South/Turk Stream –projektin käänteiden perusteella.

Ei hinnalla millä hyvänsä

Gazprom on usein mukana presidentti Putinin ulkopoliittisissa manöövereissä eräänlaisena voiteluaineena – joskin sen uhrauksilla on rajansa. Ajallisesti lähin esimerkki lienee valtiovierailu Unkariin 17.02.2015, jonka lehdistötilaisuudessa pääministeri Viktor Orbán kielsi EU:n kaavaileman energiaunionin kolmasti, hyökkäsi EU-komission toimivaltaa vastaan ja kiitti Kremlin isäntää Unkarin kaasusopimukseen luvatuista muutoksista, joissa hintaa alennetaan ja ehtoja höllennetään. Ironista kyllä, povattu hinta 260 dollaria tuhannelta kuutiometriltä ilman sidosta öljyyn ei vaikuta erityisen hyvältä kaupalta Unkarin kannalta, sillä nykyinen öljynhinta on vetämässä Euroopan keskihintaa tälle vuodelle noin 222 dollariin. Osaselitys Unkarin korkeahkolle hinnalle löytynee siitä, että Putin suostui lehtitietojen mukaan poistamaan niin kutsutun take-or-pay –klausuulin Unkarin sopimuksesta, mikä leutojen talvien ja taantuman ryvettämän kysynnän jälkeen toisi maalle noin kolmen miljardin euron säästöt.

Toinen syy vaatimattomaan hinnanlaskuun on se, että vierailun päätarkoitus oli PR – Putin sai helpotusta tarpeeseensa nöyryyttää yhtenäisestä ulkopolitiikasta saarnaavia eurooppalaisia. Riemua toisaalta himmensivät Orbánin vakuuttelut maansa sitoutuneisuudesta EU:n yhteiseen Venäjä-linjaan ja vaatimaton energiapoliittinen anti. Venäjän valtiomedian hurmoksesta huolimatta ainuttakaan kaasusopimusta ei allekirjoitettu. Gazprom ei näytä olleen valmis luopumaan (sen kannalta varsin loogisesta) pitkien toimitussopimusten hinnoittelumallistaan, jossa yhtiön veloittama hinta johdetaan pääasiassa vaihtoehtoisen kaasun saatavuudesta. Toisin sanoen Gazprom velottaa niin paljon kuin voi menettämättä markkinaosuuttaan. Unkarin käyttämästä maakaasusta 75 % tulee Venäjältä.

Ukraina poliittisena kipupisteenä

Vastahakoisen voitelijan lisäksi Gazprom on myös Putinin ulkopolitiikan maksumies. Yksi osoitus tästä roolista on projekti South Stream, Ukrainan ohittava kaasuputki Krasnodarin aluepiiristä Mustanmeren halki Bulgariaan, Balkanille ja lopulta Itävaltaan. Se suunniteltiin keinoksi poistaa Ukrainan rooli kaasun kauttakulkumaana alentaen maan ulkopoliittista vaikutusvaltaa Venäjää kohtaan. Samalla se olisi lyönyt kapuloita rattaisiin EU-komission energiapolitiikalle. Gazpromille South Stream oli lähinnä taloudellinen päänvaiva.

Aloitetaan Ukrainasta. Gazprom toimittaa kaasua EU:iin pääosin kolmea reittiä käyttäen – uusin niistä on Itämeren pohjassa kiemurteleva Nord Stream, pienin Keski-Eurooppaan päätyvä Yamal ja suurin Ukrainassa haarautuvat linjat Bratstvo ja Sojuz. Absoluuttiset määrät elävät, mutta nyrkkisääntö putkiryppäiden läpi kulkevan kaasun volyymin suhteen on numerosarja 1, 1,5 ja 4 – Ukrainan läpi kulkee siis ”normaalina” vuotena neljä kertaa se määrä venäläistä kaasua Eurooppaan kuin mitä Nord Streamin läpi toimitetaan.

Ukraina on siis tärkeä mutta myös hankala kaasun kauttakulkumaa, mikä nähtiin muun muassa vuosien 2006 ja 2009 ”kaasusodissa”, joiden tuloksena myös Euroopassa paleltiin. Julkisuudessa episodeja muistellaan lähinnä kahden maan hintakiistoina, mutta tärkeä taustatekijä kummassakin oli vuoden 2004 poliittinen suunnanmuutos Ukrainassa, johon nimenomaan Kreml suhtautui vihamielisesti, ei niinkään Gazprom, jolla moiseen ei ollut syytä. Ukraina ostaa normaalina vuonna noin 10 miljardilla dollarilla venäläistä kaasua, joka on miltei viidesosa Gazpromin Euroopan myyntituloista – näin tärkeän asiakkaan kanssa kannattaisi tulla toimeen. Kreml sen sijaan toimii eri logiikan mukaan.

Kiistoista pahempi käytiin 2009. Analyytikoiden mukaan kriittisen ja Gazpromille miljardeja maksaneen päätöksen katkaista kaasun kulku Ukrainaan täysin teki todennäköisimmin pääministeri Putin. Kriisin taustasyistä kertoo paljon se, että kun lopulta helmikuussa 2010 Kreml sai jälleen mieluisan isännän Kiovaan, kaasusopimus otettiin pöydälle ja myyntihintaa alennettiin miltei 30 %. Vastineeksi Kreml sai 30 vuoden pidennyksen Sevastopolin laivastotukikohdan vuokrasopimukseen. Alennus oli niin tuntuva, että Venäjän hallitus maksoi sen kustannukset suoraan Gazpromille. Parhaillaan käynnissä oleva kaasukiista, jonka yhteydessä Gazprom on varoitellut riskeistä Euroopan asiakkaille, on helpompi ymmärtää ylläolevaa kaavaa vasten, jossa Gazpromin edut on alistettu Kremlin voimapolitiikalle.

South Streamin sietämätön järjettömyys

Eurooppaan päin Kreml yrittää kuvata erimielisyydet Ukrainan kanssa osoituksena South Stream –projektin tarpeellisuudesta. Taloudellista järkeä hankkeessa ei ole. Projektin hintalappu oli yli 40 miljardia dollaria, jolla ostaisi pitkän linnarauhan Ukrainan kanssa. Lisätuloja hankkeesta olisi ollut turha odottaa, sillä putki olisi toteutuessaan toimittanut kaasua markkinoille, joiden kukaan ei odota kasvavan ja joilla Gazpromilla on jo merkittävä rooli.

South Streamin avulla Gazprom voisi kyllä päästä eroon transit-maksuista Ukrainalle (3-4,5 miljardin dollarin menot per vuosi, tosin uusien kauttakulkumaiden tulo tilalle olisi syönyt tätä summaa), mutta samalla se saattaisi menettää Ukrainan merkittävänä kaasun ostajana (10–12 miljardin tulot per vuosi) tai joutuisi alentamaan tältä veloitettavaa hintaa tuntuvasti. Tämä johtuu siitä, että transit-maksuista saatujen tulojen loputtua Ukraina olisi voinut käyttää Euroopan spot-markkinoita ja jopa suoria toimitussopimuksia Euroopan maiden kanssa vipuvartena uusissa hintaneuvotteluissa Gazpromin kanssa. Kaasun kanavointi EU:sta Ukrainaan kuulostaa nurinkuriselta, mutta jo nyt Ukraina pystyy tuomaan Slovakiasta noin 15 mrd m3 per vuosi, joka vastaa yli 30 prosenttia kysynnästä.

Voidaankin päätellä, että South Stream oli projekti, jolla Kreml pyrki heikentämään Ukrainan ja EU:n ulkopoliittista asemaa Gazpromin maksaessa viulut. Transit-liikenteen loppuminen olisi antanut Kremlille vapaat kädet tarjota Ukrainalle merkittäviä alennuksia, kuten vuonna 2010, ja perua ne, jos politiikan tuulet kääntyvät epäsuotuisiksi (täsmälleen näin tehtiin maaliskuussa 2014). Hinta-alet ovatkin (turhan) paljon puhuttua energia-asetta olennaisempi vaikutusmetodi Venäjän ulkopolitiikassa. Toisaalta South Streamin toteuduttua myös toimituskatkot olisivat yleistyneet, sillä ilman transit-liikennettä katkojen poliittiset kustannukset Kremlille olisivat olleet minimaaliset. Kremlin välillisenä tavoitteena Ukrainan kaasukiistojen suhteen voi pitää kaasujätti Naftogazin yhdistämistä Gazpromiin, jota Putin jo ehdotti presidentti Janukovitshille 2010. Ei liene epäselvää, mitä Naftogazin menettäminen tekisi Ukrainan jo ennestään kapealle poliittiselle liikkumavaralle.

Yksityiskohtana voi vielä mainita, että yllä kuvattu tapahtumasarja on nähty Euroopassa jo kerran, joskin pienemmässä mittakaavassa. Kreml saavutti tavoitteensa Valko-Venäjää kohtaan rakentamalla Nord Stream –putken lukuisten maiden välisten maksukiistojen jälkeen. Putken valmistuttua Minsk turhautui heikentyneeseen asemaansa niin totaalisesti, että myi koko transit-infrastruktuurinsa Gazpromille. Ukrainan Naftogaz sen sijaan omistaa yhä omansa.

Vedetään hatusta

Joulukuun 1. päivänä 2014 Putin ilmoitti Turkin-vierailullaan South Stream –projektin hautaamisesta. Syynä ei suinkaan ollut projektin kaupallinen järjettömyys (laskun olisi joka tapauksessa maksanut Gazprom) saati valtion rahapula tai sanktiot, vaan törmääminen EU-komission regulatoriseen muuriin. South Stream oli nimittäin jyrkässä ristiriidassa EU:n kolmannen energiapaketin kanssa, jonka periaatteiden mukaan infrastruktuuria ei voi pyhittää yhdelle toimittajalle, tässä tapauksessa Gazpromille. Putinilla oli jo huonoja muistoja OPAL-putken, siis Nord Streamin Euroopan-puoleinen liitoksen, osalta, jota Gazprom saa EU:n vaatimuksesta hyödyntää vain 50-prosenttisesti.

Putinin päätös syntyi Bulgarian uuden hallituksen kieltäydyttyä myöntämästä rakennuslupaa South Streamille, vaikka proomut olivat jo asemissa Varnan satamassa. Sofian takinkääntö tuli Moskovalle selvästi yllätyksenä, sillä Gazprom oli käyttänyt jo 5 miljardia Venäjän-puoleisen osuuden rakentamiseen sekä materiaalihankintoihin. Tilalle Putin tarjosi hätäisesti kokoon kasattua hanketta, joka sai turkkilaisten aloitteesta nimen Turk(ish) Stream. Se on South Streamin kanssa identtinen projekti lukuun ottamatta putken suunnan kääntämistä etelään kohti Turkkia Bulgarian sijasta. Lisäksi Eurooppaan rakennettava osuus poistettiin hankkeesta kokonaan. Sen sijaan Turkin Kreikan-vastaiselle rajalle luvattiin perustaa kaasuhubi, siis myynti- ja ostopaikka, jonne EU:n tulisi itse rakentaa putki päästäkseen kaasuun käsiksi.

Turk Streamin hätäinen valmistelu paistaa läpi yksityiskohdista. Bulgarian mukaan se ei ole vieläkään saanut virallista ilmoitusta South Stream -hankkeen hautaamisesta, ja osapuolet ovat antaneet useita ristiriitaisia lausuntoja projektin aikataulusta. Suurin ristiriitaisuus lymyää kuitenkin suunnitellussa kapasiteetissa.

Suunnitelman mukaan Turk Streamin kapasiteetti pidettäisiin samana kuin South Streamillä (63 mrd m3). Se valittiin todennäköisesti poliittisen kasvojenmenetyksen välttämiseksi, sillä Gazpromin ilmoittaman aikataulun mukaan edettäessä Turkki kykenisi käyttämään kapasiteetista itse vain noin 13 mrd m3. Loput 50 mrd m3 toimitettaisiin Kreikan rajalle ”hubiin” (joka on harhaanjohtava nimitys, sillä hubissa on aina useampi toimittaja), mutta kukapa ostaisi jopa kolmannesta Gazpromin vuosittaisesta viennistä Eurooppaan vastaavan kaasumäärän paikasta, jossa ei ole edes tarvittavaa infrastruktuuria? Mikä kenties vieläkin paljastavampaa on se, että, tavoitteeseensa nähden, eli Ukrainan transit-aseman eliminointiin, kapasiteetti on asiantuntija-arvion mukaan taas liian pieni, vaikka Gazpromin toimitusjohtaja Aleksei Miller muuta väittääkin. Kapasiteetti on siis liian suuri ollakseen kaupallisesti järkevä, mutta liian pieni saavuttaakseen poliittisen tavoitteensa.

On toisaalta totta, että Turkki on ainoa selvästi kasvava vientimarkkina, johon Gazpromilla on pääsy. (Tosin senkin huomioiden suunnitellussa kapasiteetissa on noin 50 % liikaa.) Venäläisten toive pitkällä aikavälillä saattaakin olla koko volyymin myyminen Turkkiin – eri asia on, haluaako kaasuntuottajien ympäröimä maa sitoutua yhteen valtio-omisteiseen yhtiöön vai ennemminkin pelata myyjiä toisiaan vastaan halvemman hinnan toivossa. Turkin energiaministerin lausunnot vihjaavat jälkimmäisestä. Hinta on toinen kysymysmerkki. Tavanomaiseen tyyliinsä Venäjä ilmoitti Turk Stream –projektista ennen kuin hintaneuvottelut olivat edes alkaneet. Turkin kaasumarkkinoiden nopean kasvun sekä Gazpromin heikon neuvotteluaseman myötä niistä voi odottaa vaikeita. Todennäköisin lopputulema on se, että kapasiteetti rukataan suunniteltua tuntuvasti pienemmäksi kannattavuuden parantamiseksi.

”Kävelkää itse kauppaan”

South/Turk Stream –farssi, Unkarille tehdyt vaatimattomat lupaukset ja monet muut seikat ovat tärkeitä merkkejä Gazpromin muuttuvasta strategiasta Euroopassa. Downstream- eli Euroopan sisäiset omistukset ovat yhtiölle tulevaisuudessa yhä vähemmän kiinnostavia toisaalta EU:n tiukentuneen politiikan mutta myös sen kaasumarkkinoiden vaatimattomien kasvuodotusten vuoksi. Gazpromin nykyinen markkinaosuus on melko varmasti turvattu, mutta toimintaympäristö on muuttunut epäsuotuisammaksi sen totutulle bisnesmallille, joka tukeutuu laajaan omistukseen arvoketjun alusta loppuun. Gazprom onkin perustanut viime marraskuussa osaston, jonka tehtävä on myydä kaasua spot-markkinoilla Pietarin raaka-ainepörssissä, josta oletettavasti myös eurooppalaisten asiakkaiden odotetaan sitä ostavan tulevaisuudessa. Kuljetus voisi olla oma, erikseen veloitettava palvelunsa, mikä edistäisi hinnanmuodostuksen läpinäkyvyyttä.

Paljon voi tietysti vielä mennä pieleen, mutta nämä seikat yhdessä voivat parhaimmillaan viedä Gazpromia lähemmäs ”tavallista” energiayhtiötä ja sitä kautta Venäjää lähemmäksi mitä tahansa kaasuntoimittajaa. Kukaan tuskin kiistää Gazpromin potentiaalia tulla neutraalimmaksi kaasulähteeksi kuin Venäjä-riippuvuuden vähentäjiksi kaavaillut Azerbaidzhan ja Turkmenistan. Mikä monelta päivänpolitiikan käänteitä tuijottavalta kommentoijalta jää huomaamatta on tämä: Harvassa asiassa on niin paljon järkeä kuin siinä, että maakaasua johdetaan Siperian lähes loputtomilta jättikentiltä luonnonvaroiltaan köyhähköön Eurooppaan kulutettavaksi. Edes rautaesirippu ei pystynyt vastustamaan näin vahvaa kaupallista logiikkaa. Paras henkilö kuvaamaan Gazpromin uutta strategiaa ja samalla päättämään tämän katsauksen on toimitusjohtaja Miller:

Jos ostaja ei halua tuotetta toimitettuna kotiin asti [kuten EU:n kolmas energiapaketti tuntuu vaativan], siinä tapauksessa hänen tarvitsee pukeutua ja kävellä itse kauppaan hakemaan sitä. Jos sattuu olemaan talvi, kannattaa pukeutua lämpimämmin.