(Huomioithan, että tämä artikkeli on yhdeksän vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Onko Suomi uhka?

Tomas Wallenius | 11.05.2015

Vaalit on pidetty ja Suomi valmistautuu elämään perussinimultahallituksen kanssa. Kuten The Ulkopolitist on aiemmin kirjoittanut, eduskuntavaalien niukkaa ulkopoliittista keskustelua leimasi vahvasti konsensusajattelu, ja uusi hallitus pyrkii todennäköisesti tekemään vain pieniä muutoksia nykyiseen ulkopoliittiseen linjaan. Tästä huolimatta puolueiden vastaukset hallitustunnustelija Juha Sipilän ulko-ja turvallisuuspoliittiseen kysymykseen toivat esille jotain mielenkiintoista.

Sosialidemokraatit kirjoittivat, että ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka vastaa siitä, ettei maamme aluetta voi ajatella käytettävän minkäänlaiseen muita maita uhkaavaan sotilaalliseen tarkoitukseen.” SDP:n mukaan Suomen ulkopolitiikan tavoitteena on siis, ettei Suomesta voi muodostua uhkaa muille valtioille. Vaikka ajatus puuttuu muiden eduskuntapuolueiden vastauksista, sen olemassaolo on merkittävä osa suomalaista ulkopoliittista keskustelua. Ei vähintään sen takia, että myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö on aiemmin esittänyt samankaltaisia arvioita Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kontekstissa. Tämä kirjoitus käy läpi kyseisen ajatuskulun merkitystä suomalaiselle ulkopoliittiselle ajattelulle. Onko tosiaan niin, että myös Suomi voisi muodostaa uhkan Euroopan turvallisuudelle? Vai tulisiko tämän kaltaisesta ajattelusta päästä vähitellen eroon, koska se vaikeuttaa Suomen ulkopolitiikan eurooppalaisen viitekehyksen muutoksien hahmottamista ja niihen reagoimista.

SDP:n ulkopoliittisen vision mukaan Suomi on siis ”omasta uskottavasta koko maan puolustuksestaan huolehtiva, sotilasliittoon kuulumaton Euroopan unionin jäsenvaltio”. Suomen ulkopolitiikka vastaa siitä ”ettei maamme aluetta voi ajatella käytettävän minkäänlaiseen muita maita uhkaavaan sotilaalliseen tarkoitukseen.” Sauli Niinistö on keväällä 2014 implisiittisesti esittänyt samansuuntaista pohdintaa Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kontekstissa. Niinistön mukaan Suomessa ei ”ole paljon pohdittu sitä, että Suomen liittyminen Natoon tarkoittaisi, että Venäjän maaraja Naton kanssa tuplaantuisi.” Jos myös Ruotsi liittyisi Natoon ”Itämeri olisi Nato-meri.”  Niinistön mukaan Suomen pitää koittaa hahmottaa, miltä tällainen kehitys venäläisten silmissä näyttäisi ja mitä he sen jälkeen tekisivät. Tämä pohdinta on perin relevanttia, sillä Venäjä korostaa pitävänsä Natoa suurimpana sotilaallisena uhkanaan. Esimerkiksi Venäjän viime joulukuussa julkaisema uusi sotilasdoktriini lukee ”Naton sotilaallisen potentiaalin kasvun, sille kansainvälisen oikeuden vastaisesti annetut globaalit tehtävät, ja Naton sotilaallisen infrastruktuurin leviämisen Venäjän rajoille” Venäjään kohdistuvien sotilaallisten uhkien kärkenä.

Silti ajatukseen Suomesta potentiaalisena sotilaallisena uhkana liittyy kaksi suurta haastetta. Ensimmäinen haaste on, miten tavoite siitä, ettei Suomen ”aluetta voi ajatella käytettävän minkäänlaiseen muita maita uhkaavaan sotilaalliseen tarkoitukseen” sopii yhteen Suomen ulkopolitiikan eurooppalaisen valinnan kanssa. Sotilaallinen puolueettomuus yhdistettynä koko maan puolustukseen kaikista mahdollisista ilmansuunnista tulevia uhkia vastaan oli toki Suomen virallinen ulkopoliittinen doktriini kylmän sodan aikana. Tämä doktriini oli ymmärrettävä strategia yrityksessä korostaa maan pyrkimystä puolueettomuuteen ja vähentää siten Suomen riippuvaisuussuhdetta Neuvostoliittoon. Tänään Suomi on kuitenkin valinnut puolensa Euroopan unionin jäsenyyden myötä. Kuten myös SDP:n vastauksessa lukee ”Suomella on toimiva omaa puolustustamme palveleva kumppanuusyhteistyö Naton kanssa.” Erityisesti SDP näkee ”suuria mahdollisuuksia Pohjolan kahden liittoutumattoman maan Suomen ja Ruotsin yhteistyön syventämisessä” ja pitää ”tärkeänä myös EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamista sekä puolustusyhteistyön syventämistä”.

Eikö Suomen syvenevä turvallisuusyhteistyö Pohjoismaiden ja EU:n kontekstissa ole ristiriidassa sotilaallisen liittoutumattomuuden idean kanssa? Jos Suomen ulkopolitiikan tavoitteena on tosiaan vakuuttaa naapurinsa siitä, ettei Suomen aluetta voi käyttää heidän vastaisiin sotilaallisiin toimiin, niin eikö Suomen pitäisi loogisesti pyrkiä poispäin puolustuspoliittisesta yhteistyöstä kohti syvempää liittoutumattomuutta. Toisin sanoen Suomi vaikuttaa välillä olevan maailmanpoliittinen Schrödingerin kissa, joka korostaa sotilaallisen liittoutumattomuuden hyötyjä toivoen samanaikaisesti tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä Pohjoismaisessa ja EU-kontekstissa.

Tätä olotilaa ei voi ymmärtää käsittelemättä Venäjän ulkopolitiikkaa. Venäjä on suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun kristallikaupan eteisessä maleksiva elefantti. Suomen ulkopolitiikassa – ja keskustelussa mahdollisesta Nato-jäsenyydestä – on toki otettava huomioon, kuten Niinistö on todennut, Venäjän mahdolliset reaktiot. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Suomen ulkopolitiikan tulisi perustua Venäjän arvioon Natosta sotilaallisena uhkana Venäjälle. Ja sen takia pysytellä liittoutumattomana, jottei Suomen ”aluetta voi ajatella käytettävän minkäänlaiseen muita maita uhkaavaan sotilaalliseen tarkoitukseen”. Tämänsuuntainen ajattelu on perin ongelmallista kahdesta syystä. Uhkat eivät ole objektiivisiä ja Suomi voi vain rajallisesti vaikuttaa siihen pitääkö Venäjä Suomea uhkana. Viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että Venäjä osittain luo uhkakuvia legitimoidakseen ulkopolitiikkansa keinoja ja tavoitteita. Suomi voi vaikuttaa näiden tavoitteiden muodostumiseen vain hyvin rajallisesti. Toiseksi tämän suuntainen ajattelu hyväksyy Venäjän retoriikan Natosta sotilaallisena uhkana Venäjälle. Retoriikan jota käytetään Venäjän Euroopan vakautta horjuttavan ulkopolitiikan legitimointiin.

Ajatus siitä, että Suomesta tulisi sotilaallinen uhka Venäjälle Nato-jäsenyyden myötä on kytköksissä yleisempään ajatteluun Natosta sotilaallisena uhkana Venäjälle. Sekä kansainvälisten suhteiden teorian että arkiajattelun valossa kyseinen väite on hyvin kyseenalainen, ja Suomen ei tule perustaa ulkopolitiikkaansa sen varaan. Käytännössä ajatus Natosta uhkana Venäjälle tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Viro, Puola, Tanska ja Norja muodostavat uhkan Venäjälle. Ajatusmalli on absurdi kahdesta syystä. Kyseiset Naton jäsenmaat ovat demokratioita, ja demokratioilla on taipumus rauhanomaiseen ulkopolitiikkaan, ainakin suhteessa muihin demokratioihin. Toiseksi, vaikka nyky-Venäjä poliittisen järjestelmänsä takia ei kuuluisikaan demokraattisen rauhan teorian piiriin, niin Venäjä on ydinasevaltio, jolla on Euroopan suurin armeija. Venäjällä ei ole paljoa pelättävää sotilaallisesti. Kuten esimerkiksi The Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin, Venäjän retoriikka Natosta sotilaallisena uhkana on ymmärrettävää ei sotilaallisessa vaan poliittisessa kontekstissa. Nato ja länsi laajemmin on epäsuora poliittinen uhka Venäjän sisäpoliittiselle järjestelmälle. Putinin hallinnon legitimiteetti perustuu suurelta osin jyrkkään nationalismiin ja ajatteluun Venäjästä perinteisenä suurvaltana, jolla on oikeus omaan etupiiriinsä ja siten rajoittaa naapureidensa ulkopoliittisia valintoja.

Paluu suurvaltojen dominoimaan maailmaan ei ole Suomen intressissä, eikä Suomen tule hyväksyä Venäjän retoriikkaa Natosta sotilaallisena uhkana Venäjälle. Nyky-Venäjän geopoliittinen visio muistuttaa joltain osin neuvostoliittolaista ajattelua, jossa länsi muodosti pysyvän uhkan rauhanomaiselle sosialistiselle leirille. Tämä ajattelumalli on vahvasti esillä Suomen ja Neuvostoliiton välisessä YYA-sopimuksessa vuodelta 1948, josta Suomi pääsi irrottautumaan vasta kylmän sodan lopussa. Jos ”Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta, Suomi uskollisena velvollisuuksilleen itsenäisenä valtiona tulee taistelemaan hyökkäyksen torjumiseksi”, tarvittaessa puna-armeijan avustamana.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, ettei Venäjän ulkopolitiikkaa tulisi ottaa huomioon. Se, että Venäjä julkisesti väittää kovaan ääneen Naton olevan itselleen sotilaallinen uhka on merkityksellistä Suomen ulkopolitiikan tavoitteiden ja strategian määrittelyn kannalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun tulisi hyväksyä nyky-Venäjän visiota kansainvälisen politiikan luonteesta. Sillä siinä visiossa pienillä valtioilla, joiden naapurissa on suurvalta, on kovin rajoitettu liikkumatila. Itä-Euroopan pienten demokratioiden, Suomi mukaan lukien, pyrkimykset varjella suvereniteettiaan eivät muodosta sotilaallista uhkaa Venäjälle.

 


Kommentit

[…] olla ainoa suhteen luonteen määrittelevä osapuoli. Kuten the Ulkopolitistin Tomas Wallenius on kirjoittanut, Suomen ei tarvitse hyväksyä Venäjän retoriikkaa NATOsta sotilaallisena uhkana Venäjälle. […]


[…] Suomella tuskin on tarvetta, saati voimaa ja mahdollisuuksia sen ulko- ja turvallisuuspolitiikan eurooppalaisessa viitekehyksessä ottaa kovinkaan merkittävää roolia vastakkainasettelun lieventämisessä – edes Itämeren […]


SDP on kyllä isänmaallinen puolue. Ei ole pienintäkään epävarmuutta, etteivätkö demarit seisoisi samassa rintamassa muiden kanssa torjumassa Venäjän hyökkäystä, jos sellainen kohdistuisi Suomea kohtaan. Kysymyksenasetteluni koskikin tilannetta, jossa länsiliittouma haluaisi käyttää Suomen aluetta tai ilmatilaa osana Viron puolustamista Venäjää vastaan. Tällöin Venäjä pyrkisi nimenomaan kuvaamaan tällaisen toimen aggressiona Venäjää vastaan Suomen alueen kautta, jolloin SDP:n kanta johtaisi Viron jättämiseen yksin. Päinvastainen kanta taas veisi meidät sotaan Venäjää vastaan. Niin kauan kuin emme ole Naton jäseniä, ei ole syytä ottaa varmaa etukäteiskantaa tuohon hypoteettiseen kysymykseen. Toivottavasti siihen ei tarvitse vastata. Jos tarvitsee, voi olla, että Venäjä vastaa puolestamme aloittamalla sotatoimet Suomea vastaan ennen kuin meillä on edes tilaisuutta harkita. Jos meillä olisi ihan oikea toimintavapaus emmekä olisi vielä sodan osapuoli, tilanteeseen sisältyisi niin paljon lisäinformaatiota, ettei varmaa vastausta voi etukäteen antaa. Ilmaiseksi ei kannata lähteä suurvaltojen taistelutantereeksi, mutta ei sovi siltojakaan polttaa.


Erastotenes, ongelmana on nimenomaan se, että tuo SDP:n naftaliinista ottama muotoilu ei edusta kirjaimellisesti tulkittavaa vaan koodikieltä, jossa ajatuksena on, että aggressori olisi läntinen. Muotoilun todellisia vaikutuksia - ts. sitä mitä Suomi tekisi jos ja kun aggressori on Venäjä, kuten se todennäköisimmin on - tuskin uskalletaan suomettuneessa liturgiassa edes pohtia. Suomen kansallnien etu olisi nimenomaan se, että Venäjälle ei anneta sellaisia etuja, joiden varmistamiseksi sen on ryhdyttävä Suomen integraation syventämiseen - eli toisin sanoen juuri siihen, että epävarmat hallitukset korvataan quislingeillä, kunnes maan johto tosiaan on Bäckman-linjaa. Suomen tulisi siis liittyä Natoon. Tämä olisi myös se ratkaisu, joka minimoisi todennäköisyyden, että juuri Suomi olisi ensimmäisenä aggression kohteena. Ruotsi ja Norja toki saisivat ratkaisusta ilmaista etua itselleen, mutta vastaavasti Suomi välttäisi olemasta kauppatavara. Jos Venäjä siinä tilanteessa, jossa Suomi on jäsen, ryhtyisi aggressioon Natoa vastaan, se valitsisi kohteeksi mieluummin Latvian tai pyrkisi Naton rivien hajottamiseen Balkanin suunnalla (Turkki vs Kreikka provokaatio tai proxy-aggressio Serbian tukemana Albaniaa tai Kroatiaa vastaan). Nämä olisivat Suomen kannalta vaarattomampia skenaarioita kuin nykytilanne, jossa aggressiota suorastaan kutsutaan kohdistumaan Suomen ja Viron suunnalle.


Varsinaiseen pääasiaan mennäksemme: SDP:n muotoilu ei ole pelkkää YYA-henkistä sananhelinää. Se on selkeä kannanotto kysymykseen, joka on elintärkeä Suomen kannalta: mitä Suomi tekee, jos Venäjä ryhtyy sotatoimiin Viroa vastaan? Mikäli Venäjä hyökkäisi virallisesti tai epävirallisesti Viroon, Narvan-Tallinnan-rannikkokaista olisi tärkeä operaatioalue. Jotta Nato voisi taistella tällä alueella tehokkaasti, on sen todennäköisesti saatava käyttöönsä Suomenlahden pohjoisrannikon ilmatila ja merialue. (Sama koskee Venäjää.) Mikäli oletetaan, ettei Venäjä olisi samalla hyökännyt Suomeen ainakin rajatuin tavottein, mitä kyllä pidän epätodennäköisenä, Nato tulisi pyytämään käyttöoikeutta Suomen ilmatilaan ja aluevesiin. Tämän myöntäminen olisi sotatoimi Venäjää tai "kapinallisjoukkoja" vastaan. SDP:n kanta tarkoittaa etukäteisilmoitusta, että lupaa ei tultaisi myöntämään. Mikään muu puolue ei ole ottanut vastaavaa kantaa. SDP:n linjaus merkitsisi toteutuessaan, että Venäjä saattaisi jättää hyökkäämättä Suomen etelärannikolle osana Viron vastaista operaatiota. Näin kävisi, mikäli Venäjä voisi luottaa Suomen pysymiseen puoölueettomana. Jos tällainen luottamus siihen, että Suomi pettää Lissabonin sopimuksen mukaiset velvollisuutensa, vallitsisi Venäjällä, meitä pidettäisiin Ruotsissa ja muualla lännessä täysin epäluotettavina Venäjän-ystävinä. Näin mahdollisuudet saada tukea, jos itse joutuisimme kriisiin, olisivat hyvin vähäiset. Lisäksi on epätodennäköistä, että mikään Suomen hallitus olisi nyky-Venäjän mielestä riittävän luotettava, jollei pääministerinä ole joku Bäckmanin tapainen qvisling. Tämän vuoksi SDP:n kanta ei ole erityisen järkevä. Tuhoaisimme läntisen puolustusyhteistyön saamatta vastineeksi mitään.


Tietyssä mielessä tulkintasi asiasta on oikea. Se, että estämme alueemme käyttämisen läpikulkuhyökkäykseen, merkitsee, että ilmoitamme ryhtyvämme tarvittaessa sotaan Venäjää vastaan Ruotsin tai Norjan puolesta. On kuitenkin muistettava, ettei tällaiselle kannalle ole vaihtoehtoa. Sellainen vaihtoehto, jossa päätettäisiin "säästää" verta ja annettaisiin Venäjän hyökätä Suomen läpi tai edes säilytettäisiin doktriinitasolla mahdollisuus tähän, olisi aivan hullua. Jos puolustuspoliittinen linjamme sisältäisi tällaisen mahdollisuuden, meihin ei luottaisi kukaan. Läpikulkuhyökkäyksrn salliminen tarkoittaisi lisäksi käytännössä, että alistuisimme miehitykseen. Jos Venäjä hyökkäisi Ruotsiin tai Norjaan Suomen kautta, maassamme olisi väistämättä satoja tuhansia venäläissotilaita huollon ja tukevien aselajien tehtävissä sekä näitä suojaamassa. Sen jälkeen valtiojohdolla ei olisi enää toimintavapautta. Tilanne olisi yhtä toivoton kuin Virolla talvella 1940, jolloin Viro salli Venäjän hyökätä Suomeen alueensa kautta. Eli me olemme mahdollisessa sodassa joka tapauksessa Ruotsin ja Norjan kanssa samalla puolella. Tämän sanelee maantiede. Me emme voi kuin joko luottaa Ruotsiin tai liittyä Natoon. Sivunmennen sanoen: Ruotsi luopui Suomesta vuonna 1809 vasta hävittyään sotilaallisesti. Armeija oli murskattu. Venäjällä oli meriherruus Pohjanlahdella, Saaristomerellä ja Itämerellä. Tanska ehdotteli jo Ruotsin valtakunnan jakoa. Venäjä oli jo noussut maihin Tukholman liepeillä eikä pääkaupungin puolustukseen ollut joukkoja. Maan sisäpolitiikka oli täysin sekaisin vallankaappauksen jäljiltä. Ruotsilla oli vaihtoehtoina Suomesta luopuminen tai valtion lopullinen tuho. Ei ole erityisen suuri moraalinen virhe, että ruotsalaiset valitsivat edellisen vaihtoehdon.


[…] Suomen käytännön politiikkaa. The Ulkopolitistin Tomas Wallenius kirjoitti 11.5. erinomaisen artikkelin otsakkeella ”Onko Suomi uhka?”. Wallenius lainaa heti alussa SDP:n kirjoitusta, jossa todetaan: […]


Kirjoitus on erittäin ansiokas, kiihkoton ja realistinen. ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka vastaa siitä, ettei maamme aluetta voi ajatella käytettävän minkäänlaiseen muita maita uhkaavaan sotilaalliseen tarkoitukseen.” Tämän kryptisen ilmauksen parempi avaaminen olisi kuitenkin ollut paikallaan. Ongelma ilmaisussa on, että se on jo itsessään valheellista yya-kieltä. Ei toki kirjaimellisesti - sellaisena se on realistinen ja helposti hyväksyttävissä. Ajatuksen tasolla se on kuitenkin ongelmallinen. Siinähän nimittäin ei tarkoiteta reaalisia uhkia - eli sitä, että Venäjä voisi käyttää Suomen aluetta hyökkäyksissään muita maita, esimerkiksi Viroa, vastaan. Sen sijaan siinä vihjaillaan epärealistisesta uhasta, että jokin tuntematon länsimaa, muinainen Saksa tai nykyinen Amerikka, voisi Naton (ehkä peräti EU:n) varjolla käyttää Suomen aluetta hyökkäyksessä Venäjälle. Kaarle XII:n, Napoleonin ja Hitlerin aikoina tällainen pelko oli Venäjän näkökulmasta perusteltu, nimenomaan Naton aikakaudella se on kuitenkin täysin perusteeton, sillä Nato on lähtökohtaisesti puolustuksellinen järjestö. Myös sen perusdoktriinit ovat puhtaasti puolustuksellisia. Toisin on Venäjän laita, jonka doktriinit ovat järjestään hyökkäyksellisiä. Se, mikä Natossa Venäjää pelottaa, ei suinkaan ole horisontissa siintävä länsi-imperialistien suurhyökkäys kohti Moskovaa, vaan se, että Nato puolustuksellisena organisaationa patoaa Venäjän. Suomeksi sanottuna: estää Venäjää hyökkäämästä puolueettomiin maihin itsensä ja Naton välissä. Mitähän nämä maat mahtaisivat nykytilanteessa olla? Baltian maat, Puola ja Norja ovat jo Naton 5. artiklan turvatakuiden piirissä. Turvatakuiden ulkopuolella olevista maista esimerkiksi Ukraina ja Georgia ovat niin kaukana, ettei Suomen aluetta oikein edes teoriassa voisi käyttää torjumaan Venäjän hyökkäystä niissä. Jäljelle jää siis vain yksi Naton ulkopuolinen maa Suomen lähialueella, johon hyökkäys Suomen kautta voisi kohdistua, ja se on Ruotsi. Ruotsilla voisi hyvinkin olla tarve pyrkiä patoamaan Venäjän hyökkäys Suomen alueelle, josta myös ääritilanteessa luovutaan (kuten aikanaan 1800-luvun alussa) - käytännössä siten, että Ruotsi liittyy Natoon ja rautaesirippu lankeaa Pohjanlahdelle. Suomen tavoite pysyä turvatakeiden ulkopuolella, mutta sitoutua puolustusyhteistyöhön Ruotsin kanssa, on tästä näkökulmasta jotakuinkin huonoin asia, mitä Suomi voi tehdä. Alussa siteeratulla doktriinilla Suomi paaluttaa itsensä tiukasti puskurivyöhykkeeksi, jonka alueelle sekä itäisillä että läntisillä toimijoilla on tämän myötä intressi rajata mahdollisen selkkauksensa suorat sotilaalliset vaikutukset. Jos doktriinilla tarkoitettaisiin totta, se nimenomaan sitouttaa Suomen sotimaan Venäjän hyökkäystä vastaan, mikäli hyökkäys suuntautuisi Suomea hyödyntäen kolmanteen maahan - olipa tämä kolmas maa Natoon kuuluva Viro tai puolueeton Ruotsi. Tai kukaties Huippuvuorilla arktiseen selkkaukseen Venäjän kanssa joutuva Norja. Suomi siis sitoutuu sotatoimialueeksi. Sen sijaan se irtisanoutuu turvatakeista, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että Suomi antautuu kauppatavaraksi ja luovutettavaksi alueeksi läntisen osapuolen pyrkiessä konfliktin päättääkseen Venäjän kanssa uuteen etupiirijakoon. Ruotsin liittyessä Natoon ilman Suomea toteutuisi tällainen etupiirijako Pohjois-Euroopassa automaattisesti.


Aleksi Korpelan kanssa samaa mieltä siitä, että kirjoitus käsitteli hyvin Suomen ulkopoliittisen eliitin käyttämää puheenpartta suhteessa Venäjään. Itseäni kuitenkin alkaa jo väsyttää iänikuinen ulkopoliittinen varjonyrkkeily. Suomessa ei juurikaan kuule realismiin perustuvia ulkopoliittisia puheenvuoroja. Useimmille ulostuloille on leimallista asioiden tarkastelu vahvojen ideologisten silmälasien lävitse, liturgian uskollinen toistelu ja ylenpalttinen sordiinon käyttö. Keskustelu on joko metakeskustelua, tai sitten sitä käydään ulkopolitiikan 'linjasta' joka on rakennettu suurelta osin toiveajattelun, tarkasti valikoitujen faktojen sekä menneisyydestä kumpuavien tabujen ja dogmien varaan. Ulkopoliittinen eliitti näyttää elävän itse kehittämässään rinnakkaistodellisuuden kuplassa. Kuplassa uhri on syyllinen, uhattu muodostaa uhkan, mukautuminen dogmaan on meriitti, vaikeneminen on kultaa ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus päihittää objektiivisuuden kerta toisensa jälkeen. Kuplan olemassaoloa ei tietysti myönnetä. Puhumattakaan siitä, että tunnustettaisiin kuplassa onttona kumisevan liturgian turhuus ja sen tarjoamien viisauksien perimäinen latteus. Eikö ulkopolitiikan tutkijoiden ja asiantuntijoiden olisi jo korkea aika loikata ulos lempiteorioidensa rajoittamasta viitekehyksestä, haistattaa pitkät poliitikkojen ja/tai kollegojen esittämille mukautumisvaatimuksille, lopettaa lapsellinen varjonyrkkeily, kasvattaa itselleen selkäranka ja aikuistua? Eikö ulkopolitiisessa keskustelussa olisi vihdoinkin aika ryhtyä puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja jättää kiertely, varjonyrkkeily ja todellisuuspako lapsille ja lapsenmielisille? Turhaan taidan tällaista muutosta odottaa...


Parhaimpia kirjoituksia mitä olen lukenut Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta suhteessa Venäjään. Haluaisin kuitenkin kommentoida kahta asiaa. "Käytännössä ajatus Natosta uhkana Venäjälle [...] Ajatusmalli on absurdi.." Ensinäkin en usko että Venäjä näkee Nato-maita välttämättä uhkina. Tämä ei tuntuisi vastaavan Venäjän turvallisuuspoliitiseen rhetoriikkaan, eikä tämän ulkopolitiikkaan liityviin identiteetti- ja toiseuskäsitteisiin. Nato nähdään monesti kylmän sodan henkisenä organisaationa, jonka raison d'être ja objektiivi on säilynyt: eli Neuvostoliiton containment/defeat. Naton laajentuminen Neuvostoliiton romahdettua herätti Venäjällä tämän takia paljon epäilystä. Tämän lisäksi, Natoa ei nähdä Venäjällä hallitustenvälisen organisaationa, vaan pikemminkin liittona, jota ohjaa Yhdysvaltojen hegemonia. Esimerkiksi, Georgian sota (2008) Lukyankovin (eräs ulkopolitiikan tutkija) mukaan tulkittiin Venäjällä konflikti Yhdysvaltojen kanssa psykologisesti. Sanoit itsekin, että uhkat eivät ole objektiivisia. Olen kanssasi samaa mieltä, ettei Suomi muodostaisi itsessään uhkaa Venäjälle vaikka liityiskin Natoon. Venäjällä kuitenkin on hyvin herkkä uhkatulkinta, jota valitettavasti ohjaa poliittinen manipulointi ja nationalismi. Toiseksi, haluaisin kommentoida SDP linjausta että Suomen aluetta käytettäisi muita maita ukhaavan sotilaalliseen tarkoitukseen. Tämä liitty ennemmin Neuvostoliitto-aikaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Vaikkei Suomi muodostanut uhkaa, Venäjällä koettiin että Nato pystyisi käyttämään Suomen ilmatilaa. Tästä syystä SDP (kenties) säilyttää perinteistä puolueetonta asemaansa: SDP myös hyvin paljon identifioi Gorbachevin sosiaalidemokraattisen sivilisaatiovision kanssa aikoinaan.


Vastaa käyttäjälle Erastotenes aleksandrialainen Peruuta vastaus

Jätäthän vain asiallisia kommentteja. Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua.


Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *