Miten julkinen mielipide vaikuttaa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan? Kysymys on olennainen, sillä tänä vuonna Euroopassa on julkaistu mielipidemittausten tuloksia, jotka on hyvällä syyllä noteerattu  myös kotimaisessa mediassa.

Vuonna 2015 tehtyjen mielipidemittausten mukaan Ruotsissa maan Nato-jäsenyyden kannattajia on enemmän kuin jäsenyyden vastustajia. Alkuvuodesta toteutetun mittauksen mukaan 48 prosenttia kannatti Ruotsin liittymistä Pohjois-Atlantin Liittoon. Svenska Dagbladetin vastikään tehdyssä kyselyssä kannattajia oli 41 prosenttia. Molemmissa mittauksissa vastustajia oli vähemmän kuin kannattajia; ensimmäisessä tutkimuksessa jäsenyyttä vastusti 35 prosenttia vastaajista, toisessa 39 prosenttia.

Ruotsin ohella kiinnostavia tutkimuksia on tehty muuallakin. Merkittävän yhdysvaltalaisen Pew-tutkimuslaitoksen mukaan suurin osa Ranskan, Saksan ja Italian kansalaisista eivät haluaisi maansa osallistuvan pienempien Nato-maiden puolustamiseen, mikäli maat joutuisivat sotilaalliseen konfliktiin Venäjän kanssa. Tutkimus on saanut myös jonkin verran kritiikkiä.

Yllämainitut mittaustulokset ovat suomalaiselle ulko- ja turvallisuuspoliittiselle keskustelulle relevantteja. Ruotsin ulko- ja turvallisuuspoliittiset tulevaisuuden valinnat ovat kenties tärkein Suomen omiin valintoihin liittyvä toimintaympäristön tekijä. Nato-maiden kansalaisten penseys kollektiiviseen puolustukseen on taas hyvä laittaa merkille pohdittaessa Suomen Nato-valintoja – onhan Nato-selvityskin tuloillaan.

Onko Ruotsi siis rynnimässä liittokuntaan, joka ei kuitenkaan puolusta omiaan? Tällaista johtopäätöstä ei välttämättä kannata vetää, vaikka liberaalissa demokratiassa julkinen mielipide vaikuttaakin ulkopolitiikkaan. Seuraavaksi tekstissä tarkastellaan, mikä yleisen mielipiteen suhde ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan oikeastaan on.

Mitä tutkimus aiheesta sanoo?

Ulkopolitiikan ja julkisen mielipiteen yhteyden tutkiminen on ollut hyvin Yhdysvallat-keskeistä. Alalla vallitsi 1970-80-luvuille konsensus, että kansan syvien rivien mielipiteen ei oikeastaan tarvitse vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan, koska se ei ole hyvin informoitu saati vakaa. Toisin sanoen ulkopolitiikan tutkijoiden keskuudessa nähtiin, että politiikan ja yleisen mielipiteen välillä ei välttämättä ole yhteyttä. Tätä konsensusta on kuitenkin viimevuosikymmeninä haastettu, ja yleisen mielipiteen on jossain tapauksissa nähty olevan jopa valistunut.

Ensimmäinen ehto julkisen mielipiteen vaikutukselle on se, että vallanpitäjät ja eliitit itse ovat sitä mieltä, että julkinen mielipide on syytä huomioida ulkopolitiikan teossa. Näppituntumalla voidaan sanoa, että liberaalien demokratioiden johtajat ovat ajatukseen sosiaalistuneet. Jopa autoritäärisissä maissa kuten Venäjällä, julkinen mielipide ja sen muutokset saavat johtajat varpailleen, ja sitä pyritään kontrolloimaan omien valta-asemien vahvistamiseksi. Mielipiteen vaikutukseen erityisesti liberaaleissa demokratioissa liittyy kuitenkin muitakin tiettyjä ehtoja.

Vaikka julkinen mielipide tukisi jotain politiikkaratkaisua, vaikutus päätöksentekijöihin ei ole suora. Thomas Risse onkin todennut, että ollakseen vaikuttava tekijä julkinen mielipide tarvitsee välittäjäkseen ainakin eliittien sisäistä koalitioiden rakennusta. Hän myös toteaa, että maan johto ei tee päätöksiä selkeää julkista konsensusta vastaan. Tämä on tavattoman loogista, sillä demokratiassa vastoin julkista mielipidettä toimiminen voi realisoitua seuraavissa vaaleissa ja täten näkyä politiikantekijöiden valta-aseman menetyksenä.

Kahden jo esiin tuodun näkökulman lisäksi, keskusteluun on hyvä tuoda vielä yksi ehto lisää. Eräs yleisen mielipiteen ja ulkopolitiikan suhteeseen vaikuttava tekijä on nimittäin koettu uhkaympäristö. Kireän kansainvälispoliittisen tilanteen aikana ulkopoliittinen johto painaa julkisen mielipiteen herkemmin villaisella, mihin voi olla varsin perusteltuja syitä. Ulkopoliittisen johdon ja kansan välillä vallitsee informaation asymmetria, tietynlainen epäsuhta, mikä tarkoittaa sitä, että johdon käsitys toimintaympäristön uhkakuvista voi olla totuudenmukaisempi. Kansan ja sen johdon välillä voi olla myös yksinkertaisesti olla eroa arvoissa, tavoitteissa ja intresseissä. Tällöin ulkopoliittisen johdon on valittava, myötäileekö se kansan mielipidettä vai toimiiko se oman analyysinsä mukaan vastoin mielipidettä ottaen samalla tietoisen riskin. Tätä dilemmaa kuvasi aikoinaan myös Mauno Koivisto painottaessaan, että joskus joutuu pettämään kansan odotukset säilyttääkseen sen luottamuksen.

Tiivistäen voidaan sanoa, että julkisella mielipiteellä ja harjoitetulla ulkopolitiikalla on liberaalissa demokratiassa yhteys, kun tietyt ehdot täyttyvät. Keskeiseksi tekijäksi voidaan nostaa toimintaympäristön uhkakuvat. Mitä lauhkeampi turvallisuusympäristö, sen suurempi vaikutus yleisellä mielipiteellä on ja sen vähemmän siihen ulkopoliittisen johdon puolesta yritetään vaikuttaa.

Suomi toimii tästä esimerkkinä. Kylmän sodan aikana, jolloin uhkakuva oli selkeä, ulkopoliittinen johto kontrolloi ja vaikutti julkiseen mielipiteeseen varsin voimakkaasti ja myös onnistuneesti. Esimerkiksi vuonna 1971 Suomen harjoitettu ulkopolitiikka sai pohjoiskoreamaisen 96 prosentin kannatuksen. Kylmän sodan loputtua uhkakuva hälveni Neuvostoliiton matkattua manan maille. Ulkopoliittisia mielipiteitä ei ole enää aktiivisesti tarvinnut kontrolloida, ja julkisen mielipiteen ja politiikanteon suhde on ollut ennemminkin ”alhaalta ylös”.  Tämä näkyy siinä, että kansan sotilaallista liittoutumattomuutta arvostamaa kantaa on kunnioitettu, ja Euroopan unioniin mentiin kansanäänestyksen kautta.

Julkinen mielipide, Ruotsi ja kollektiivinen puolustus

Palatkaamme vielä hetkeksi alussa tuotuihin esimerkkeihin. Yleisenä teoriasta pohjautuvana oletuksena voidaan todeta, että niissä osissa Eurooppaa, jossa Venäjän toimet näyttäytyvät merkittävänä uhkana, yleisen mielipiteen vaikutuksen ulkopolitiikkaan voidaan olettaa heikentyvän. Tämä on tietenkin mielenkiintoinen trendi.

Ruotsin kohdalla tilanne on erityisen kiintoisa. Turvallisuuspoliittisen eliitin mielipide on kenties entistä vahvemmin liittoutumismyönteinen. Opposition porvariallianssi on keskustaoikeistopuolueiden kannattaessa Nato-jäsenyyttä myös muodostanut liittoutumismyönteisen koalition, joka heijastaa julkisen mielipiteen muutosta. Tämä voi vaikuttaa sosiaalidemokraattisen työnväenpuolueen kantaan, mikäli julkinen mielipide vahvistuu entisestään Nato-myönteisemmäksi ja mikäli äänestäjät alkavat priorisoida kysymystä niin, että vaaleissa kanta Nato-jäsenyyteen näyttäytyy keskeisenä kysymyksenä. Toisin sanoen demarien kelkka voi kääntyä, jos liittoutumattomuuden painottamisesta alkaa tulla poliittinen rasite. Tällä hetkellä Ruotsin hallitusohjelma on eksplisiittisesti kielteinen liittoutumisen suhteen, ja alliansfrihetin korostaminen voi aivan hyvin olla Ruotsin tämän ulkopoliittisen johdon vilpitön analyysi Ruotsille parhaasta politiikkaratkaisusta, josta pidetään tulevaisuudessakin kiinni julkisesta mielipiteestä huolimatta.

Mitä kolmen Nato-maan kansalaismielipiteeseen tulee, niin tilanne, jossa kollektiivisen puolustuksen toimiin ryhtymistä pohditaan, on niin kireä ja vaarallinen, että julkisen mielipiteen vaikutus on todennäköisesti olematon. Siinä kohtaa vaakakupissa on ydinsodan ja turvallisuusjärjestyksen romahtamisen kaltaisia vaihtoehtoja, ja Nato-maiden johtajat tekevätkin analyysinsä toimenpiteistä muiden tekijöiden kuin julkisen mielipiteen pohjalta. Lisäksi, vaikka julkisen mielipiteen valistuneisuutta ei ole syytä aliarvioida, viime vuosikymmenten aikana kansaa on Nato-maissa informoitu kollektiivisen puolustuksen kuvioista ja siihen liittyvistä skenaarioista arvatenkin varsin vähän. Mielipiteet voivat muuttua, jos niihin vaikuttaminen nähdään tarpeellisena.