Ajankohta on nyt sopiva pohdinnoille, missä vaiheessa sodasta katoaa väkivalta ja astumme keskelle tosiasiallista sotaa, jota emme todennäköisesti ymmärrä olevan olemassa. Tämä sota, joka saattaa jossakin vaiheessa hyödyntää vakivaltaa, kohdistuu kuitenkin ennen kaikkea kunkin tietämykseen ympärillään tapahtuvista asioista. Saara Jantunen viittasi tähän vuonna 2015 ilmestyneessä Infosota-kirjassaan, ja esimerkiksi tämän verkkolehden sivuilla Antti Paronen on pohtinut viidennen sukupolven sotaa sotana, jota emme edes välttämättä tunnista. Tällaiset kommentit ovat kiinnostavia, koska ne törmäävät tavanomaiseen käsitykseemme olotilastamme. Samalla sotaan avataan näkökulma, jonka mukaan väkivallan käyttö on vain yksi instrumentti, ja että keskeinen huomio liikkuu siinä, miten ihmisten kokemat käsitykset muuttuvat. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on ollut jo nyt melko pitkään puhetta erilaisista nettitrolleista ja pääasiassa itänaapurin vaikuttamisyrityksistä, ja tällainen tilanne luonnollisesti nostattaa laajempia kysymyksiä siitä, että kuka, mitä, miksi ja miten siihen pitäisi reagoida.

Merkityksiin paneutuvan sodan tila on kiinnostava poliittisen toiminnan kannalta. Tämän keskustelun avauksen on tarkoitus nyt pohtia hypoteesia siitä, mitä tällaisen tilan – kutsutaan sitä nyt vaikkapa nimikkeellä tosiasiallinen konfliktitila – hyväksyminen argumentin tasolla tarkoittaisi poliittisen toiminnan keskeisten reunaehtojen, valtion muodostamien rajojen kautta. Nämä rajat ovat periaatteellisia, oikeudellisia, lainsäädännöllisiä, institutionaalisia tai kulttuurisia, maantieteellisiä rajoja unohtamatta. Valtio ei ole mikä tahansa puite tarkastelulle, vaan poliittisen kulttuurimme keskeisin viitekehys, erityisesti kansallisvaltion muodossa.

Sota rakentaa valtiota?

Eurooppalaisten kannalta kansallisvaltio on näytellyt huomattavan keskeistä roolia ihmisten elämässä, ja nykyinen moderni valtio erilaisine instituutioineen sekä esimerkiksi poliittisine puolueineen on omalta osaltaan historiallisen kehityskulun tulos. Historiankirjoituksessa on olemassa näkemys sen puolesta, että sota on vaikuttanut huomattavan paljon modernin valtion syntyyn. Keskiajan feodaaliajan jakaantuneesta vallasta on asteittain siirrytty keskitetympään valtaan, ja keskeisenä piirteenä kehityskulussa on ollut tarve tehostaa veronkeräystä sekä keskittää sodankäynti valtion keskushallinnon, käytännössä siis hallitsijan valtaoikeudeksi. Nykyajan näkökulmasta 1800-luku on keskeinen, jos miettii niin kehitystä tavassamme käydä sotaa kuin siinä, miten käsitämme valtion ja sen sisällä toimivat erilaiset poliittiset instituutiot. Politiikan kannalta merkittävin piirre oli todennäköisesti siinä, kun sodankäynnistä tuli koko kansakunnan tehtävää muun muassa asevelvollisuuden sekä ideologista voimaa antaneen nationalismin myötä. Samalla viimeistään 1800-luvulla sodista tuli myös luonteeltaan totaalisia, ja ne alkoivat kohdistua siten koko vastustajan yhteiskuntaan.

Charles Tillyn klassikkotutkimusta soveltaen valtiot ovat kehittyneet samankaltaisiksi kansallisvaltioiksi, koska se on mahdollistanut pärjäämisen sodassa. Viittasin taannoin vieraskynätekstissä hybridisodan vaaraan siinä, että valtiot pyrkivät omaksumaan sen omiin keinovalikoimiinsa. Tämän taustalla oli nimenomaan ajatus siitä, että reagointi saattaa muokata valtion toimintaa samankaltaiseksi toisen valtion kanssa. Kyseessä ei ole normatiivinen sääntö, vaan olosuhteet kannustavat siihen; kuten Tilly myös toi esiin, valtioiden kehitys ei yleensä ole harkittu prosessi, vaan olosuhteet vaikuttavat siihen, kuten myös alueen omat piirteet. Sattumalta tehdyllä toimeenpiteellä saattoi olla pitkäkestoinen vaikutus yhteiskunnan muotoutumiseen.

Moderni sodankäynti näyttäisi olevan tämän päivän länsimaalaisessa katsannossa riskejä siirtävää, liittolaissuhteisiin perustuvaa ja mahdollisimman paljon etäältä tehtävää vaikuttamista, jossa sotaa käyvät vapaaehtoinen palkattu henkilöstö ja jossa muun yhteiskunnan suhdetta sotaan määrittää ennen kaikkea mediaympäristö. 1990-luvun alussa saatettiin puhua jopa jälkimilitaristisesta yhteiskunnasta kuvaamaan yhteiskuntaa, jossa sodankäynti siirrettiin teknisyytensä ja tuhovoimaisuutensa vuoksi ammattilaisille ja siten yhteiskunnan marginaaliin. Ei voida kuitenkaan vielä väittää, etteikö sota jatkaisi valtion kehityksen määrittelemistä.

Ukrainan kriisi on aiheuttanut edelleen suhteellisen pieniä seurauksia siinä, miten valtion tasolla muokataan koko yhteiskuntaa valmiiksi konfliktia varten. Liettuassa ja Ukrainassa on palautettu asevelvollisuus, mutta muuten keskustelu näyttää olevan keskittynyt informaatioulottuvuuteen, kuten viime aikoina Saksassa ja Euroopan unionissa. Toisaalta, jos tunnustetaan merkityksiin kohdistuvan konfliktin olemassaolo, eikö valtion toteuttaman puolustuksen pitäisi esiintyä koko yhteiskunnan tasolla?

Turvallisuuden takaaminen määrittää valtion toimintaa

Politiikan teon kannalta avainkäsite on turvallisuus, ja sen kokeminen. Yksi valtion perustehtävistä on kansalaistensa turvallisuudesta huolehtiminen. Ainakin käsitteellisellä tasolla sota, onko siinä sitten väkivaltaa tai ei, kohdistuu kansalaisten turvallisuuteen tai vähintään tulkintoihin turvallisuudesta. Sodalla on ollut eurooppalaisten historiankirjoituksen kannalta merkittävä rooli siinä, miten valtioiden organisaatiot ja yhteiskuntarakenne ovat kehittyneet, ja pakottavalla politiikalla on saatu toimivia tuloksia. Keskeinen kysymys onkin siinä, että missä vaiheessa valtion tulee reagoida ympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Onko esimerkiksi käsityksiin kohdistuva informaatiosota sellaista, joka uhkaa valtion turvallisuutta? Onko se turvallisuusuhka alusta lähtien, ja jos on, miten alku tai koko uhka määritellään? Mihin uhka kohdistuu, valtion turvallisuuteen, valtiossa vallalla olevan enemmistöideologia ntilaan vai yhteiskuntarauhaan? Miten valtio sijoittuu suhteessa ylikansallisiin poliittisiin instituutioihin ja liittolaisasetelmiin, miten muiden valtioiden näkemykset määrittävät sitä, mitä ajatellaan abstraktin väkivallattoman sodan läsnäolosta? Miten Euroopan unionin näkemykset vaikuttaisivat esimerkiksi suomalaisiin tulkintoihin?

Suomen kaltaisten pienten valtioiden kohdalla voidaan aina nostaa esiin poliittisen realismin merkeissä antiikin Kreikan ajalta peräisin oleva Thukydideen kirjoittama Peloponnesolaissota. Teoksen sisältöön kuuluu ns. Melos-dialogi, jossa kuvataan antiikin Kreikan ajalta peräisin oleva diplomaattinen otos Meloksen ja Ateenan välillä, jossa Melos halusi säilyttää puolueettomuutensa. Vahvempi Ateena ei tästä argumentista hätkähtänyt ja valtasi kaupungin. Voimme oppia tästä dialogista perusongelman kuvaamaan tilannetta, jos valtioiden keskinäistä toimintaa ei kyetä riittävästi säätelemään: vahvempi tekee sen mitä voi, heikolla valtiolla on taasen heikommat mahdollisuudet päättää kohtalostaan. Toisen maan kansalaisten käsityksiin vaikuttaminen asettaa kohdemaan hallinnon ongelman eteen: miten sen pitäisi reagoida? Lähtökohtaisesti, pieni maa pystynee reagoimaan vain suhteellisen maltillisesti nimenomaan suhteessa toiseen valtioon, koska se ei halua suututtaa isompaa naapuria. Sen sijaan sisäpoliittiset ratkaisut ovat todennäköisempi reitti.

Realistinen lähtökohta valtion reaktioon on se, että valtion on siis pakko reagoida jollakin tapaa todettuun turvallisuusuhkaan. Käsityksiin vaikuttaminen on turvallisuusuhka, mutta vaikuttaminen on hankalasti määriteltävää. Poliittisen päätöksenteon reunaehdot nojaavat tilanteesta tehtyihin tulkintoihin, mikä itsessään helpottaa poliittisesti hyväksyttävämpien toimintamallien kehittämistä. Käytännössä valtion reaktiossa nojataan kansalaisten käsityksiin asioista ja heidän reaktioihinsa, joita sitten tulkitaan poliittisen päätöksenteon tasalla ja joko noudatetaan niitä, tai otetaan riski olla noudattamatta.

Oletetaan nyt, että yhteiskunnassa alkaa kehittyä tunne siitä, että se on sodan kohteena, tosin väkivaltaa ei vielä esiintyisi. Tilanteen määrittelyn tulee tulla hallitukselta, eli sen on kyettävä tekemään oikeansuuntainen tilannearvio sekä käyttämään niin poliittista valtaa kuin kantamaan vastuuta, jos päätökset näyttävät epäonnistuneen. Hallitus reagoi siihen, mitä se kokee olevan yhteiskunnan uhkana, tai se reagoi äänestäjien toimintaan. Jälkimmäisen kohdalla reaktio lienee pitkän aikavälin reaktio, ei nopea tarttuminen mediakirjoitteluun. Politiikka voi nojata tiettyyn aatteeseen tai muuhun kokonaisajatukseen, mikä määrittelynä johtaisi siihen, että poliitikot ammentaisivat kokemastaan poliittisesta kulttuurista, siitä aatemaailmasta jonka myötä he ovat päätyneet politiikkaan ja siitä aatemaailmasta, jota poliitikkoa äänestäneet ihmiset ainakin jossakin määrin kannattaisivat. Suomalaista poliittista kulttuuria esimerkiksi heijastaa pitkän aikavälin suhteellisen turvallisuuden tila, ja toisaalta pyrkimys välttyä sodilta niin sotilaallisen liittoutumattomuuden kuin ulkopoliittisten manöövereiden myötä. Tällainen lähtökohta ei kuitenkaan estä sitä, etteikö ympäristön muutos voisi aiheuttaa toimintayllykettä. Ihmisten käsityksiin voidaan vaikuttaa sisäpoliittisin keinoin vahvistamalla kilpailevan ideologian ja käsitysten vaikutusta. Sisäpoliittisen toiminnan kannalta on kuitenkin oleellista muistaa, että jos toimintaan ryhdytään, on helppoa ampua yli.

Onko kontrolli tulevaisuuden tie?

Aloitetaan ääritilanteesta. Tunnetun 1900-luvun ajattelijan Hannah Arendtin ajattelussa totalitaarinen valtio on eräänlainen historiallisen prosessin päätetulos, joka käytännössä vain odottelee mahdollisuuksiaan tarttua tilaisuuteen. Totalitaristinen politiikka hyödyntää pelkoa keinona saavuttaa tavoitteitaan ja pyrkii saattamaan kaikki elämän osa-alueet kontrollin alaisuuteen. Eikä sortavan vallan tarvitse olla totalitaarista, vaan despotia, tyrannia ja diktatuuri ovat myös vaarallisia. Arendt näki niin yhteiskunnan porvarillisen luokan kuin politiikkaan yleensä neutraalisti suhtautuneet totalitarismin kehityksen kannalta avainrooleissa olevina, painottaen historiallisia kokemuksia muun muassa 1930-luvun Saksasta. Arendt korosti sisäpolitiikkaa ja poliisivoimien merkitystä totalitarismin instrumentteina, olihan natsi-Saksan tunnetut SS-joukot kaavailtu alun perin poliisitehtäviin. Keskeinen kysymysmerkki piilee kuitenkin siinä, olisiko yhteiskunnassa riittävästi joukkovoimaa, joka olisi valmis ajamaan yhteiskunnallisen kontrollin vahvistumista vastauksena johonkin yhteiskuntaa koskevaan turvallisuusuhkaan. Reagointi siirtolaistilanteeseen on hyvä esimerkki, koska se on aktivoinut tiettyjä kansanryhmiä.

Palataan seuraavaksi lähemmäksi nykypäivän tilannetta. Nykytilanteessa nojautuminen tietynlaiseen arvopohjaan törmäisi totalitaristisen politiikan kanssa, koska useamman suosima arvopohja painottaa yksilön vapauksia sekä oikeuksia, toisin kuin totalitaristinen politiikka; halu vahvistaa tällaista, ns. länsimaalaista arvopohjaa oli esimerkiksi yksi motivoiva tekijä Viron ulkopolitiikassa, kuten presidentti Toomas Hendrik Ilves muistuttaa, linkittäen Viron tilanteen myös Melos-dialogiin. Niiden yhdistelmä ei todennäköisesti olisi kestävä pitkällä aikavälillä, vaan totalitaristinen politiikka pyrkisi tukahduttamaan yksilön vapauksia ja oikeuksia asteittain. Ongelma on siinä, että sisäpoliittisissa toimenpiteissä korostuu kyky luoda rajoituksia ihmisten elämään. Yksi syy tälle on tarve lyhyen aikavälin kehityksen muuttamiseen, otetaan esimerkiksi halu estää valtion turvallisuutta ja yhteiskuntarauhaa heikentävien käsitysten realisoituminen turvallisuutta uhkaaviksi toimenpiteiksi. Mutta missä määrin ihmisten käsityksiin vaikuttamaan pyrkivä konflikti voitaisiin rauhoittaa tai vaikutus kääntää toimenpiteillä, jotka eivät kaventaisi kansalaisten perusoikeuksia, kuten puheen ja toiminnan vapautta? Jo nyt itse kukin voi huomata omassa sosiaalisessa mediassaan ajoittain yli äyräiden menevää puhetta, mutta mikä sinällään ei kovinkaan usein muodosta rikosta. Voisiko valtion poliittisessa eliitissä kasvaa tunne siitä, että tarvitaan enemmän kontrollia, jotta valtion turvallisuusuhaksi määriteltävät käsitykset voitaisiin saattaa hallittuun muotoon? Lähtisikö riittävä osa kansasta mukaan tähän kelkkaan? Tämän skenaarion vuoksi ei ole liioiteltua palautella aika ajoin mieleen totalitarismin vaaraa, vaikka käsite sinällään viittaa monien mielestä ajat sitten historiaan vaipuneisiin ideologioihin.

Vallan käyttöön kiteytyy kysymys siitä, mihin suuntaan valtio voisi olla menossa. Valtio edustaa hallintoa, oikeutta ja toisaalta myös taloutta. Kaiken kaikkiaan valtio käyttää valtaa, jota sille on suotu ennen kaikkea vaalien myötä. Virkamiehet käyttävät valtaa, joita heille on suotu lainsäätäjien toiminnan myötä vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen aikana, ja poliitikot määrittelevät suuntaa reunaehtojen puitteissa. Jo olemassa oleva lainsäädäntö kansainvälisten sopimusten lisäksi asettaa erityisen tehokkaasti esteitä politiikan kehittämiselle tiettyjen arvopohjaan liittyvien rajojen ylitse, mitä tulee esimerkiksi ihmisoikeuksiin tai yksilön vapauksiin, puhumattakaan erilaisten  poliittisten instituutioiden valtaoikeuksista. Niinpä lainsäädännöllisissä muutoksissa piileekin se, miten valtio suhtautuu väkivallattoman sodan kokemiseen tai sen torjumiseen. Käytännössä nykyvaltiolla on nähdäkseni kaksi mahdollista kehityskulkua: antaa mennä -periaate avoimuuden ja demokratian merkeissä, tai sitten tiukentuva kontrollin aika. Näin palataan arvomaailman asioihin, ja sitä jokainen määrittelee omalta osaltaan.