(Huomioithan, että tämä artikkeli on kahdeksan vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Startup-kulttuurin leviäminen tekee meistä haavoittuvia

Antti Tarvainen | 30.11.2016

cathedral_of_christ_the_saviour_in_moscow_05

“Kaikki kunnioittavat Piilaakson ajattelutapaa (..) me haluamme käyttää sitä äärimmäisen köyhyyden poistamiseen” – Rajiv Shah, USAIDin johtaja 2010–2015.

Startup-yrittäjästä on kasvanut 2010-luvun sankari, jonka hyveitä yksilöt ja organisaatiot pyrkivät tavoittelemaan. Niin kehitysyhteistyötoimijat, yliopistot kuin kokonaiset valtiot pyrkivät nyt yrittäjämäisiksi toimintatavoissaan. Organisaatio- ja identiteettitutkija Paul du Gayn mukaan tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yksilökeskeisyys, riskinottokyky ja niitä tuottavat yhteiskunnalliset rakenteet leviävät.  

Voimaa, jolla yksilön asennemuutosta ja epäonnistumista juhliva kulttuuri on levinnyt, voidaan selittää tuhansia vuosia vanhalla sankarimyytillä, joka saa meidät ihailemaan rajoja rikkovia, tuntemattomaan matkaavia yksilöitä. Ulrich Beckin mukaan yrittäjyys ja erityisesti startup-yrittäjyys on yksi merkittävimmistä globaaleista toivokuvista eli uskomusjärjestelmistä. Toivokuvalle on ominaista, että se irtoaa tiukasta karsinastaan määrittelemään muita yhteiskunnallisia toimintoja. Näin startup-kulttuuri leviää rahoituksesta ja high-techistä populaarikulttuuriin, valtionhallintoon ja yliopistoihin.

Yrittäjyyskulttuurin suuri paradoksi on siinä, että nostaessaan luovuuden, rohkeuden ja vapauden roolia se samaan aikaan sulloo näitä hyveitä yhä ahtaampaan yrittäjyysyhteiskunnan ”rautahäkkiin”, jossa rohkeus ajatella toisin muuttuu rohkeudeksi kehittää uusia innovaatioita markkinoille. Näin ollen tämän yrittäjyyskulttuurin toivokuvan leviäminen yhteiskuntaan lisää niin yksilön kuin yhteiskunnankin haavoittuvuutta ja vähentää vapautta. Tarkastelemme alla tätä argumenttia purkamalla yrittäjyyskulttuurin kolmea keskeistä myyttiä.

Myytti 1. Asennemuutos johtaa kehitykseen

Ensimmäinen merkittävä yrittäjämäisyyden toivon kuvitelma on myytti asennemuutoksesta. Yhteiskunnallinen hyvinvointi ja kehitys on tämän myytin mukaan saavutettavissa, kunhan ihmiset ja instituutiot kehittävät “oikean” asenteen. Tämä tarkoittaa kykyä ottaa riskejä ja epäonnistua. Epäonnistumista pidetään niin suuressa arvossa, että sille on oma kansainvälinen juhlapäivänsäkin. Yrittäjämäisen toimijan onkin jatkuvasti tuhottava ja uudistettava itsensä eli harjoitettava yksilötason luovaa tuhoa.

Menestyksen kytkeminen yksilön metafyysisten ominaisuuksien kehittämiseen piilottaa kuitenkin alleen historiallisen ja rakenteellisen epätasa-arvon “kehitysmaiden” ja “kehittyneiden maiden”, sekä valtaryhmien ja muiden välillä.

Kuten Piilaaksoa tutkinut Richard Sennett ja kumppanit esittävät, yrittäjyyden riskit ovat erilaisia valkoiselle hyvin toimeentulevalle miehelle, jolla on pitävä turvaverkko, kuin rodullistetulle siirtolaiselle tai vähemmistön edustajalle, jota aiemmin luotu varallisuus, valtaverkostot ja kyky “olla natiivi” eivät kannattele. Sankaruus ja luova tuho ovat siis helpompia heille, jotka ovat valmiiksi etuoikeutetussa asemassa. Kun keskitytään jokaisen mahdollisuuksiin olla oman elämänsä amerikkalainen unelma, riskinoton rakenteellinen epätasa-arvo jääkin huomaamatta. Startupeista 90 prosenttia epäonnistuu, ja  epäonnistumisen hinta (ja sitä edeltävä päätös pyrkiä kasvuyrittäjäksi) on hyvin erilainen marginalisoidulle kuin valtaryhmään kuuluvalle.

Lisäksi keskittyminen riskienottokyvyn merkitykseen voi pahimmillaan tuottaa kolonialistista jakoa moderneihin ja ei-moderneihin kulttuureihin: tietyn kulttuurin (lue länsimaisen) jäsenet nähdään kyvykkäinä riskinottoon, kun taas toisen kulttuurin jäsenet tarvitsevat apua kulttuurinsa muuttamiseen. Tämä logiikka näkyy esimerkiksi Israelissa, jossa valtio investoi (yhdessä USAID:n kanssa) voimakkaasti Israelin palestiinalaisen vähemmistön integroimiseen maailmankuuluun startup-ekosysteemiinsä. Näissä investoinneissa keskitytään kehittämään Israelin palestiinalaisten kulttuuria modernimmaksi, yksilölähtöisemmäksi ja riskienottokyvykkäämmäksi sen sijaan, että valtio luopuisi yli 50 laista, jotka systemaattisesti asettavat vähemmistön haavoittuvaiseen asemaan. Tämä esimerkki näyttää, kuinka kehityksen esteen kuvaaminen kulttuuriseksi häivyttää kehityksen todelliset, taloudelliset ja poliittiset esteet pois kuvasta.

Suomessakin tulisi olla varovainen lausunnoissa, joissa väitetään, että yrittäjyyden ja kehityksen ongelmat kehitysmaissa johtuvat vääränlaisesta asenteesta tai kulttuurista.

Myytti 2. Teknologia ratkaisee maailman ongelmat

Seuraava myytti liittyy yrittäjämäisyyden teknokraattiseen kuvaan kehityksestä. Väsyneinä valtiojohtoisen kehityksen ja demokratian hitauteen uusi sukupolvi uskoo, että maailman ongelmat ilmastonmuutoksesta köyhyyteen voidaan ratkaista eksponentiaalisesti nopeammin keskittymällä innovaatioihin. Huippuyliopistot Stanfordista Berkeleyyn ja Piilaakson omaan Singularity-ohjelmaan tarjoavat nyt maailmanmuuttajille toivoa teknologisen kehityksen kautta. Valtion rooliksi tässä innovaatio-kehityksessä jää lähinnä investointi teknologiaan ja kaikkein lupaavimpina nähtyihin ihmisiin ja alueisiin.

Teknologisella kehitysparadigmalla onkin vahva vaikutus valtion rakenteisiin. Usein innovaatiokehitykseen uskova valtio purkaa vähemmistöjä tukevia ja varallisuutta uudelleenjakavia rakenteita (usein juuri startup yrittäjien kannustamana), jotka lisäisivät tasa-arvoisia lähtökohtia riskien ottamiseen.

Ero yrittäjämäisen ja hyvinvointivaltion välillä onkin fundamentaalinen. Hyvinvointivaltion intressissä oli varallisuuden uudelleenjako ja erilaiset sosiaalituet, jotka pyrkivät pitämään työntekijät tuottavina ja kulutuskykyisinä. Mahdollisimman monen mukana pitäminen yhteiskunnassa kasvattaa bruttokansantuotetta ja kansallista varallisuutta. Yrittäjämäinen yhteiskunta puolestaan pystyy luomaan saman määrän arvoa kuin kokonainen tehdas, mutta huomattavasti pienemmällä joukolla, ja on pitkän aikavälin voittojen sijaan kiinnostunut nopeista mahdollisuuksista. Uuden arvonluonnin esimerkkinä käy hyvin Instagram, joka 18 työntekijällään vuonna 2012 arvioitiin miljardin arvoiseksi, kun taas Kodak 145 000 työntekijällään vajosi konkurssiin. Pärjätäkseen uudessa arvontuotannon mallin maailmassa hyvinvointivaltio muuttuu “kilpailuvaltioksi” tai “yrittäjävaltioksi”, joka vakauden sijaan pyrkii institutionalisoimaan epävarmuutta ja luovaa tuhoa.

Käytännössä kilpailuvaltion malli tarkoittaa sitä, että houkutellaakseen kansainvälistä pääomaa alueelleen valtiot purkavat varallisuuden uudelleenjaon mekanismeja ja passivoivia palveluita, jotka “estävät” innovaatioita. Tämä johtaa Saskia Sassenin mukaan tilanteeseen, jossa julkisten investointien painopiste siirtyy kaikkien kansalaisten ja alueiden kehittämisestä “lupaavimpien” osaajien ja alueiden kehittämiseen. Tälle on perusta edellä esitellyssä arvontuotannon logiikassa: koska arvon tuottamiseen tarvitaan tuotannon ja pääoman digitalisaation ja finanssoitumisen myötä yhä pienempi joukko, ei valtiolla ole samanlaista taloudellista syytä huolehtia kaikkien työkunnosta kuin ennen. Kilpailuvaltion seuraukset nähdään kasvavana eriarvoisuutena globaalisti niin valtioiden sisällä kuin välilläkin sekä laajempana trendinä, jossa talouskasvu irtautuu kansallisen hyvinvoinnin kehyksestä ja hyödyt keskittyvät kansainväliselle eliitille.

productivity-and-real-wage

(kuva 1. Pääoman ja työn irtautuminen)

wealth_figure_2_oxfamamerica(Kuva 2: Eriarvoisuuden kehitys / Oxfam)

Saskia Sassenin mukaan yrittäjämäisen talouden luoma juopa innovaatiokykyisten ihmisten ja alueiden kehittämisen ja innovaatiokyvyttömäksi tuomittujen ihmisten ja kohteiden välillä johtaa kasvaessaan varjoyhteisöihin ja -yhteiskuntiin jotka lopulta ajautuvat näkymättömiin, globaalin huolen ja talouden ulkopuolelle. Kulttuurinen ja taloudellinen uhka näkymättömiin ajautumisesta puolestaan voi kasvattaa erilaisuuden pelkoa ja nationalismin suosiota.

Yksi huolestuttavimmista innovaatiouskon seurauksista on yhteiskunnallisten ongelmien teknokratistuminen ja markkinallistaminen. Ongelmat, jotka olisivat poliittisesti ratkaistavissa nyt, muuttuvatkin tulevaisuuden teknologian ratkaistaviksi. Innovaatioihin ja riskinottokulttuuriin keskittyminen saa unohtamaan, että kehitysmaiden jokainen lapsi pääsisi kouluun, jos koulutukseen kohdennettaisiin 14 senttiä enemmän rahaa per lapsi, tai että Euroopassa vuosittain jäätelön kulutukseen kuluvalla rahalla maksettaisiin puhdas vesi 40 prosentille väestöstä, joka globaalisti elää sen puutteessa. Tai että prosentilla rikkaimpien maiden bruttokansantuotteesta poistettaisiin maailmasta äärimmäinen köyhyys. Nämä kaikki ongelmat olisivat siis (laskennallisesti) ratkaistavissa suuremmalla varallisuuden uudelleenjaolla – muutoksella, joka vaatisi poliittista tahtoa.

Kehitysyhteistyössä innovaatiobuumi johtaa puolestaan siihen, että avun prioriteettina antajan näkökulmasta on vientimarkkinoiden luominen. Kuten kestävä kehitys, yrittäjämäisyys kytkee talouskasvun ja maailman parantamisen toisiinsa. Tämä näyttää johtavan siihen, että kehitysrahoitusta suunnataan pois vedestä, ruoasta ja koulutuksesta kohteisiin, joilla nähdään innovaatio- ja markkinapotentiaalia. Jo nyt suomalaiset järjestöt tunnistavat, että rahoituksen saaminen kaikkein köyhimpien ja konfliktialttiimpien alueiden avustustyöhön muuttuu epävarmemmaksi. Hyvä idea innovaatioiden merkityksestä kehitysongelmien ratkaisuissa luokin rakenteen, jossa markkinat yhä enemmän määrittävät kehityksen kohteen ja muodon.

Myytti 3. Yrittäjämäinen yhteiskunta arvostaa erilaisuutta

Yrittäjämäinen usko teknologiaan ja yksilölliseen maailman muuttamiseen vähentää kuin huomaamatta vetoa demokratiaan. Jos maailmaa voidaan muuttaa pienen porukan teknisillä ratkaisuilla, miksi vaivautua hitaaseen ja vaikeaan dialogiin erilaisuuden kanssa? Kuten Bates on osoittanut, tämä pieni porukka koostuu useimmiten valkoisten etuoikeutettujen miesten verkostoista, joihin erilaistetuilla on vaikeuksia päästä. Itseuskon ja teknologiauskon yhdistelmä johtaakin helposti koko politiikan väheksymiseen ja eskapistisiin haaveisiin uusista oikeanlaisten ihmisten yhteisöistä sekä sääntelystä ja minimipalkoista vapaista alueista, kuten kelluvista startup-saarista. Suomessakin Mikael Jungner ehti Trumpin voiton jälkeen ehdottamaan demokraattisen dialogin vähentämistä vääränlaisten ihmisten kanssa ja vallan keskittämistä äänestäjiltä yrityksille.

Yrittäjyyskulttuuri polarisoi yhteiskuntaa vahvistamalla myös fyysisiä rajoja eliitin ja muiden välillä. Kansalaisuudesta on tulossa “effektiivistä kansalaisuutta”, jossa oikeus kuulua ja vaikuttaa yhteiskuntaan riippuu materiaalisista resursseista ja “osaamispotentiaalista”.  Tästä esimerkkinä käy se, kuinka 13 länsimaata on ottanut käyttöön nopeutetun ja helpotetun kansalaisuuden polkuja kaikkein lupaavimmille ulkomaalaisille. Myös Suomessa on suunniteltu niin sanottua startup-viisumia, jonka avulla lahjakkaimmat yksilöt saavat nopeutetun byrokratian ja veroetujen yhdistelmän. Samaan aikaan rajat muuttuvat entistä tappavimmiksi ei-toivotuille henkilöille, kuten turvapaikanhakijoille.

Yrittäjämäinen kulttuuri rapauttaa yhdenvertaisuuden ja kansalaisoikeuksien periaatteita siirtämällä vaikuttamismahdollisuuksia demokratiasta entistä enemmän yrittäjämäisen toiminnan piiriin (jonne pääsy erilaistetuilla on huomattavasti vaikeampaa) ja hälventämällä kansallisrajoja kaikkein lahjakkaimmilta samalla, kun samat rajat sulkeutuvat toisilta. Ihanne meritokratiasta, jossa kaikki pääsevät vaikuttamaan, toteutuu hyvin huonosti siinä kohtaa, kun yksilön a priori “markkinapotentiaali” määrittää mahdollisuuden vaikuttaa yhteisiin asioihin.

Kuinka yrittäjyyskulttuuri luo haavoittuvuutta?

Yrittäjämäisyyden leviäminen yhteiskunnan eri toimintoihin luo siis moninkertaista haavoittuvutta. Tiivistettynä yrittäjämäisyyden haavoittuvuutta lisäävät vaikutukset ovat:

  1.  Yrittäjämäisyys ajaa valtiota “kilpailuvaltion” malliin, joka institutionalisoi epävarmuutta ja epätasa-arvoa.
  2.  Yrittäjyyskulttuuri piilottaa riskinoton rakenteellisia esteitä ja yhteiskunnallisten ongelmien poliittista luonnetta.
  3. Yrittäjämäisyyden leviäminen kehitysyhteistyöhön ajaa kehitysaputoimijoita levittämään eriarvoistavaa yrittäjyyskulttuuria kehitysmaihin ja keskittymään kohteisiin, jotka näyttävät tuottoisilta.
  4. Yrittäjyyskulttuuri normalisoi siirtymää yhteisestä keskustelusta ja demokratiasta kohti vaikuttamismahdollisuuksien polarisaatiota ja ”effektiivistä kansalaisuutta”.

Haavoittuvuuden mekanismit eivät tarkoita, että yrittäjyyskulttuuri olisi mustavalkoisesti pahaa tai etteikö yrittäjyydellä olisi kehityksen kannalta positiivisia vaikutuksia. Globaalisti positiivisten vaikutusten tuottaminen vaatisi kuitenkin näiden mekanismien tunnistamista ja kriittistä keskustelua yrittäjyyskulttuurin reunaehdoista. Tulisikin pohtia, mihin konteksteihin yrittäjämäisyyttä kannattaa levittää ja mihin ei. Onko yrittäjämäistyvästä kehitysyhteistyöstä itse asiassa enemmän haittaa kuin hyötyä? Ja millaiseen viheliäiseen kehään valtiot itseään ajavat, kun ne muuttuvat kilpailuvaltioiksi?

Ehkäpä haavoittavin yrittäjämäisyyden leviämisen vaikutus on kuitenkin se, miten se passivoi yksilöä. Thomas Barfussin mukaan globaalit toivokuvat yrittäjyydestä ja menestymisestä tuottavat aktiivista taloudellista mutta passiivista poliittista identiteettiä.

Tutkin viime kesänä tätä ilmiötä Israelissa, aiemmin mainitun startup-kehitysyhteistyöhankkeen yhteydessä. Haastattelemani Israelin palestiinalaiset startup-yrittäjät olivat täynnä toivoa tulevaisuudesta. He keskittyivät kehittämään tuotteita ja palveluita globaaleille markkinoille ja globaaleihin ongelmiin. Heistä jokainen kuvasi Israelin muuttuneen valtioksi, joka tarjoaa kaikille kansalaisilleen, niin juutalaisille kuin vähemmistöillekin, vihdoin samat mahdollisuudet kehitykseen. He olivat vihdoin vapaita – tämä oli “historian loppu iänikuiselle syrjimiselle”, kuten yksi heistä totesi. “Vihdoin me pääsemme Alpeille hiihtämään, kuten muutkin”, totesi toinen. Samaan aikaan Israelin valtio tosiasiallisesti jatkaa Israelin palestiinalaisia eriarvoistavaa politiikkaa.

Barfuss auttaa ymmärtämään tätä paradoksia. Hänen mukaansa yrittäjyyden avatessa mahdollisuudet yksilöllisestä menestymisestä globaalilla tasolla ihmisellä on taipumus unohtaa omaan viiteryhmäänsä kohdistuva sorto. Mahdollisuuksien auetessa ihminen keskittyy oman menestymisensä maksimoimiseen ja muuttuu poliittisesti passiiviseksi. Se valtava määrä toivoa, jonka  yrittäjyys pystyy yksilöön luomaan, toimii siis chomskylaisena illuusion – eli toivon harhakuvan – mekanismina. Tällainen harhakuva saattaa estää poliittista mobilisaatiota sellaisissa paikoissa, joissa sitä kipeimmin tarvittaisiin.

Jotta yrittäjyyden toivokuva täyttäisi lupauksensa globaalista kehityksestä ja köyhyyden poistamista, on sen käsiteltävä esitetyt haavoittuvuutta lisäävät mekanismit. Toinen vaihtoehto on alkaa kehittämään uusia, paremmin toimivia globaalin toivon kuvia.

Ps. Menovinkki: Slush järjestää 30.11.–1.12.  yhdessä Ulkoasianministeriön kanssa Global Impact Track -tapahtuman maailman ongelmia ratkoville startupeille.