Muammar Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen Libya on ajautunut kaaokseen, jossa useat eri osapuolet kilpailevat vallasta. Keskiöön ovat nousseet Yhdistyneiden kansakuntien sovintohallitus ja sitä vastustava marsalkka Khalifa Haftar. Myös osapuolten tukijat ohjailevat konfliktia taustalla. Mikäli sopua ei synny, on uhkana, että Libya luisuu Syyrian tai Jemenin kaltaiseen tilanteeseen.

Libyan tilanne kärjistyi sisällissodaksi sen jälkeen, kun Ranskan johtama Nato-interventio syrjäytti diktaattori Muammar Gaddafin vuonna 2011. Autoritäärisen hallinnon päätyttyä libyalaiset toivoivat demokraattista vallanvaihtoa, mutta keskushallitus ei kuitenkaan kyennyt kontrolloimaan useita maassa toimivia aseellisia ryhmiä. Nyt kun Libyan vallankumouksesta on kulunut jo noin kuusi vuotta, on valtio edelleen tilanteessa, jossa useat eri osapuolet kilpailevat vallasta.

Tilanteen tarkastelua hankaloittaakin eri toimijoiden valtava määrä: kolme kilpailevaa hallitusta, heimoja, sotilasjohtajia, Isis, Muslimiveljeskunta ja YK. Keskiöön ovat nousseet YK:n muodostama sovintohallitus tukijoineen sekä sovintohallitusta vastustava anti-islamistinen marsalkka Khalifa Haftar ja hänen tukijansa. Konfliktia voi analysoida useasta eri tulokulmasta. Tässä tekstissä keskitytään kuitenkin marsalkka Haftarin ja YK:n välille muodostuneeseen jakolinjaan kansainvälisen politiikan perspektiivistä.

Kaaoksen perusteet

Joulukuussa 2015 solmittiin YK:n avulla Libyan poliittinen sopimus (Libyan Political Agreement). Sen tavoitteena oli yhdistää kilpailevat osapuolet niin sanotun sovintohallituksen (Government of National Accord) alle. Libyan vanhassa pääkaupungissa Tripolissa toimiva sovintohallitus ei kuitenkaan ole onnistunut yhdistämään kilpailevia tahoja, sillä ne osapuolet, jotka eivät YK:n sopimusta hyväksyneet, jätettiin sen ulkopuolelle. Näin ollen Tripolissa toimiikin edelleen toinenkin kilpaileva hallitus, islamistinen Yleinen kansankongressi (General National Council), joka ei ole suostunut luovuttamaan valtaansa YK:n muodostamalle hallitukselle. Kolmas vallan keskus on Tobrukissa ja al-Baydassa.Vaikka muodollisesti Tobrukissa toimiikin niin sanottu kolmas hallitus, todellisuudessa valtaa kuitenkin käyttää Libyan kansallisen armeijan johtaja Haftar.

Marsalkka Haftaria ja hänen tukijoitaan yhdistää taistelu jihadismia ja islamismia, etenkin Muslimiveljeskuntaa vastaan. Haftar nähdään Libyassa voimakkaana ja verkostoituneena mutta myös epäluotettavana johtohahmona. Hän auttoi Muammar Gaddafin valtaan vuonna 1969, mutta kun Gaddafin ensimmäinen ”Toyota-sota” Tšadia vastaan päättyi tappioon vuonna 1987, joutui Haftar vangiksi. Tuolloin Tšadin asevoimat tappoi ja vangitsi yhteensä noin 2000 henkeä yhdessä Yhdysvaltojen ja Ranskan tiedustelupalveluiden kanssa. Yhdysvallat tarjosi Haftarille mahdollisuutta vapauteen, ehtona muutto Yhdysvaltoihin ja liittyminen silloiseen Libyan kansalliseen armeijaan, joka koostuisi paenneista ex-gaddafisteista. Puhutaan, että Haftar olisikin pienen piirinsä kanssa päätynyt CIA:n koulutukseen Virginiaan,  päämääränä Gaddafin vallasta syökseminen. Haftar asuikin Yhdysvalloissa noin kaksikymmentä vuotta, mutta sekä Haftar itse että Yhdysvallat ovat kieltäneet yhteistyön.

Tuen jakautuminen – YK vai Haftar?

Konfliktin välilliset osapuolet voidaan karkeasti jakaa kahteen leiriin: valtioihin YK:n sovintohallituksen takana ja valtioihin Haftarin Kansallisen armeijan (LNA) takana. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että Yhdysvallat ja Eurooppa kannattavat YK:n avulla luotua sovintohallitusta. Toisaalta joidenkin Euroopan maiden sekä Yhdysvaltojen on todettu antavan aseellista tukea myös Haftarille. Toinen osapuoli muodostuu erityisesti Egyptistä, Emiraateista ja Venäjästä. Ne tukevat Haftaria avoimesti, niin poliittisesti kuin aseellisestikin.

Länsimailta puuttuu Libyan suhteen yhteinen toimintalinja. Euroopan keskeisimpänä päämääränä on vakauttaa Libyan tilanne etenkin pakolaispolitiikan takia, sillä Libya toimii keskeisenä reittinä pakolaisille Afrikasta Italiaan. Siitä, saavutetaanko tämä päämäärä paremmin tukemalla YK:n sovintohallitusta vai Haftaria, on kuitenkin ollut erilaisia näkemyksiä. Erityisesti Ranska on tukenut sovintohallituksen lisäksi myös Haftaria. Ranskan tuesta Haftarille esitettiin konkreettisia todisteita viime heinäkuussa, kun kolme Ranskan tiedustelupalveluiden sotilasta menehtyi Libyassa helikopteriturmassa. Helikopterin on osoitettu kuuluneen Haftarin joukoille. Niin YK kuin EU:kin ovat kritisoineet poikkeuksia sovintohallituksen tukemisessa. Kritiikin jälkeen Ranskan presidentti François Hollande onkin vakuuttanut, että Ranska lupaa täyden tukensa sovintohallitukselle. Ranskan ohella kuitenkin myös Iso-Britannia, Italia ja Yhdysvallat ovat toimineet yhdessä ilmaiskuissa puolustaakseen Haftaria. Asia nousi julkisuuteen viime heinäkuussa vuotaneista ilmatilaliikenteen kirjauksista.

Yhdysvaltojen tulevaa suhdetta Libyaan on vaikea ennustaa. Mikäli presidentti Donald Trump antaa tukensa YK:n sovintohallituksen sijaan Haftarille, takaa se marsalkan aseman vakiintumisen yhä selkeämmin. Yhdysvaltain tuella Haftarista voisi muotoutua Libyan oma al-Sisi, eli marsalkka voisi nousta Egyptin nykyisen johtajan tavoin armeijan johdosta maan johtoon. Tätä Haftar luultavasti tavoitteleekin. On kuitenkin huomioitava myös eristämisen mahdollisuus, jolloin Yhdysvallat vetäytyisi Trumpin johdolla ja siirtäisi painopistettä pois sekä Euroopasta että Lähi-idästä. Tällöin Libyan poliittisen islamismin kannattajat voisivat turvautua Turkin ja Qatarin tukeen yhä vapaammin.Tämä tarkoittaisi Libyan äärilinjan, suurmufti Sadiq al-Gharianin aatteiden ja aseman mahdollista voimistumista.

Siinä missä länsimailta puuttuu yhteinen toimintalinja, perustuu Emiraattien ja Egyptin toiminta vahvasti Muslimiveljeskunnan vastaiseen taisteluun ja oman valta-aseman pönkittämiseen alueella. Egypti tulkitaan yhdeksi keskeisimmistä vaikuttajista Libyassa, ja vaikka maa tukeekin Tobrukin hallitusta näkyvästi, on sillä kuitenkin sama päämäärä myös Haftarin kanssa: Muslimiveljeskunnan kukistaminen ja yhteisen rajan rauhoittaminen. Sama päämäärä yhdistää myös Emiraatteja ja Haftaria. Lokakuun lopussa puolustus- ja turvallisuusalan julkaisu IHS Jane’s julkisti tiedon, että Emiraateilla on todennettu olevan ilmatukikohta itäisessä Libyassa, jonka avulla tuetaan Haftarin joukkoja taistelussa islamisteja vastaan. Muslimiveljeskunnan syrjäyttämisen lisäksi Egyptillä ja Emiraateilla on kuitenkin muitakin tavoitteita, nimittäin Persianlahden valtatasapainon siirtäminen näkyvämmin itselleen. Tässä piileekin mahdollisuus ulkoistettuun valtataisteluun Libyan maaperällä, eli niin kutsuttuun proxy-sotaan.

Emiraattien ja Egyptin ohella myös Venäjä on antanut tukensa Haftarille ja tuen ennakoidaan kasvavan tulevaisuudessa. Poliittista kenttää monimutkaistaa lisäksi Venäjän mahdollisesti kasvava läsnäolo Lähi-idässä. Venäjän ja Egyptin lämpenevät suhteet ovat aiheuttaneet sen, että Saudi-Arabia on katkaissut välinsä Egyptiin. Venäjän on myös mahdollista vaikuttaa Libyan tilanteeseen Ranskan kautta. Mikäli Kansallisen rintaman Marine Le Pen voittaa kevään 2017 presidentinvaaleissa, on todennäköistä, että Ranskan suhteet Venäjään voimistuvat ja yhteistyö Lähi-idässä ja Libyassa lisääntyy. Saman voidaan ennakoida toteutuvan, mikäli tasavaltalaisten presidenttiehdokas François Fillon viimeaikaisista ongelmistaan huolimatta nousee presidentiksi, sillä hänen suhteensa Kremliin on kovin läheinen.

Haftarin tukijoita yhdistää yhteinen päämäärä: ajaa islamistit ahtaalle Libyassa. Tämän päämäärän nähdään toteutuvan tehokkaimmin vain Haftarin verkostojen ja resurssien avulla. Marsalkka nähdään epäluotettavuudestaan huolimatta potentiaalisena henkilönä tuomaan vakautta kolmen hallituksen maahan. Haftarin tukijat ovatkin osallistuneet yhteisiin operaatioihin. Viime vuoden syyskuussa esimerkiksi uutisoitiin, kuinka Emiraattien hävittäjät osallistuivat operaatioon yhdessä Ison-Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltain ilmavoimien kanssa tukeakseen Haftaria itäisessä Libyassa.

Mitä seuraavaksi?

Tulevaisuus on Libyan kohdalla ennalta arvaamaton. On mahdollista, että Haftarin asema vahvistuu entisestään, mikäli YK:n sovintohallitusta ei kyetä kehittämään eteenpäin. Marsalkan asemaan vaikuttaa merkittävästi myös öljy, sillä noin neljä viidesosaa Libyan tuloista on lähtöisin öljystä. Öljy symboloi valtaa, sillä öljykenttien hallitsijalla on yleensä myös rutkasti poliittista valtaa.

Viimeisten kahden vuoden ajan Libyan sotilasjohtaja Ibrahim Jadhran on hallinnut kahta maan merkittävintä öljysatamaa ja pitänyt niiden toimintaa alhaalla. Kaksi muuta merkittävää ja samalla ainoaa toiminnassa olevaa satamaa kilpailutettiin. Vielä viime elokuussa sovintohallitukselle tukensa osoittanut Jadhran julistettiin Libyan ’’öljykuninkaaksi’’. Syyskuun alussa 2016 valtatasapaino kuitenkin muuttui, kun Haftar hyökkäsi Jadhrania vastaan ja sai hallintaansa kaikki neljä öljysatamaa. Jadhran on tuloksetta yrittänyt vallata alueita takaisin, ja osa hänen kannattajistaan onkin vaihtanut puolta Haftarin joukkoihin. Kun suljettuja öljysatamia on otettu käyttöön valtauksen myötä, Libyan öljyntuotanto on kaksinkertaistunut lyhyessä ajassa. Öljyntuotannon kasvu voi vaikuttaa positiivisesti Libyan rooliin kansainvälisenä toimijana sekä vahvistaa Haftarin kansallista asemaa. Libyan öljybisneksessä toimivat henkilöt nimittäin tukevat Haftaria merkittävästi.

Kriisinhallintajärjestö CMI:n Lähi-idän alueen ohjelmajohtaja Maruan El-Krekshi kommentoi sähköpostihaastattelussa, että vaikka Haftarin merkitys on vuoden 2014 jälkeen selvästi kasvanut, on kansallistason vaikutusvaltaa omaavien henkilöiden identifiointi erittäin haastavaa. Tähän keskeinen syy on Libyan keskeneräinen yhteiskunnallinen muutos, sillä Libyan poliittinen kenttä on vielä yli viisi vuotta vallankumouksen jälkeen jatkuvassa muutoksessa. Onkin mahdollista, että useat eri aseistautuneet ryhmät ja uskonnolliset ryhmittymät jakautuvat yhä enemmän vastakkaisiin osapuoliin, jolloin niiden taistelut ajavat Libyaa yhä kaaottisempaan tilaan. Myös esimerkiksi taistelu öljy- ja kaasukentistä voi muodostua yhä syvemmin anti-islamistien väliseksi taisteluksi, kuten International Crisis Group analysoi. Joulukuussa 2016 öljy- ja kaasukenttiin liittyviä yhteenottoja tapahtui useita. Tämä kasvattaa osaltaan Libyan taloudellista ahdinkoa ja estää kehitystä, mikä edelleen hidastaa rauhanprosessia.

El-Krekshin mukaan Haftar on kuitenkin niin merkittävä toimija Libyassa, ettei hänen rooliaan tule sivuuttaa. Onkin mahdollista, että YK koettaa etsiä keinoa, jolla Haftarille voitaisiin vakiinnuttaa asema sovintohallituksessa. YK kenties laatikin sopimuksen Libyan sovintohallituksesta liian hätäisesti, sillä länsimailla oli useita perusteita kiirehtiä sopimuksen valmistumista. Etenkin Pariisin terrori-iskut marraskuussa 2015 toimivat sysäyksenä ehkäistä rauhattomuuden leviämistä. Lisäksi Libyan hallituksen yhtenäisyys nähtiin edellytyksenä sille, että ISISin toimiin kyettäisiin vastaamaan tehokkaasti. Myös pakolaiskriisi ja Välimeren tilanne loivat lisäpainetta sopimuksen aikaansaamiselle.

Tällä hetkellä YK:n toimintamalli enteilee Haftarin ulkoistamista rauhanprosessista, sillä marsalkka on vastustanut sovintohallitusta voimakkaasti. Ulkoistamistaktiikka ei kuitenkaan kanna pitkälle, jos YK:n tavoitteena on, että sovintohallitus saisi taakseen pirstaloituneen Libyan. Uusien neuvottelujen keskeisinä tavoitteina tulisi olla paitsi yhtenäisen hallituksen, myös yhtenäisen armeijan ja turvallisuusorganisaatioiden muodostaminen. Näin voidaan tukea valtiollista yhtenäisyyttä ja vastata tehokkaasti eri ääriryhmien toimintaan.

Libyan tilanne enteilee yhä kasvavaa sekasortoa eri ryhmittymien välillä ja tarjoaa otollisen tilaisuuden sijaissotaan. Vastaava tilanne oli Jemenissä ja Syyriassa ennen sisällissotien alkua. Jemenin ja Syyrian kaltaisen tilanteen onkin pelätty käyvän toteen myös Libyassa, mikäli selkeää yhteistä linjaa ei muodostu. Tämä johtaisi yhä kasvaviin pakolaismääriin ja öljyn hinnan ailahteluun. Historia osoittaa, että kaaos tarjoaa otollisen maaperän radikalisoitumiselle.