Vieraskynän kirjoittaja Juho Takkunen tekee pro gradu -työtään paikallisesta dialogista Burundin vuosien 2015–17 poliittisessa kriisissä rauhan- ja konfliktintutkimuksen maisteriohjelmaan Tampereen yliopistossa. Hänellä on journalistiikan kandidaatintutkinto Jyväskylän yliopistosta, ja hän on työskennellyt toimittajana MTV Uutisissa, Keskisuomalaisessa sekä Sambian yleisradioyhtiö ZNBC:n harjoittelijana.

Itä-Afrikan pieni sisämaavaltio Burundi on väkivallan kierteessä, joka ei ota loppuakseen. Presidentti Pierre Nkurunzizan päätös pyrkiä kolmannelle valtakaudelle sai keväällä 2015 aikaan laajoja mielenosoituksia ja vallankaappausyrityksen, jotka olivat alkusoittoa pitkälle poliittiselle kriisille. Konfliktissa ovat vastakkain Burundin hallitus ja presidentin kolmatta valtakautta vastustava oppositio sekä kansalaisyhteiskunta. Maan historian takia pelko etnisen konfliktin tai jopa kansanmurhan leimahtamisesta on kasvanut. Toisaalta useat burundilaiset asiantuntijat näkevät etnisyyden vain yhtenä kriisin lukuisista taustatekijöistä. 

Nkurunzizan CNDD-FDD-puolueen johtama hallitus on ottanut kovan linjan presidentin kolmannen valtakauden vastustajia ja sellaisiksi epäiltyjä kohtaan. Viime syyskuussa YK:n asettama tutkimuskomitea julkaisi raportin, joka syytti pääasiassa Burundin tiedustelupalvelua, poliisia ja CNDD-FDD:n nuorisosiipeä, Imbonerakurea, vakavista ihmisoikeusrikkomuksista kuten salamurhista, mielivaltaisista teloituksista, kidutuksesta ja seksuaalisesta väkivallasta. Vahvistettuja teloitustapauksia oli reilun vuoden aikana 564, joka on raportin laatijoiden mukaan ”varovainen arvio”. Myös ihmisoikeusjärjestöt Amnesty, Human Rights Watch ja FIDH ovat päätyneet raporteissaan samansuuntaisiin tuloksiin. Paikalliset arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat noin 700:sta 1 200:aan.

Poliittisen väkivallan kohteeksi on joutunut erityisesti Burundin siviiliväestö. Turvallisuusjoukot ja Imbonerakure-miliisi ovat nimittäin ottaneet kohteikseen hallinnon vastustajiksi epäiltyjen lisäksi heidän sukulaisiaan ja ystäviään. Satoja ihmisiä on kadonnut jäljettömiin. Sekavan tilanteen, hallituksen painostuksen ja esimerkiksi salaisten pidätyskeskusten vuoksi kaikkia ihmisoikeusrikkomuksia ei ole pystytty dokumentoimaan. Väkivallantekoihin ovat syyllistyneet hallituksen joukkojen lisäksi myös aseistetut oppositioryhmät, jotka ovat ottaneet tähtäimeensä pääosin CNDD-FDD:n ja turvallisuusjoukkojen jäseniä.

Kevään 2015 jälkeen valtaosa toimittajista, oppositiosta ja kansalaisyhteiskunnan jäsenistä on lähtenyt maanpakoon ja toimii muun muassa Belgiasta ja Ruandasta käsin. Lisäksi tavallisia burundilaisia on paennut tuhansittain naapurimaihin – lähes kaksi kolmannesta heistä Tansaniaan ja viidennes Ruandaan. Tähän päivään mennessä Burundista on lähtenyt YK-arvion mukaan kaikkiaan jo yli 400 000 pakolaista. 

Myös maansisäisiä pakolaisia on noin 150 000, joista reilu kolmasosa on paennut yhteiskunnallista ja poliittisista syistä. Noin kaksi kolmannesta puolestaan kertoo syyksi ravinnon saamisen epävarmuuden. Poliittinen ja taloudellinen kriisi yhdistettynä luonnonkatastrofeihin, kuten rankkasateisiin, on johtanut tavallisten burundilaisten humanitääriseen hätään. Jo ennen kriisiä Burundi oli yksi maailman köyhimmistä maista. EU:n ja Yhdysvaltojen asettamat sanktiot, EU:n rahoitusavun leikkaukset ja useiden maiden avustusohjelmien lakkautukset ovat heikentäneet maan taloustilannetta entisestään. Hallinnon asemaa nämä toimet eivät kuitenkaan ole horjuttaneet.

Etnisyys kummittelee taustalla

Burundin nykyinen kriisi on luonteeltaan pääosin poliittinen. Konfliktin osapuolina ovat valtaansa tarrautuva presidentti Nkurunziza CNDD-FDD-puolueineen, ja kolmatta valtakautta vastustavat oppositio ja kansalaisyhteiskunnan toimijat. Oppositiopuolueista valtaosa on ryhmittynyt CNARED-allianssiksi, joka toimii Belgiasta käsin. Lisäksi hallitusta vastaan taistelee ainakin kolme aseellista oppositioryhmää.

Presidentin ilmoitus pyrkimisestä kolmannelle kaudelle oli kevään 2015 mielenosoitusten välitön laukaisija. Kriisin taustalla on kuitenkin syvempiä rakenteellisia tekijöitä. Niukoista taloudellisista resursseista kilpaileva puolue-eliitti on kerännyt valtion varallisuutta itselleen ja luonut hyvä veli -verkostoja. Talouskasvun puute Burundissa taas on turhauttanut etenkin nuorta väestöä ja houkutellut liittymään aseellisiin ryhmiin tai lähtemään politiikkaan. Lisäksi turvallisuussektorin uudistaminen 1990-luvun sisällissodan jälkeen jäi kesken, minkä takia Burundissa on edelleen liikkeellä paljon aseita. Puolueissa ja turvallisuusjoukoissa työskentelee myös paljon sisällissodan aikaisia kapinallisia, joille väkivalta on jäänyt normaaliksi toimintamalliksi. Väkivaltaisuudet seurasivat myös Burundin edellisiä vaaleja vuonna 2010.

Etnisyyden merkitys kriisin taustatekijänä korostuu Burundin väkivaltaisen historian takia. Vuosien 1994–2005 sisällissodassa olivat vastakkain maan tutsienemmistöinen armeija ja hutujen kapinaliikkeet Palipehutu-FNL, Frolina ja CNDD-FDD – nykyinen valtapuolue. Hutujen ja tutsien välinen väkivalta oli saavuttanut kansanmurhan mittasuhteet useaan kertaan jo aiemmin, 1960–80-luvuilla. Uhriluvut ovat pienempiä kuin vuoden 1994 Ruandan kansanmurhan aikana, jolloin noin miljoonan tutsin ja maltillisen hutun arvioidaan kuolleen. Surmattujen määrät ovat kuitenkin merkittäviä Burundissakin. Esimerkiksi yksin vuonna 1972 arviolta 300 000 valtaosin koulutettua hutua sai surmansa.

Historiallisesti hutut ja tutsit eivät olleet etnisiä ryhmiä vaan eräänlaisia yhteiskunnallisia kasteja. Maata viljelevät hutut olivat palvelussuhteessa tutseihin, joiden päätehtävä oli karjankasvatus. Siirtomaaisäntien Saksan ja Belgian tuoma rodullinen ajattelu vahvisti jakoa. Väkivaltaisuuksien myötä etninen ajattelu on juurtunut burundilaiseen yhteiskuntaan, ja niin sisällissodan päätyttyä hutuille ja tutseille luotiin kiintiöt poliittisiin elimiin, hallintoon, armeijaan ja turvallisuusjoukkoihin.

Burundin väkivallassa on ollut jonkin verran merkkejä tutseihin kohdistuvasta vihasta. Hutuvaltainen istuva hallitus on syventänyt etnistä jakoa mustamaalaamalla tutseja. Esimerkiksi senaatin puhemies käytti tutsienemmistöisistä kaupunginosista lokakuussa 2015 termejä, jotka muistuttivat Ruandan kansanmurhaa edeltänyttä propagandaa. Vallankaappausyrityksen seurauksena armeijan sisällä on lisäksi nähty puhdistuksia, jotka ovat kohdistuneet erityisesti sisällissodan aikaisen FAB-armeijan entisiin tutsijäseniin. Hallitus on myös ehdottanut, että etnisiä kiintiöitä pitäisi arvioida uudelleen hutuenemmistön aseman parantamiseksi.

Haastattelemieni Burundin opposition ja kansalaisyhteiskunnan edustajien mielipiteet kriisin etnisyydestä jakautuvat. Osa on sitä mieltä, että Nkurunzizan hallinto vainoaa nimenomaan tutseja, osa taas näkee väkivallan kohdistuvan kaikkiin poliittisiin vastustajiin. Eräs kansalaisyhteiskunnan toimija luonnehti hallituksen etnistä retoriikkaa näin:

”Burundin hallitsijat ovat vuosien ajan käyttäneet hyväkseen etnisyyttä pysyäkseen vallassa. Mutta todellisuudessa nykypäivän Burundissa hallinto sortaa kaikkia etnisiä ryhmiä, kaikkia sen vastustajia”, nimettömäksi jättäytyvä, Belgiassa toimivan yhdistyksen edustaja toteaa.

Haastateltavistani useimmat ovat sitä mieltä, että vaara kriisin kärjistymisestä etniseksi vastakkainasetteluksi on olemassa. Tästä varoitti Euroopan parlamenttikin päätöslauselmassaan viime tammikuussa. Myös FIDH-kansalaisjärjestö varoittelee samasta mahdollisuudesta sensaatiota herättäneessä kampanjassaan. Tilanteen eskaloitumisesta Ruandan kansanmurhan kaltaiseksi ollaan kuitenkin vielä kaukana.

Eristäytymisen strategia

Burundin hallitus on vastannut kansainvälisen yhteisön kritiikkiin korostamalla itsemääräämisoikeuttaan. Se on katkaissut kaiken yhteistyön YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston OHCHR:n kanssa sekä kiistänyt kansainvälisten raporttien todenperäisyyden leimaten ne ”poliittisesti motivoituneiksi” ja Burundin suvereniteettia loukkaaviksi. Hallitus on perustanut omia tutkintakomissioitaan, jotka ovat kiistäneet valtaosan viimesyksyisen YK-raportin tuloksista. Burundi on lisäksi syyttänyt länsimaita asioihinsa sekaantumisesta ja väittänyt naapurimaa Ruandan kouluttaneen hallitusta vastustavia kapinallisia.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n päätös aloittaa alustava tutkinta epäillyistä ihmisoikeusloukkauksista Burundissa ei myöskään miellyttänyt Nkurunzizan hallintoa. Lokakuussa 2016 Burundi ilmoitti vetäytyvänsä ICC:n jäsenyydestä ensimmäisenä maana maailmassa. Burundin vetäytyminen voidaan nähdä myös osana laajempaa afrikkalaisten valtioiden turhautumista niitä itseään koskevien tapausten suureen määrään tuomioistuimessa.

Burundin hallitus on vastannut kansainvälisen yhteisön väliintuloaikeisiin systemaattisen vihamielisesti. Joulukuussa 2015 Afrikan unionin turvallisuusneuvosto antoi hyväksynnän 5 000 hengen suuruiselle MAPROBU-rauhanturvaoperaatiolle Burundiin, mutta maan hallituksen vastustus kaatoi sen. Tämän jälkeen AU:n turvallisuusneuvosto ei ole päässyt yksimielisyyteen siitä, kuinka Burundin tilanteeseen tulisi reagoida.

YK:n turvallisuusneuvosto puolestaan määräsi viime vuoden heinäkuussa 228 henkilön kokoisen poliisioperaation Burundiin. Burundin hallitus kuitenkin suostui vain 20 aseettoman poliisineuvonantajan kiintiöön. Tämän lisäksi Nkurunziza on hyväksynyt 200 ihmisoikeus- ja sotilastarkkailijan sijoittamisen Burundiin, mutta tämän AU:n operaation toteutus on jäänyt puolitiehen.

Myöskään Itä-Afrikan alueellisen yhteisön EAC:n johtamat neuvottelut hallituksen ja opposition välillä eivät ole johtaneet tuloksiin osin siksi, että hallitus ei ole hyväksynyt oppositioallianssi CNARED:ia neuvotteluosapuoleksi. Hallitus on vihjannut, että allianssin sisällä toimii aseellisia ryhmiä, joiden kanssa se ei neuvottele. Lisäksi fasilitoijaksi valittu Tansanian entinen presidentti William Mkapa menetti uskottavuutensa CNARED:n silmissä, kun hän hyväksyi julkisesti Nkurunzizan kolmannen valtakauden.

Burundin hallitus näkee Nkurunzizan kolmannen valtakauden laillisena. Maan perustuslain mukaan presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla korkeintaan kahdeksi viisivuotiskaudeksi. Ensimmäisellä kerralla vuonna 2005 presidentin valitsi parlamentti, joten hallituksen mukaan vuonna 2015 alkanut valtakausi on vasta toinen. Nkurunzizan hallitus haki lisäksi näkemykselleen vahvistuksen Burundin perustuslakituomioistuimesta, jonka kuitenkin epäillään joutuneen painostuksen alaiseksi.

Hallituksen toimista voi vetää johtopäätöksen, että Burundi pyrkii eristäytymään lähes kaikesta sellaisesta kansainvälisestä yhteistyöstä, joka voisi uhata sen asemaa.

Status quo todennäköisin skenaario

Kriisin alkamisesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Vaikka kuolonuhrien määrä onkin laskussa, jatkuvat poliittinen väkivalta, pidätykset ja kidutus edelleen. Maaliskuussa YK:n ihmisoikeusneuvostolle raportoinut tutkintakomissio totesi, että ihmisoikeusrikkomukset ovat jatkuneet edellisvuosien kaltaisina ja katoamiset ovat jopa lisääntyneet.

Burundin tilanteessa onkin monta tekijää, jotka viittaavat siihen, että status quo on muodostumassa pysyväksi tilanteeksi. Kansainvälisiltä toimijoilta vaadittaisiin uusia avauksia ja päättäväisyyttä, jotta dialogi saataisiin käyntiin.

Rankaisemattomuus on yksi Burundin poliittista kulttuuria leimaava piirre, eikä se näytä olevan katoamassa tulevaisuudessakaan. Eliitit ovat voineet hallita väkivallalla, sillä kuten Burundi-tutkija Stef Vandeginste toteaa, yhtäkään hallinnon jäsentä, armeijan upseeria tai kapinallisjohtajaa ei ole tuomittu ihmisoikeusrikkomuksista sisällissodassa tai sen jälkeen. Burundin omat, valtapuolueen vaikutusvallan alaiset tuomioistuimet tuskin ovat hanakoita viemään ihmisoikeuksien rikkojia tuomiolle.

Odotukset Afrikan unionista kriisin ratkaisijana eivät ole korkealla siitä syystä, että valtakausiaan pidentävät afrikkalaiset johtajat ovat solidaarisia toisilleen. Myös YK:n turvallisuusneuvosto näyttää kunnioittavan Burundin suvereniteettia ja tyytyvän sanallisiin vetoomuksiin voimatoimien sijasta.

Donald Trumpin hallinto ei ole osoittanut kiinnostusta Afrikan asioihin, ja eristäytyminen näyttääkin nykyisessä kansainvälispoliittisessa tilanteessa suotuisalta strategialta Pierre Nkurunzizan hallinnolle. Presidentti onkin jo väläyttänyt jopa neljännen valtakauden mahdollisuutta.

Kuten International Crisis Groupin viimeisin raportti toteaa, Burundin kriisi on muuttunut matalan intensiteetin konfliktiksi, jollaisia maailmalla on käynnissä monia. Niiden yksi ikävä ominaisuus on se, että ne tahtovat jäädä sivuun kansainvälisen median huomiolta. Näyttääkin siltä, että eristäytyvä ja väkivaltainen hallintomuoto voi muodostua Burundissa pysyväksi tilaksi.