(Huomioithan, että tämä artikkeli on seitsemän vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Iranin presidentinvaalit – välikäsi vallan ytimeen

Elena Sipola | 17.05.2017

[et_pb_section admin_label=”section”]
[et_pb_row admin_label=”row”]
[et_pb_column type=”4_4″]
[et_pb_text admin_label=”Text”]

Presidentti Ruhanin varteenotettavin haastaja Ebrahim Raisi kampanjoi huhtikuussa Teheranissa. Kuva: Hamed Malekpour, Wikimedia Commons / Tasnim News Agency

Vieraskynän kirjoittaja Elena Sipola on suorittanut Maailmanpolitiikan tutkinnon Helsingin yliopistosta ja jatkaa syksyllä kansainvälisen lain ja diplomatian opintoja Paris School of International Affairsissa. Lähi-idän politiikkaan erikoistunut Sipola on työskennellyt muun muassa ulkoasiainministeriössä sekä YK:n poliittisessa missiossa Libanonissa. 

Iranissa äänestetään perjantaina presidentinvaaleissa. Maan maltillinen presidentti Hasan Ruhani nauttii lännessä laajaa suosiota, sillä hänen nähdään mahdollistaneen vuonna 2015 solmitun historiallisen ydinsopimuksen (JCPOA) Iranin ja niin sanottujen P5+1 maiden kesken. Iranin väestön keskuudessa tyytymättömyys maan eristyneisyyteen on jatkuvasti kasvanut ja taloudellista avautumista edustavan Ruhanin voitto vaikuttaakin ulkoapäin katsottuna jo lähes itsestäänselvältä. Iranin politiikka kuitenkin kaihtaa ennalta-arvattavuutta. Niin Irania viimeiset neljä vuotta johtaneen Ruhanin kuin tätä edeltäneen Ahmadinejadin valinta yllätti kansainvälisen yleisön.

Valinta konservatiivisen ja maltillisen ehdokkaan välillä on keskeinen sen kannalta, jatkaako Iran Ruhanin aloittamalla sosiaalisten uudistusten tiellä. Tuleva presidenttikausi tulee määrittämään myös Iranin alueellista roolia. Erityisen merkittävän juuri näistä vaaleista tekevät kuitenkin huhut Iranin korkeimman johtajan heikentyneestä terveydentilasta. Ajatollah Ali Khamenein aikakauden lähestyessä vääjäämättä loppuaan saattaa tämän kisan voittaja yltää myös Iranin todelliseen vallan ytimeen.

Demokratiaa teokratian varjossa

Iranin perustuslaki yhdistää demokraattisia ja teokraattisia piirteitä, ja sen maan korkeimmalle johtajalle myöntämä valta tekee Iranista osittain autoritaarisen valtion. Maan politiikkaa leimaakin jännite uskonnollisen johtajan ja presidentin välillä. Presidentti vaikuttaa Iranissa etenkin maan talous-, koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan. Maan virallisena edustajana hän määrittää maan avoimuuden asteen suhteessa ulkovaltoihin. Presidentti johtaa virallisesti myös maan turvallisuuspolitiikkaa viimeisen sanan säilyessä korkeimmalla johtajalla.

Selkeän vallanjaon sijaan presidentin liikkumatila on historiallisesti vaihdellut valtaa pitävien henkilöiden mukaan. Irania tutkineen Oliver Borszikin mukaan presidentti-instituutio muodostaakin Iranissa hallinnon liikkuvan osan, jonka kautta maan poliittista suuntaa voidaan muuttaa. Korkeimman johtajan edustaessa maan pysähtyneisyyden tilaa presidentinvaalit mahdollistavat uudenlaisen politiikan kokeilun teokratian alla. Ajatollahin valtaa maan politiikassa vahvistaa vallankumouskaarti. Tämä armeijan rinnalla toimiva sotilaallinen järjestö perustettiin vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen suojelemaan maan islamilaista valtiojärjestystä.

Iranin politiikka jakautuu vanhoillisiin, konservatiiveihin, maltillisiin sekä uudistusmielisiin. Maltillisten ja uudistusmielisten tukeman Ruhanin varteenotettavimpana kilpailijana pidetään konservatiivista uskonnollista johtajaa Ebrahim Raisia. Lisäksi ehdolla ovat maltillisilta nykyinen varapresidentti Eshaq Jahangiri, uudistusmielisiltä entinen teollisuusministeri Mostafa Hashemitaba sekä konservatiiveilta entinen kulttuuriministeri Mostafa Mirsalim. Jahangirin ja Hashemitaban oletetaan vetäytyvän kisasta loppumetreillä Ruhanin hyväksi.

Iranin presidentiksi on turha pyrkiä ilman korkeimman johtajan hyväksyntää. Tämän hyväksynnän takaajana toimii valvojien neuvoston suorittama ehdokkaiden karsinta. Seulan tiukkuutta kuvaa se, että tänä vuonna kaartin hyväksymiskierroksen jälkeen 1 600:sta ehdokkaasta on jäljellä enää kuusi. Hylättyihin kuului muun muassa vuosina 2005–2013 presidenttinä toiminut Mahmud Ahmadinejad. Voittaakseen ensimmäisellä kierroksella ehdokkaan on saatava yli 50 prosenttia äänistä. Muussa tapauksessa järjestetään toinen kierros kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan kesken.

Presidentin merkitys Iranin valtajärjestelmässä tulee esiin Iranin ulkopolitiikan vaihtelussa eri presidenttien aikana. Tämä näkyy etenkin suhteissa Yhdysvaltoihin. Siinä missä George W. Bush hahmotti Iranin ainoastaan sen negatiivisten ominaisuuksien kautta, Barack Obama pyrki dialogiin osoittamalla luottamuksensa Iranin mahdollisuuteen toimia vastuullisena kansainvälisenä toimijana. Lännestä katsottuna ydinsopimus oli tuon luottamussuhteen kliimaksi, joka toi esiin Obaman osallistavan politiikan hyödyt. Ruhanin lähettäessä julkisia signaaleja maan avautumisesta korkein johtaja kuitenkin jatkuvasti korosti maiden välistä vastakkainasettelua ja islamilaisen maailman lopullista voittoa lännestä.

Talous vaalien keskiössä

Presidentti vaikuttaa Iranissa etenkin maan talouspolitiikkaan, ja talouskysymykset ovatkin hallinneet myös käsillä olevia vaaleja. Ydinohjelmansa ja sitä seuranneiden sanktioiden vuoksi taloudelliseen ahdinkoon ajautunut Iran sinnitteli yli vuosikymmenen eristyksissä kansainvälisestä rahoitusjärjestelmästä. Ydinsopimuksen myötä maa vapautui kansainvälisistä sanktioista, ja IMF:n mukaan Iranin talous on kokenut huomattavan käänteen ylöspäin sitten vuoden 2013, joskin suurin osa kasvusta on öljynviennin ansiota.

Pitkän eristyksen vaikutusten kumoaminen on kuitenkin osoittautunut hankalaksi. Yhdysvaltojen yhä voimassa olevat kahdenväliset pakotteet ovat hidastaneet talouden kasvua. Epävarmuus Yhdysvaltojen tulevasta linjasta on pitänyt useat ulkomaiset suuryhtiöt ja pankit poissa Iranin markkinoilta, eivätkä Trumpin viime aikoina koventunut retoriikka saati uudet sanktiot ole vahvistaneet kansainvälisten sijoittajien luottamusta. Kansan elintason nostaminen ei myöskään ole onnistunut odotusten mukaisesti Iranin monimutkaisessa poliittisessa järjestelmässä.

Ruhanin mahdollisuudet

Ruhanin uudelleenvalinta olisi ensisijaisesti osoitus ydinsopimuksen saamasta kansallisesta hyväksynnästä. Ydinsopimus on Iranissa yhä kiistelty aihe, ja konservatiivit ovat tehneet parhaansa vakuuttaakseen kansan sen epäedullisuudesta. Niidenkin keskuudessa, jotka näkevät sopimuksen hyödyt, Trumpin retoriikka on rajusti heikentänyt luottamusta siihen, että Yhdysvallat pitää osansa sopimuksesta. Iranin asettaminen maahantulokieltoon yhdessä Libyan, Syyrian ja Jemenin kaltaisten maiden kanssa on hankaloittanut uudistusmielisten yrityksiä vakuuttaa iranilaiset Yhdysvaltojen hyvistä aikeista. Samalla konservatiivit ovat hyötyneet Iranin loukatusta ylpeydestä. Yhdysvaltojen lietsoessa vastakkainasettelua on EU osaltaan pyrkinyt eriyttämään linjaansa korostamalla sitoumustaan ydinsopimukseen.

Kansan mielissä Ruhanin nähdään kuitenkin epäonnistuneen talouteen liittyvien lupaustensa lunastamisessa. Ruhanin kauden ei ole nähty tuoneen helpotusta myöskään sosiaalista elämää rajoittaviin sääntöihin tai maan ihmisoikeustilanteeseen. Työttömyysprosentin hipoessa 13:a prosenttia iranilaiset odottavat yhä elinolojensa paranemista, mikä on kasvattanut tyytymättömyyttä ydinsopimusta ja tämän arkkitehtiä kohtaan. Kaikesta ei voi kuitenkaan syyttää ”huonoa diiliä”, sillä myös iranilaisten pankkien kehno tila sekä vallankumouskaartin suuri rooli maan taloudessa ovat pitäneet ulkomaiset sijoittajat kädenmitan päässä ja työpaikkoja luovat sijoitukset poissa.

Ruhaniin kohdistuvasta kritiikistä huolimatta politiikan jatkuvuuden vaaliminen Iranissa puoltaa presidentin uudelleenvalintaa. Neljä maan viimeisintä presidenttiä ovat olleet vallassa kaksi peräkkäistä kautta. Keskeistä on, että Ruhani valittiin vuonna 2013 selkeällä mandaatilla muuttaa maan ulko- ja talouspolitiikan suuntaa. Toinen kausi olisi tarpeen, jotta näiden muutosten tulokset tulisivat näkyviin.

Haastaja konservatiivien äärilaidalta

Iranin konservatiivit pyrkivät kaikin keinoin estämään Ruhanin uudelleenvalinnan. Iranin poliittista kenttää kuitenkin hajottavat monimutkaiset liittoumat turvallisuuskoneiston, teknokraattien ja papiston välillä. Tämä on johtanut eri ryhmittymät muodostamaan JAMNA-nimellä tunnetun koalition, jonka listoilla oli vaalien viime metreille asti Raisin lisäksi myös Teheranin pormestari Mohammad Bagher Ghalibaf. Ghalibaf kuitenkin jättäytyi tällä viikolla kisasta Raisin hyväksi. Näin konservatiivit pyrkivät keräämään kannattajansa yhden ehdokkaan taakse.

Nopeasti uskonnollisen oppineiston hierarkiassa ylöspäin kiivennyt Ebrahim Raisi edustaa papiston ja vallankumouskaartin ryhmittymää, ja häntä pidetään laajalti Khamenein suojattina. Hänen nimityksensä merkittävän uskonnollisen säätiön Astan Quds Razavin johtajaksi on nähty jopa merkkinä siitä, että korkein johtaja on merkinnyt Raisin seuraajakseen. Raisin on myös spekuloitu itse lanseeranneen käsityksen itsestään Khamenein suosikkina pyrkien näin mobilisoimaan konservatiivisen äänestäjäkunnan taakseen. Uskonoppinutta painaa kuitenkin menneisyys osana teloitustuomioistuinta, joka saattaa tehdä hänestä liian kiistanalaisen jopa konservatiiveille. 

Uhkana on, että äärilaidan uskonoppineen valinta johtaisi vuoden 2009 kaltaisiin levottomuuksiin. Tuolloin jopa kolme miljoonaa iranilaista nousi kaduille protestoimaan Ahmadinejadin valtaan nostaneita vaaleja, jotka nähtiin laajalti vilpillisinä. Vihreäksi liikkeeksi nimetty kansannousu oli laajamittaisin protestiliike Iranin historiassa sitten vuoden 1979. 

Iranin kannalta Raisin valinta tarkoittaisi teokratian vahvistumista demokratian kustannuksella. Myös Trumpin kova linja Irania kohtaan saisi luultavasti lisää kierroksia Raisin valinnan myötä etenkin ottaen huomioon viimeaikaiset huhut Trumpin hallinnon aikomuksista listata vallankumouskaarti terroristijärjestöksi. Ruhani on presidenttikautensa aikana pyrkinyt rajoittamaan Syyrian sodan myötä valtaansa kasvattaneen vallankumouskaartin valtaa taloudessa ja politiikassa. Maan militaristista ryhmittymää edustavan Raisin valinta voisi mitätöidä myös nämä pyrkimykset vahvistaen Iranin hallintojärjestelmän autoritaarisia piirteitä.

Taloudellisesti konservatiivin nousu presidentiksi voisi merkitä uudistusten lykkäämistä vastarintatalouden tiukemman noudattamisen varjolla. Khamenei esitteli vastarintatalouden idean vuonna 2012 vastauksena sanktioihin, mutta omavaraisuutta painottava strategia on säilynyt maan virallisena linjana myös Ruhanin alla. Iran on rentieeri-valtio, eli sen tulot tulevat pääosin öljystä verojen sijaan. Valtio jakaa kansalaisille raha-avustuksia, mikä yhdistettynä alhaiseen verotasoon on omiaan pitämään kansalaisten poliittisen osallistumisen matalana. Tätä konservatiivit ovatkin hyödyntäneet. Raisi on pyrkinyt asemoimaan itsensä köyhien auttajana ilmoittamalla aikovansa kolminkertaistaa suorat raha-avustukset köyhille. Samalla Raisi on pyrkinyt näin asettamaan Ruhanin liberaalin markkinatalouden opit vastakkain islamilaisen tasavallan perimmäisen tehtävän eli sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisen kanssa. Raisi on kampanjoinut myös lupauksilla miljoonista uusista työpaikoista.

Vaalien merkitys

Iranin valtajärjestelmän vuoksi presidentin vaihtumisen ei odoteta johtavan dramaattisiin muutoksiin maan ulkopolitiikassa. Valinnalla on kuitenkin merkitystä etenkin Iranin alueellisen roolin kannalta. Iranin ja Saudi-Arabian väliset suhteet kärjistyivät vuoden 2011 arabikevään jälkimainingeissa maiden kiiruhtaessa täyttämään vallankumousten avaamia valtatyhjiöitä Lähi-idässä. Maat tukevat nyt vastakkaisia ryhmittymiä useissa omien rajojensa ulkopuolella käytävissä konflikteissa, joista etenkin Syyrian konflikti on muodostunut Iranille keskeiseksi. Ruhanilta odotettiin paljon suhteessa Iranin jännitteisiin Saudi-Arabian kanssa, ja tämä lämmittelikin varovasti maiden välisiä suhteita. Trump on kuitenkin muuttanut peliasetelmia, ja Saudi-Arabiasta on viime aikoina kantautunut pessimistisempiä lausuntoja dialogin mahdollisuuksista. Konservatiivisen presidentin myötä odotettavissa olisi lähes varmasti kovempaa retoriikkaa suhteessa Iranin pitkäaikaisimpaan alueelliseen kilpailijaan.

Iranin noustessa yhä suuremmaksi osaksi Isiksen vastaista taistelua pakolaiskriisin kanssa kamppaileva EU pyrkii pitämään maan mukana alueellisen järjestyksen ylläpitämisessä. Trumpin hallinto taas näyttää palanneen Bushin aikaiseen pakotepolitiikkaan. Tältä kannalta Iranin tuleva presidentti on keskeisessä asemassa määrittämässä Iranin suuntaa. Vaikka presidentillä ei ole valtaa turvallisuuskoneiston strategisiin päätöksiin, kuten shiialaisten jihadistiryhmittymien aseelliseen tukemiseen tai uusien taistelijoiden värväämiseen Syyriassa, voi konservatiivien voiton odottaa merkitsevän Iranin liukumista kauemmas kansainvälisestä yhteistyöstä. Prioriteetiksi nousisi oletettavasti alueellinen yhteistyö ajatollah Ruhollah Khomeinin alkuperäisen vision mukaisesti.

Tämän vuoden vaaleilla on yhteys myös vallan todelliseen ytimeen. Iranin 77-vuotiaan korkeimman johtajan terveydentilan on huhuttu heikentyneen jo pitkään. Näin ollen Iranissa on seuraavan neljän vuoden aikana mahdollisesti edessä myös korkeimman johtajan valinta. Uuden johtajan nimittää juristeista koostuva asiantuntijoiden neuvosto, jossa sekä Ruhani että Raisi ovat jäseninä. Koska mikään ryhmittymä ei tällä hetkellä muodosta selvää enemmistöä neuvostossa, on tuleva presidentti vaa’ankieliasemassa.

Ruhanin valinta jatkokaudelle vahvistaisi teknokraattien asemaa uuden johtajan valinnassa tai jopa nykyisen järjestelmän uudelleenmuovaamisessa. Tästä syystä Ruhanin pelaaminen ulos presidentin paikalta on konservatiiveille keskeinen tavoite. Raisin taas on epäilty tähtäävän ehdokkuudellaan yli presidentinvaalien. Mikäli Raisi onnistuisi presidenttinä saavuttamaan riittävän kannatuspohjan, hän voisi itsensä Khamenein tapaan nousta maan kakkospaikalta korkeimmaksi johtajaksi. Vallanvaihto ei kuitenkaan välttämättä tule tapahtumaan sääntöjen mukaan. Iranissa Khamenein kuoleman pelätään suistavan maan kaaokseen ajamalla eri ryhmittymät valtataisteluun keskenään. Myös tällaisessa tilanteessa presidentin asema korostuisi, sillä uuden johtajan nimitykseen saakka korkeinta valtaa käyttää presidentti yhdessä oikeuslaitoksen ja valvojien neuvoston edustajan kanssa. Kaaoksen tilassa vallankumouskaarti voisi pyrkiä sekaantumaan korkeimman johtajan valintaprosessiin Raisin hyväksi.

Mitä kansa haluaa

Iranin valtajärjestelmän monimutkaisuus johtaa sitä tutkivan epäilemään, että korkein johtaja käyttää julkisivua suurempaa valtaa jopa presidentinvaaleissa. Ruhanin nousu presidentiksi vuonna 2013 hyödytti Khameneita, sillä Ruhani tarjosi Khameneille mahdollisuuden päästä eroon sanktioista menettämättä kasvojaan, olihan salaiset ydinsopimusneuvottelut Yhdysvaltojen kanssa aloitettu jo vuonna 2011 Ahmadinejadin alaisuudessa. Nyt käsillä olevien vaalien edellä korkein johtaja on julkisesti arvostellut Ruhania muun muassa kyvyttömyydestä kohentaa maan taloutta. Ruhanin heikentämisen sijaan tämä voidaan nähdä kätevänä tapana vältellä vastuuta kansan tyytymättömyyden kasvaessa.

Huolimatta siitä, mitä ajatellaan korkeimman johtajan vallan rajoista tai Iranin presidentinvaalien demokraattisuudesta, voidaan vuoden 2017 tuloksen avulla pyrkiä tulkitsemaan iranilaisten mielentilaa. Osviittaa antavat viime vuoden parlamenttivaalit, joissa maltilliset nousivat voittajiksi. Odotuksena on, että iranilaiset äänestävät uudistusten jatkumisen puolesta myös näissä vaaleissa.

Vihreän liikkeen rikottua yhteisen kansallisen identiteetin on sisäänpäinkääntyneisyyden vetovoima jatkanut hiipumistaan. Uhkana on kuitenkin, että petettyään lupaukset sosiaalisista reformeista Ruhani ei onnistu riittävästi innostamaan maan hiljaista keskiluokkaa vaaliuurnille. Kansan turhautuminen hitaaseen talouskasvuun yhdistettynä Trumpin hyökkäävään linjaan uhkaa samalla sysätä alaluokkaa konservatiivien ja populistien syliin. Jos Ruhani ei onnistu saamaan jatkokautta, se tulisikin tulkita ensisijaisesti reaktiona muuttuneeseen ulkopoliittiseen tilanteeseen. Mikäli Khamenein kuolema ajoittuu seuraavan presidentin kaudelle, voi Yhdysvaltojen linjanmuutos osoittautua seurauksiltaan odotettua kauaskantoisemmaksi.

Mikäli uusliberaalilla talouspolitiikalla maan ongelmia lääkinnyt Ruhani onnistuu kuitenkin voittamaan jatkokauden, voidaan todeta, ettei konservatiivien distributiiviseen oikeudenmukaisuuteen nojaava retoriikka enää riitä iranilaisille. Selvää on kuitenkin, että monille Ruhani edustaa vain pienempää pahaa, eikä nykyinen valtajärjestelmä tarjoa aitoja vaihtoehtoja etenkään Iranin vapauksia kaipaavan nuorison silmissä. Nähtäväksi jää, kuinka kauan iranilaiset ovat valmiita tyytymään mahdollisuuksiensa rajallisuuteen. Osuvimmin Iranin kansalaisyhteiskunnan tilaa kuvaakin se, että 1 600 iranilaista päätti asettua ehdolle kisassa, jonka seulan läpäiseminen on eliitin ulkopuoliselle liki mahdotonta. Iranilaisten maan vallanpitäjiin kohdistama ironia on luonteeltaan hiljaista mutta purevaa.
[/et_pb_text]
[/et_pb_column]
[/et_pb_row]
[/et_pb_section]