Emeritusprofessori Vesa Kanniainen kirjoittaa Kanavassa sekä Suomen Kuvalehdessä maahanmuuton kustannuksista. Milton Friedmanilta lainattu otsikko tiivistää tältä osin kirjoituksen ytimen: ”Hyvinvointiyhteiskunta ja vapaa maahanmuutto ovat kestämätön yhdistelmä”. Kanniaisen mukaan hyvinvointiyhteiskunta houkuttelee ”nimenomaan matalan osaamisen ihmisiä” ja tällaiset maahanmuuttajat tulevat kalliiksi. “Nettosaajien” määrän kasvaminen vaikeuttaa jo entisestään velaksi elävän julkisen talouden tilaa. Kanniainen julistaakin, että ”jokaisella kansalla on oltava oikeus päättää siitä, kuka on oikeutettu astumaan valtakunnan rajan ylitse sen kamaralle.”

Maahanmuuton tarkasteleminen talouden näkökulmasta on tietysti yksi relevantti tulokulma. Keskimääräiselle maahanmuuttajalle saattaa olla laskettavissa hinta, samoin kuin eläkeläiselle, pitkäaikaissairaalle, työttömälle tai maanviljelijälle. Humanitaarisen maahanmuuton – turvapaikkaa tarvitsevat – asettaminen samalle viivalle kaiken muun maahanmuuton rinnalle on kuitenkin vahva kannanotto.

”Kansat” eivät päätä rajojen ylittämisestä. Oleskelulupia ja turvapaikkoja myönnetään voimassaolevan lainsäädännön pohjalta ja siihen liittyy valtioiden keskenään tekemiä sopimuksia. EU:n ulkopuolelta Suomeen suuntautuva maahanmuutto ei suinkaan ole ”vapaata” eikä pelkästään humanitaarista. On täysin mahdollista, että sekä kansainväliseen suojeluun että maahanmuuttoon liittyvä lainsäädäntö on päivittämisen tarpeessa, mutta sitä ei voi tehdä muista sitoumuksista riippumatta eikä ensisijaisesti säästösyistä.

Puhe ”kansojen” oikeudesta rajoihin tuokin esiin kaikuja toisenlaisesta, vähemmän talouteen kytkeytyvästä teemasta, joka dominoi Kanniaisen kirjoituksen loppupuolta. Maalattuaan kuvan Välimeren yli pyrkivistä lukutaidottomista massoista, jotka pian ylikansoittavat Euroopan, hän kysyy ”ovatko pelot eurooppalaisen identiteetin ja elämäntavan säilymisen puolesta aiheellisia?” Suorasanainen vastaus puuttuu, mutta on tekstistä päätellen selvä “kyllä”.

Kanniainen esittää islamin kaikista uskonnoista suvaitsemattomimmaksi ja nostaa esiin listan näkemiään ongelmakohtia. Miten tämä liittyy Suomen maahanmuuttopolitiikkaan jää tekstissä epäselväksi. Tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa rikos, eikä kukaan aja minkään näköistä poikkeusta tästä tai muustakaan lainsäädännöstä yhtään kenellekään.

Keskustelu suvaitsevaisuudesta leijuu Kanniaisen kirjoituksen tyyppisissä “rajat kiinni” -kannanotoissa usein utuisella metatasolla. Maahanmuuttajien, uskonnollisten ryhmien tai kenenkään muunkaan erityisvapaus Suomen lainsäädännöstä ei ole agendalla. Jos kerran lakia noudatetaan, jää kysymykseksi, mitä ”Euroopan arvojen kannalta usein kiistanalainen normisto” mahdollisesti on? Asetelma, jossa ”meidän” ja ”heidän” arvot asetetaan vastakkain on keinotekoinen ja tekopyhä. Se asettaa yksilön vastuuseen taustaryhmänsä oletetusta luonteesta.

Jos merkittävä määrä suomalaisista kokee maahanmuuton ongelmalliseksi Kanniaisen esiinnostamien arvojen tai kansallisten näkökohtien valossa, on tämä tietysti asiantila, joka pitää yrittää korjata. Aikakonetta kuviteltuun “kansalliseen” yhtenäiskulttuuriin ei kuitenkaan ole olemassa. Maahanmuuttajiin tai kokonaisiin uskontokuntiin kohdistuva yleistävä leimaaminen ei jää huomaamatta myöskään Suomessa asuvilta “nettomaksajilta” tai koulutetuilta maahanmuuttajilta. Tunkkainen nationalismi ei tee Suomesta houkuttelevaa paikkaa asua kenellekään, jolla on vaihtoehtoja. ”Eurooppalaisia arvoja” on selvästi monenlaisia, mutta avoimen, liberaalin oikeusvaltion arvoihin ei kuulu ihmisten leimaaminen heidän uskonnollisen tai etnisen taustansa pohjalta.