Vaaliuurnille käyvässä Israelissa jo vuosikymmenen ajan yhtäjaksoisesti vallassa olleen pääministeri Benjamin Netanjahun mandaattia uhkaavat sekä poliisin rikostutkinta että kolmen puolustusvoimain ex-komentajan tähdittämä uusi keskustapuolue. Haasteista huolimatta Netanjahun poliittinen asema on edelleen melko vahva.

Tänään vaaliuurnille käyvät israelilaiset valitsevat maan parlamenttiin Knessetiin uudet 120 edustajaa. Alkujaan vaalit oli tarkoitus järjestää vasta marraskuussa, mutta ennenaikaisesti hajoavien hallituskoalitioiden maassa äänestäjät päätyvät jälleen kerran hieman etuajassa uurnille valitsemaan mieluisensa puolueen. Kysymys on nimenomaisesti puoluevalinnasta, sillä Israelissa käytössä olevassa suljetussa listavaalissa ei äänestetä erikseen ehdokkaita, vaan paikat jakautuvat puoluelistojen sisällä ennalta määrätyn järjestyksen mukaan. Koska korkea paikka listalla on oleellinen valituksi tulemiselle, käydään järjestyksestä usein kiivasta vääntöä puolueiden sisällä, ja toisinaan pettyneet kandidaatit päätyvät huonon listasijoituksen seurauksena kokeilemaan onneaan perustamalla kokonaan uuden puolueen.

Israelin poliittiselle järjestelmälle onkin ominaista puolueiden monilukuisuus – Knessetissä istuvien ryhmien määrä on toistakymmentä siitä huolimatta, että edustajia on vain reilu puolet Suomen eduskuntaan verrattuna. Puoluemäärää on yritetty pitää aisoissa äänikynnystä (tällä hetkellä 3,25%) hiljalleen korottamalla, mutta siitä huolimatta puolueiden lukuisuus on johtanut siihen, että hallitus on pitänyt muodostaa puolen tusinasta puolueesta. Myös tänään käytävissä vaaleissa Knessetiin on gallupien perusteella nousemassa kaksinumeroinen määrä puolueita. Niistä kaksi on kuitenkin kooltaan yli muiden.

Kuningas Bibi ja hänen hovinsa

Israelin poliittisen kentän megatrendinä on jo vuosikymmenten ajan ollut puolueiden ja äänestäjäkunnan jatkuva oikeistolaistuminen. Kibbutsikulttuuristaan tunnetusta maasta, jota johtivat sen itsenäisyyden ensimmäiset 30 vuotta työväenpuoluelaiset pääministerit, on kuitenkin vähitellen tullut start up -kulttuurilla profiloitunut markkinatalous. Viimeisen vuosikymmenen ajan maassa on pitänyt valtaa yhä puhdasverisemmän oikeistonationalistiseksi muuttunut Likud-puolue ja sen ehdottomaksi johtajaksi asemoitunut pääministeri Benjamin “Bibi” Netanjahu.

Israelin poliittisen kentän megatrendinä on jo vuosikymmenten ajan ollut puolueiden ja äänestäjäkunnan jatkuva oikeistolaistuminen Klikkaa twiitataksesi!

Vuodesta 2009 lähtien yhtäjaksoisesti pääministerinä toiminut Netanjahu on vakiinnuttanut asemansa maan ehdottomana poliittisena johtohahmona, joka uhkaa syrjäyttää maan legendaarisen ensimmäisen pääministerin David Ben-Gurionin viran kaikkien aikojen pitkäaikaisimpana haltijana. ”Kuningas Bibin”, kuten häntä mm. tuoreessa dokumenttielokuvassa luonnehditaan, nykyinen valta perustuu ennen kaikkea hänelle suotuisille maailmanpoliittisille kehityskuluille. Oli sitten kyse poliittisten tuulten tarkasta haistelusta tai yksinkertaisesti oikean hevosen veikkaamisesta, voimapolitiikan paluu ja oikeistopopulismin nousu ovat tuoneet Netanjahulle ja hänen poliittisille linjoilleen monin verroin lisää mahdollisuuksia ja liittolaisia ympäri maailmaa. Näistä merkittävin on tietysti Donald Trump, jonka päätös siirtää Yhdysvaltain suurlähetystö Jerusalemiin oli kirsikka jo muutenkin mittavaksi käyneen Netanjahun poliittisten voittojen kakun päällä.

Netanjahun ja muiden Likudin poliitikkojen pelikirjaan onkin ilmestynyt yhä runsaammassa määrin kovan linjan oikeistopopulismille tuttuja kuvioita. Näihin kuuluvat esimerkiksi kovat otteet afrikkalaistaustaista turvapaikanhakija- ja siirtolaisväestöä kohtaan. Vieläkin kovempaa on ollut kielenkäyttö, josta esimerkkinä voidaan antaa istuvassa hallituksessa kulttuuriministerinä toimivan Miri Regevin aiempi luonnehdinta sudanilaisista ”syöpänä kansakunnan kehossa”. Käytössä on myös valituille poliittisille linjoille ongelmia tuottavia tahoja, kuten esimerkiksi Israelin korkeinta oikeutta ja oikeuskansleria, vastaan suunnattu avoin kritiikki ja näiden viranhaltijoiden toiminnan politisointi.

Valituilla toimintatavoilla on ollut Netanjahulle myös hyödyllisiä sivuvaikutuksia, mikä tulee hyvin esille siinä, kuinka hyvin hän on kannattajakuntansa keskuudessa selvinnyt itseään koskevilta skandaaleilta. Näistä päällimmäisinä on joukko rikostutkintoja, jotka ovat Netanjahun kohdalla johtaneet useampaankin syytteeseen. Koko vyyhdin purkaminen vaatisi oman artikkelinsa, mutta tapauksissa epäillään sekä perinteisempää korruptiota että tietyille mediayhtiöille suotuisten päätösten tekemistä vastineeksi positiivisesta julkisuudesta. Huolimatta siitä, että Netanjahusta uhkaa tulla Israelin ensimmäinen pääministeri, joka on syytteessä virkakautensa aikana, on hänen kannatuksensa äänestäjäkunnan keskuudessa edelleen vahvaa.

Netanjahusta uhkaa tulla Israelin ensimmäinen pääministeri, joka on syytteessä virkakautensa aikana Klikkaa twiitataksesi!

Netanjahun vallan päättymistä, tapahtui se sitten rikostuomion, vaalitappion tai eläköitymisen kautta, odottaa moni Bibin manttelinperijäksi haluava sekä Likudissa että muissa oikeistopuolueissa. Ehkä selvimmin uusiksi oikeiston keulakuviksi on profiloitunut kaksikko Naftali Bennett & Ayelet Shaked. Taustoiltaan varsin erilaisen kaksikon – opetusministeri Bennett on ortodoksijuutalainen mies, oikeusministeri Shaked sekulaari nainen – yhteistyö on kestänyt jo useita vuosia. Ennen politiikkaan ryhtymistään Bennett oli jo ehtinyt tehdä varsin vaikuttavan uran ensin Israelin tiedustelujoukkojen upseerina ja sitten miljoonia Yhdysvalloissa takoneena teknologiayrittäjänä. Myös Shaked on erittäin kiinnostava hahmo: Bennettin tavoin hän aloitti uransa Knessetissä Länsirannan siirtokuntaväestön etujen ajajana tunnetun Bajit Jehudin (”Juutalainen koti”) riveissä siitä huolimatta että puolue oli leimallisesti uskonnollinen ja Shaked itse sekulaari. Oikeusministerinä Shaked on johtanut Netanjahun hallituksen hyökkäystä ”liberaalia” korkeinta oikeutta vastaan, ja tuonut linjojaan julki esimerkiksi vaalien alla kohua herättäneessä mainoksessa, jossa hän käyttää ”fasismi”-nimistä parfyymiä todeten sen lopuksi ”tuoksuvan ihan demokratialta”.

Vaaleissa Bennett ja Shaked edustavat vastikään perustamaansa puoluetta HaJamin HaHadashia (sananmukaisesti ”uusi oikeisto”), joka pyrkii keräämään oikeistolaisia äänestäjiä niin sekulaareista kuin uskonnollisistakin piireistä. Tällä hetkellä puolueen kannatus ei ole noussut kovin korkeisiin lukemiin, mutta johtokaksikon tavoitteet ulottuvatkin näitä vaaleja pidemmälle.

Bennettin ja Shakedin lähdön jälkeen jäljelle jäänyt osuus Bajit Jehudista päätyi liittoutumaan vielä itseäänkin radikaalimpien uskonnollisten nationalistien kanssa. Erityisen kontroversiaali osa tätä ”yhdistyneeksi oikeistoksi” itseään kutsuvaa liittoumaa on Otzma Jehudit, jonka nimen käännös ”juutalainen voima” kertoo varsin hyvin sen millainen porukka on kyseessä. Ryhmä on osa äärijuutalaisen rabbi Meir Kahanen ajatuksille pohjautuvaa kahanistista liikettä, jonka aiempia inkarnaatioita kiellettiin Israelissa sen jälkeen, kun liikkeeseen kuulunut Baruch Goldstein murhasi 29 palestiinalaista Patriarkkojen haudan verilöylyssä Hebronissa 1994. Kahanismi on aatteena ollut niin toksinen jopa juutalaiselle laitaoikeistolle, että Otzma Jehudit on matanut aiemmissa vaaleissa äänikynnyksen alaisessa marginaalissa. Samaan aikaan se on kuitenkin syönyt muiden oikeistopuolueiden kannatusta, ja uuden liittouman tarkoituksena onkin estää näiden äänien valuminen hukkaan. Kätilönä projektissa on ollut itse Netanjahu, joka haluaa maksimoida pienten tukipuolueidensa edustajamäärän. Likud jopa lupasi palkkiona liitosta Bajit Jehudille yhden paikan omalta listaltaan kompensoidakseen kahanistikammoisempien äänestäjien pakoa muihin puolueisiin.

Yhdistyneen oikeiston selviäminen äänikynnyksen yli on kutakuinkin varmaa, mutta Avigdor Liebermanin Jisrael Beitenu -puolueelle kynnys voi koitua kohtalokkaaksi. Lieberman on yksi Israelin politiikan värikkäimmistä hahmoista, Neuvosto-Moldovassa kasvanut suorasuu jonka ensimmäisiä työpestejä Israelissa oli yökerhon portsari. Liebermanin Beitenu -puolue on kerännyt perinteisesti varsin hyvää kannatusta Israelin runsaan entisen Neuvostoliiton maista emigroituneen venäjänkielisen väestön keskuudessa, mutta viime aikoina kannatus on ollut laskusuunnassa ja kaiken lisäksi yksi puolueen kansanedustajista perusti oman puolueensa. Kannatusta ei vaikuta nostaneen myöskään Liebermanin marraskuinen ratkaisu erota Netanjahun hallituksesta Hamasin kanssa solmitun aselevon jälkeen, ilmeisenä tarkoituksenaan päästä keräämään irtopisteitä Netanjahua pehmoksi syyttämällä.

Liebermanin kanssa oikeiston värikkäimmän hahmon tittelistä kilpailee Moshe Feiglin, jonka oikeistolibertaarin Zehut-puolueen ohjelmaan lukeutuvat tasavero, sairaaloiden yksityistäminen, biometristen tietokantojen sulkeminen yksityisyyttä loukkaavina sekä Länsirannan ja Gazan liittäminen Israeliin ja alueen palestiinalaisväestön kannustaminen maastamuuttoon taloudellisilla porkkanoilla. Eniten huomiota Zehutin tavoitteista tuntuu kuitenkin keränneen kannabiksen laillistaminen. Tämä on tehnyt Zehutista yhden opiskelijanuorison suosituimmista äänestysvaihtoehdoista ja äänikynnyksen ylittäminen vaikuttaa olevan selviö.

Likudille sen oikeistolaiset tukipuolueet ovat sekä haaste että mahdollisuus. Yhtäältä ne kykenevät puhuttelemaan sellaisiakin segmenttejä äänestäjäkunnasta, joihin Likud ei vetoa, ja kasvattavat näin oikeistoblokin kokoa, toisaalta ne kilpailevat Likudin kanssa osin samoista äänestäjistä. Erityistä tungosta on Likudin oikealla laidalla, sillä lähes jokainen muista oikeistopuolueista pyrkii haastamaan Likudin sitä oikeistolaisempana vaihtoehtona. Tämä on osaltaan ollut saattamassa myös Netanjahua entistä radikaaleimpiin linjauksiin. Yksi esimerkki tästä nähtiin, kun Bibi veti vaalikampanjan viime metreillä ässän hihastaan ja ilmoitti ensi vaalikaudella toteuttavansa Länsirannan juutalaissiirtokuntien liittämisen osaksi Israelia.

Hiipuva vasemmisto, houkutteleva keskusta

Israelin vasemmiston poliittisen merkityksen kuihtuminen ja Netanjahun dominoiva asema oikeiston selkeänä johtajana ovat johtaneet siihen, että paras keino saada jalansijaa Israelin politiikassa on uuden keskustalaisen puolueen perustaminen. Uusia keskustalaisiksi brändättyjä puolueita on Israelissa ilmaantunut miltei jokaisissa vaaleissa siitä lähtien, kun alkujaan likudilainen pääministeri Ariel Sharon perusti oman Kadima-puolueensa vuoden 2006 parlamenttivaalien edellä. Tällä vuosikymmenellä onneaan ovat koettaneet vuoden 2013 vaaleissa ex-uutisankkuri Jair Lapid Jesh Atid -puolueellaan, joka on profiloitunut sekularismin ja sosiaaliliberalismin lipunkantajaksi, ja vuoden 2015 vaaleissa aiemmin Likudissa toiminut Moshe Kahlon, jonka puolue Kulanu on keskittynyt ennen kaikkea talouspoliittisiin kysymyksiin.

Paras keino saada jalansijaa Israelin politiikassa on uuden keskustalaisen puolueen perustaminen Klikkaa twiitataksesi!

Sitten Sharonin päivien ei yksikään uusi keskustalaispuolue ole kuitenkaan kyennyt saavuttamaan yhtä hyviä galluplukemia kuin tämänkertainen tulokas Kachol Lavan (sinivalkoista tarkoittava nimi viittaa Israelin lipun väreihin). Kyseessä on useiden eri puolueiden liittouma, jossa on mukana peräti kolme entistä Israelin puolustusvoimien komentajaa. Heistä Netanjahun paikkaa pääministerinä tavoittelee komentajana vuosina 2011–2015 toiminut Benny Gantz. Mukana ovat myös entinen puolustusministeri, Likudista Netanjahun kanssa riitauduttuaan lätkimään lähtenyt Moshe ”Bogie” Ya’alon (komentaja 2002–2005), joka on listan kolmospaikalla ja Gantzin edeltäjänä komentajana (2007–2011) toiminut Gabi Ashkenazi, joka on listalla neljäntenä. Kenraalien keskelle kiilaa jo edellä mainittu Jair Lapid, jonka Jesh Atid -puolue liittoutui Gantzin ja Ya’alonin perustamien uusien puolueiden kanssa. Lapidille on liittosopimuksessa luvattu ulkoministerin ja Ya’alonille puolustusministerin paikka, minkä lisäksi Lapidista tulisi pääministeri kahden vuoden hallituskauden jälkeen. Tämä toki edellyttää, että hallitus pysyisi koossa yli kaksi vuotta, mikä ei Israelin sisäpolitiikan turbulenttiuden vuoksi ole mitenkään synagogassa kuulutettua.

Kachol Lavanin kenraalipitoisuus on hyvä osoitus useastakin Israelin politiikan ominaispiirteestä. Niistä ensimmäinen on se, että kenraalin kaluunat ovat äänestäjäkunnan silmissä kova meriitti poliitikolle – Israelin pääministereistä entisiä puolustusvoimien komentajia olivat muun muassa Jitzshak Rabin ja Ehud Barak, ja myös Ariel Sharon oli kenraalitaustainen. Toinen huomionarvoinen näkökulma on se, että toisin kuin useissa muissa maissa, Israelissa sotilaseliitti ei ole mitenkään leimallisen oikeistolaista: edellä mainituista pääministereistä Rabin ja Barak edustivat työväenpuoluetta, ja Sharonkin erosi pääministerikautensa aikana Likudista. Netanjahun kovalle linjalle onkin löytynyt Israelin turvallisuuskoneiston sisältä runsaasti kriitikkoja, joiden mielestä Bibi pelaa aivan liian suurella riskillä ja vain heikentää toimillaan Israelin turvallisuuspoliittista asemaa. Tämä ei toki tarkoita sitä, että Israelin armeija tai tiedustelujohto olisivat mitään erityisen rauhanmyönteisiä kyyhkyjä, vaan sitä, että pääministeri hallituksineen ja heidän mukanaan suuri osa äänestäjäkunnasta ovat vain ajaneet kenraalikunnan inhorealistisesta katsantokannastakin reippaasti oikealta ohi.

Israelissa sotilaseliitti ei ole mitenkään leimallisen oikeistolaista Klikkaa twiitataksesi!

Kolmas merkille pantava aspekti Kachol Lavanissa on se, että vaikka kyseessä onkin Netanjahua ja Likudia tukipuolueineen vasemmistolaisempi vaihtoehto, tulee vasemmistolaisuus esille lähinnä suhteessa nykyiseen hallitukseen. Se, että vasemmistolaisemman päävaihtoehdon tarjoaa keski-iältään kuusikymppinen nelihenkinen all male panel, jonka jäsenistä vain yksi ei ole kenraali, kertoo enemmän maan poliittisesta tilanteesta kuin sen kenraalikunnan vasemmistolaisuudesta. Asiaa kuvastaa hyvin se, että siinä missä Netanjahun ja Likudin kanta rauhanprosessiin palestiinalaisten kanssa on nykyään jälleen ”ei”, on Kachol Lavanin kanta puolestaan radiojerevanilainen ”periaatteessa kyllä, mutta…” Muttia ovat muun muassa sellaiset lisäehdot kuten vaatimus Jordanjoen laakson jäämisestä Israelin kontrolliin, mihin yhdenkään palestiinalaisjohtajan voi tuskin kuvitella suostuvan. (Samaan hengenvetoon todettakoon, että neuvottelujen aloitusvaatimukset on toki tehty tingittäviksi.)

Israelin vasemmiston alennustilasta kertoo, että heidän pääsynsä hallitukseen on kiinni vähemmän heidän omasta tuloksestaan kuin Gantzin vaalivoitosta. Gantz leireineen kun on vasemmistolle kuitenkin Netanjahua huomattavasti siedettävämpi vaihtoehto. Tämä pätee etenkin punavihreään Meretziin, kun taas maan vanha valtapuolue, tällä vuosituhannella lähinnä jatkuvilla puhjeenjohtajavaihdoksillaan huomiota kerännyt työväenpuolue on aiemminkin mahtunut samaan hallitukseen Netanjahun kanssa. Toisaalta mitään erityistä tarvetta Likudilla ei alle kymmenen prosentin kannatuksessa matavan työväenpuolueen hallituspaikalle tule todennäköisesti olemaan, joten tie hallitukseen lienee työväenpuolueellakin auki vain Gantzin kautta. Vasemmiston tuki ei tule Gantzille kuitenkaan riittämään, vaan tukea on löydyttävä myös muualta. Istuva valtiovarainministeri, jo edellä mainittu keskustaoikeistolaista Kulanua johtava Moshe Kahlon on ilmoittanut olevansa valmis hallitukseen sekä Netanjahun että tarvittaessa myös Gantzin kanssa. Kulanun lisäksi tarvetta olisi kuitenkin muillekin puolueille, ja siinä kohtaa Gantzin koalitiokalastelu muuttuu huomattavasti vaikeammaksi.

Vähemmistöt vallankahvassa ja sen ulkopuolella

Oikeiston, vasemmiston ja keskustan lisäksi Israelin puoluekentältä löytyy myös kaksi muuta blokkia, jotka eivät asemoidu ensisijaisesti oikeisto–vasemmisto-akselille. Niiden taustalla on kaksi kooltaan merkittävää, Israelin muista kansalaisista selvästi erottuvaa vähemmistöryhmää: haredit eli ultraortodoksit ja Israelin arabit. Huolimatta siitä, että molempien taustaryhmien puolueiden edustajamäärä on istuvassa Knessetissä samankokoinen, niiden poliittinen painoarvo on ollut huomattavasti eri suuruusluokkaa.

Haredijuutalaiset ovat ortodoksijuutalaisuuden traditionalistisin haara, ja useat ortodoksijuutalaisiin liitetyistä mielikuvista, kuten lieri- tai turkishattuihin ja mustiin lievetakkeihin pukeutuneet parrakkaat miehet ohimokiharoineen sekä sukupuolten erittäin jyrkkä erottelu, ja ylipäänsäkin pesäeron tekeminen moderniin maailmaan ja sen mukanaan tuomiin ilmiöihin, koskevatkin pääosin haredeja. Israelin itsenäistymisen aikaan haredit muodostivat hyvin pienen osan maan väestöstä, mutta heidän elämäntavoillaan oli vahva symboliarvo holokaustia edeltäneen Euroopan traditionaalisen juutalaiskultuurin viimeisenä jäänteenä. Tästä syystä haredikulttuuri nähtiin vaalimisen arvoisena myös maata tuolloin hallinneen sekulaarin vasemmistosionistisen eliitin silmissä, ja haredit saivat tiettyjä erivapauksia, kuten vapautuksia asepalveluksesta uskonnollisten jeshiva-koulujen opiskelijoille.

Vastoin odotuksia haredikulttuuri ei kuitenkaan ollut kuihtuva muinaisjäänne, vaan haredien osuus maan väestöstä on ennen kaikkea korkean syntyvyyden vuoksi moninkertaistunut alkuperäisestä ja on nykyään jo yli kymmenen prosenttia. Suhteet ympäröivään yhteiskuntaan ovat kaikkea muuta kuin vailla jännitteitä, sillä varsinkin nuoremman sukupolven israelilaisia riepovat lukuisat haredien kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät asiat. Näistä mainittakoon esimerkiksi haredimiesten äärimmäisen vanhakantaiset sukupuolinormit, joiden perusteella he esimerkiksi kieltäytyvät istumasta naisten vieressä joukkoliikennevälineissä, vapautukset asevelvollisuudesta ja alhainen työllisyysprosentti. Äärimmäisen patriarkaalisen haredikulttuurin kuriositeetteihin näet kuuluu, että työssäkäynnistä ovat useimmiten vastuussa yhteisön naiset, kun miehet puolestaan keskittyvät korkeampiin kutsumuksiin eli Tooran ja Talmudin opiskeluun. Asioita on mutkistanut entisestään se, että haredipuolueet ovat viime vuosikymmenten aikana päässeet Knessetissä usein vaa’ankieliasemaan. Tästä positiostaan käsin ne ovat vuosien saatossa onnistuneet tekemään sellaisia iltalypsyjä ja lehmänkauppoja, että saavutuksen ylittämiseen vaadittaisiin todennäköisesti se kuuluisa Messiaan tuloa enteilevä punaruskea hieho.

Perinteisesti haredipuolueet, eurooppalaistaustaisten aškenasien UTJ ja Lähi-idän mizrahijuutalaisten Shas ovat kyenneet toimimaan yhteistyössä sekä oikeiston että vasemmiston kanssa. Varsinkin Shas, joka haredien lisäksi kerää kannatusta myös muilta mizrahitaustaisilta äänestäjiltä, on pysynyt hallituksessa miltei RKP:maisella taajuudella: vuonna 1984 ensimmäisen kerran vaaleihin osallistunut puolue on ollut oppositiossa vain viiden vuoden ajan. Viimeaikaiset kehityskulut ovat kuitenkin asemoineet haredit varsin tukevasti Netanjahun leiriin. Pitkään jatkuneen hallitusyhteistyön lisäksi syynä on se, että haredien paisuneiden erivapauksien äänekkäin kriitikko Israelin politiikassa on viime vuosina ollut Jair Lapid, joka on asemoinut itsensä sekulaarin nuorison äänenkannattajaksi. Haredipuolueista ainakin UTJ on ilmoittanut suoraan, että he eivät Lapidin kanssa samaan hallitukseen mahdu, mikä vie käytännössä mahdollisuudet haredien tuelta Gantzin hallitukselle, kun Gantz on liittoutunut Lapidin kanssa.

Siinä missä haredipuolueet kuuluvat Israelin hallitukseen kuin tahini hummukseen, Israelin arabivähemmistön puolueet taas ovat käytännössä ikuisessa oppositioasemassa. Knessetissä on viime aikoina istunut edustajia kaikkiaan neljästä arabienemmistöisestä puolueesta: kommunistisesta Hadashista (jonka delegaatteihin kuuluu myös juutalaisia), osin islamistisesta Ta’alista, nationalistisesta Ra’amista sekä vasemmistolaisesta ja pan-arabistisesta Baladista. Kaikki puolueet ovat kooltaan varsin pieniä, ja välttääkseen korotetun äänikynnyksen alapuolelle jäämisen ne järjestäytyivät viime vaaleissa yhteiselle kattolistalle. Nyt puolueet ovat jakautuneet kahdelle eri listalle, joista Hadashin ja Ta’alin liitto on ylittämässä äänikynnyksen kirkkaasti, kun taas Balad ja Ra’am saavat jännittää parlamenttiin pääsyään todennäköisesti viime metreille saakka.

Israelin arabipuolueet ovat käytännössä ikuisessa oppositioasemassa. Klikkaa twiitataksesi!

Arabienemmistöisten puolueiden lisäksi myös muilla israelilaispuolueilla on ollut riveissään yksittäisiä arabitaustaisia kansanedustajia ja ministereitä, ja lähtökohtaisesti hallitus voisi aivan hyvin olla riippuvainen myös arabipuolueiden tuesta. Käytännössä tällainen skenaario on kuitenkin osoittautunut kutakuinkin yhtä harvinaiseksi ilmiöksi kuin homobaari Mea Shearimin haredikortteleissa. Niinpä se, että arabipuolueiden tiukimmat antisionistit suostuisivat tukemaan Gantzin muodostamaa hallitusta ja että Gantzin hallitus olisi suostuvainen toimimaan heidän tukensa varassa, vaikuttaa melkoisen rohkealta oletukselta.

Pääministeriksi päästäkseen Gantz tarvitseekin paitsi opposition vaalivoittoa myös mahdollisuuden toimintakykyisen hallituskoalition muodostamiseen. Nykyisten gallupien perusteella suurimman puolueen puheenjohtajan paikka voi hyvinkin olla Gantzin ulottuvilla, mutta Netanjahun nykyinen hallituskoalitio voi tästä huolimatta säilyttää enemmistön Knessetissä, ainakin Zehutin ja Beitenun tuella. Tällöin kuningas Bibin valtakausi jatkuisi myös seuraavalla vaalien jälkeen – ainakin niin pitkään, kun rikossyytteet eivät tule tielle.