Suomessa 1960-luvun radikalismi oli seurausta muissa länsimaissa tapahtuneesta liikehdinnästä, jonka taustalla olivat erityisesti Naton ja Varsovan liiton kiihtyvä asevarustelu sekä ydin- ja suursodan uhka. Uusvasemmiston kritiikki kohdistui yhteiskunnallisiin instituutioihin, kuten armeijaan, kirkkoon ja elinkeinoelämään sekä perinteisiin sukupuolirooleihin, seksuaalisiin normeihin ja taidekäsitykseen. Demokratian, monikulttuurisuuden, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon edistäminen sekä fasismin vastustaminen olivat liikkeen keskiössä. Helsingin Esplanadilla poltettiin sotilaspasseja ja marssittiin aseistakieltäytymisen ja Suomen aseriisunnan puolesta. Mellakointi yltyi välillä vakavaksi: autoja potkittiin ja kivet, tyhjät pullot ja kananmunat lensivät. Polttopullojakin täytettiin, mutta niitä ei lopulta käytetty.

Nykypäivän oikeistopopulismi perustuu pitkälti päinvastaisiin arvoihin kuin 1960–1970-lukujen uusvasemmistolaisuus: perinteisten instituutioiden, sukupuoliroolien, kansallisen identiteetin ja taidekäsityksen säilyttämiseen. Oikeistopopulistisissa liikkeissä ilmenevä demokratian, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kyseenalaistaminen on kuitenkin vakava ongelma. Äärimmillään toiminta on saanut suoranaisen fasismin ihailun piirteitä. Natsiliput ja sinimustat paidat – aikoinaan ensin Lapuan liikkeen nuorisojärjestön ja sittemmin Isänmaallisen kansanliikkeen nuorisojärjestön symboli – ovat palanneet mielenosoituksiin. Perussuomalaiset Nuoret vannovat rotupuhtaan etnonationalismin nimeen.

Yhdistävänä tekijänä eliitinvastaisuus ja Venäjämielisyys 

Arvoiltaan päinvastaisilta näyttävien 1960–1970-lukujen uusvasemmiston ja nykypäivän oikeistopopulistien välillä on kuitenkin merkittäviä yhtäläisyyksiä. Liikkeitä yhdistää radikalismin ohella eliitin vastustaminen. Sekä uusvasemmisto että oikeistopopulistit kyseenalaistavat yhteiskunnallisen vallankäytön ja pyrkivät tekemään ”lain kirjaimeen vetoavista viranomaisista naurunalaisia”. Yhdistävä tekijä liikkeiden välillä on myös Venäjä-mielisyys. Siinä, missä Neuvostoliitto tuki sosialistisia ja äärivasemmistolaisia liikkeitä kyetäkseen vaikuttamaan läntiseen politiikkaan, tukee Venäjä nyt oikeistopopulistisia liikkeitä. Äkkiseltään absurdilta tuntuva yhtälö on looginen, sillä 1960–1970-luvun uusvasemmistoa ja nykypäivän oikeistopopulisteja yhdistää länsiliittoumavastaisuus – kylmän sodan aikana erityisesti Nato, nyt myös EU. Molemmat ovat Venäjälle vihollisia, joiden yhtenäisyyttä ja olemassaoloa se pyrkii rapauttamaan. Yhtäältä Venäjän tavoitteena on varmistaa, ettei Suomi liity Natoon.

Uusvasemmisto kesyyntyi hallituksessa

1960-luvun kulttuuriradikaali uusvasemmisto alkoi kesyyntyä vasemmiston vuoden 1966 historiallisen eduskuntavaalivoiton myötä. SDP:stä tuli pääministeripuolue aina vuoteen 1975 saakka. Uusvasemmisto sai ensimmäisen kansanedustajan, kun liikkeen keskeinen vaikuttaja Arvo Salo valittiin SDP:n kansanedustajaksi. Vaalivoittoa juhlittiin Vanhalla ylioppilastalolla Lapualaisoopperan ensi-illan jatkoilla. Uusvasemmiston radikalismi laimeni vimeistään vuonna 1968 tapahtuneen Tšekkoslovakian miehityksen myötä, sillä se osoitti, että ”rauhanomainen ja kansallinen tie sosialismiin on mahdoton”. 

Kokonaan radikalismi ei puoluepolitisoituneesta uusvasemmistosta kuitenkaan hallituksessa hiipunut. Kenties pisimmälle vasemmistoradikalismi ulottui vuosina 1973–1975 Pirkkalan peruskouluissa toteutetussa marxilais-leniniläisessä opetuskokeilussa. Kouluhallituksen (nykyinen Opetushallitus) johtaman ja vahvasti SDP:n koulutuspolitiikkaan sidoksissa olleen kokeilun tavoitteena oli koko Suomen koulujärjestelmän sosialisoiminen. 

Uusvasemmisto hajosi 1960-luvun lopulla, ja liike alkoi liukua äärivasemmalle. Klikkaa twiitataksesi!

Uusvasemmisto hajosi 1960-luvun lopulla, ja liike alkoi liukua äärivasemmalle. Liikkeen nuorempi polvi siirtyi Suomen kommunistisen puolueen SKP:n riveihin, ja taistolaisuus sai alkunsa. Kommunismin ja Neuvostoliiton kannatus nousivat liikkeen keskiöön. Pasifismi muuttui taisteluksi vasemmistolaisen vallankumouksen puolesta. Taistolaisuus alkoi kuitenkin hiipua jo 1970-luvun puolen välin tienoilla. Usko maailmanvallankumouksen aatteeseen hajosi yhteiskunnan keskiluokkaistumisen sekä Neuvostoliiton ja SKP:n sisäisten ristiriitojen ja taloudellisten vaikeuksien seurauksena.

Perussuomalaisten eristäminen riski

Usein oikeistopopulistiseksi määritelty perussuomalaiset on jatkanut viime vuosina häkellyttävää nousuaan Suomen suositummaksi puolueeksi. Puolueen kannatus lähentelee jo 25 prosenttia. Mikäli tilanne pysyy vakaana, voi perussuomalaiset olla tuleva pääministeripuolue. Osa tunnetuista yhteiskuntavaikuttajista on sitä mieltä, ettei perussuomalaisten kanssa pitäisi lähteä lainkaan hallitukseen. Kriitikot ovat perustelleet näkemyksiään muun muassa puolueen kytköksillä oikeistoradikaaleihin liikkeisiin. Perussuomalaisten eristäminen olisi kuitenkin riski, sillä se olisi tulkittavissa demokratian ylenkatsomiseksi ja voisi lisätä protestimielialaa. Näin on jo käynyt Ruotsissa, jossa ruotsidemokraattien eristäminen ja poissulkeminen hallituksesta on vain vahvistanut puolueen asemaa. 

Mikäli perussuomalaiset saisi vaalivoiton vuoden 2023 eduskuntavaaleissa, joutuisi se hyvin todennäköisesti taipumaan merkittäviin kompromisseihin päästäkseen johtamaan uutta hallitusohjelmaa. On vaikea kuvitella, että muut hallituskumppanit sallisivat pääministeripuolueelta väkivaltaista, rasistista ja ihmisarvoa alentavaa retoriikkaa saati politiikkaa, jota puolueen riveissä on nyt esiintynyt. Käytännössä perussuomalaisten eristämistä kannattavien pelkäämä perussuomalaisten yksinvalta on hyvin epätodennäköinen. Yksinvaltaa ei ole saanut yksikään puolue itsenäisen Suomen historiassa. Poliittisen puolueen eduskuntavaaleissa saavuttama suurin kannatus sotavuosien jälkeen on vuodelta 1995, jolloin Paavo Lipposen johtama SDP sai 28,3 prosenttia äänistä. Enemmän kuin toivottavaa onkin, että perussuomalaisten radikalismi kesyyntyisi 1960-luvun uusvasemmiston lailla hallituksessa ja protestointi vaihtuisi vastuun kantamiseen.