Armenian ja Azerbaidžanin syys–marraskuussa käymä sota Vuoristo-Karabahin hallinnasta päättyi Azerbaidžanin vakuuttavaan voittoon. Miehittämättömät lennokit olivat tässä sodassa tärkeä ase. Sodan lopputulos ei kuitenkaan ole ensi sijassa osoitus lennokkien ylivertaisuudesta, vaan asevoimien eri toimintojen ja teknologioiden yhteensovittamisen tärkeydestä.

Syyskuun lopulla alkanut sota Vuoristo-Karabahissa päättyi Azerbaidžanin voittoon kuuden viikon taisteluiden jälkeen. Tulitaukosopimuksen ehtojen mukaisesti Armenian on vetäydyttävä Vuoristo-Karabahia ympäröiviltä, azerien asuttamilta alueilta, jotka se oli vallannut ensimmäisessä Vuoristo-Karabahin sodassa vuonna 1993. Sopimus ei kuitenkaan tuo muutosta 1990-luvun alusta lähtien jatkuneen konfliktin perusongelmiin. Vuoristo-Karabah säilyy käytännössä edelleen Armenian tukemana itsenäisenä erillisalueena Azerbaidžanin hallitsemien alueiden keskellä.

Vuoristo-Karabahin tuore sota on poliittisten seuraustensa lisäksi mielenkiintoinen sodankäynnin kehityksen kannalta. Itä-Ukrainan, Syyrian ja Jemenin konflikteista poiketen sota käytiin kahden valtion välillä. Sodassa olivat kuitenkin läsnä useat viime vuosien konflikteista tutut ilmiöt, kuten ulkomaalaiset palkkasotilaat, taktiset ballistiset ohjukset, internetin tehokas hyödyntäminen propagandan levittämisessä, suurvaltojen epäsuora tuki konfliktin osapuolille sekä taistelulennokkien käyttö.

Azerbaidžan panosti lennokkeihin 

Vuoristo-Karabahin syksyisestä sodasta maailmalle levinneestä kuvamateriaalista vaikuttavimpia olivat luultavasti videot, joissa azerbaidžanilaiset miehittämättömistä lennokeista ammutut ohjukset tai lennokkien avulla tähdätyt tykistöiskut tuhosivat armenialaisia tankkeja, sotilasajoneuvoja ja bunkkereita. Azerbaidžanin puolustusministeriö julkaisi videoita ahkerasti, ja maan itsevaltainen presidentti Ilham Alijev on julkisesti kiittänyt Turkin toimittamien lennokkien vähentäneen azerien tappioita.

Öljyllä rikastunut Azerbaidžan on viimeisen vuosikymmenen aikana panostanut asevarusteluun ja hankkinut asevoimilleen satoja taistelu- ja tiedustelulennokkeja. Erilaisia lennokkimalleja Azerbaidžanilla on puolen tusinaa. Huomiota ovat saaneet erityisesti vasta tänä vuonna Turkista ostetut Bayraktar TB2 -lennokit. Ne menestyivät huomattavan hyvin Syyriassa Turkin keväisessä sotilasoperaatiossa venäläisvalmisteisia Pantsir-lähi-ilmatorjuntajärjestelmiä vastaan. Myös Vuoristo-Karabahissa Bayraktar-lennokkeja käytettiin erityisesti ilmatorjuntayksikköjen tuhoamiseen. 

Toinen merkittävä Azerbaidžanin hyödyntämä lennokki oli israelilaisvalmisteinen Harop. Harop on niin sanottu vaaniva ase, joka kykenee pysyttelemään yhdeksän tunnin ajan kohteen yllä etsien automaattisesti vihollisen tutkasignaaleiden lähteitä. Sellaisen havaitessaan lennokki hyökkää itsenäisesti kohteeseen syöksymällä sitä päin ja räjäyttämällä taistelukärkensä. Haropia voidaan myös kauko-ohjata, jolloin sillä voidaan hyökätä panssarivaunuja, bunkkereita ja muita vastaavia maaleja vastaan. Vuoristo-Karabahissa Azerbaidžan käytti Haropeja menestyksekkäästi venäläisvalmisteisen S-300-ilmatorjuntajärjestelmän tutkia ja ohjusasemia vastaan.

Armenian joukkojen taktiikat puolestaan olivat selkeästi vanhentuneita, eikä niissä otettu riittävästi huomioon taistelulennokkien aiheuttamaa vaaraa. Vuoristo-Karabahin vuosikymmeniä kestäneen vastakkainasettelun vuoksi armenialaisjoukoilla oli vahvasti linnoitetut jalkaväen ja panssareiden asemat, joita ei kuitenkaan ollut suojattu ilmatiedustelulta. Myös ryhtyessään hyökkäykseen armenialaiset joukot joutuivat alttiiksi lennokkien tarkkailulle ja tulelle.

Armenian taktiikat olivat selkeästi vanhentuneita, eikä niissä otettu riittävästi huomioon taistelulennokkien aiheuttamaa vaaraa. Klikkaa twiitataksesi!

Taistelulennokit osoittautuivat vaikeaksi vastustajaksi ilmatorjuntajärjestelmillekin. Vuoristo-Karabahin maasto suosii lennokkeja, jotka kykenevät lentämään matalalla vuorien välissä tutkien ulottumattomissa. Ilmaherruushävittäjien ja maataistelukoneiden havaitsemiseen suunnitelluilla tutkilla on muutenkin vaikeuksia paikantaa pienempiä ja matalalla operoivia lennokkeja.

Sotia ei voiteta ilmasta

Vaikka taistelulennokit olivat konfliktin eniten huomiota saanut sodankäynnin piirre, olisi virhe keskittyä yksisilmäisesti niiden suorituskykyyn ja saavutuksiin. Lennokkien käyttö oli menestyksekästä, koska Azerbaidžan loi niille otollisen tilanteen muiden asejärjestelmien avulla.

Miehittämättömien lennokkien iskut Armenian joukkoja vastaan onnistuivat, koska Azerbaidžanilla oli ilmaherruus taistelukentän yllä. Tämä johtui ilmeisesti suurelta osin Azerbaidžaniin sijoitetuista turkkilaisista F-16-hävittäjistä, joiden alas ampuminen olisi voinut vetää Turkin mukaan konfliktiin. Näin ollen taistelulennokit eivät olleet missään vaiheessa vaarassa kohdata vihamielisiä miehitettyjä lentokoneita.

Miehittämättömien lennokkien iskut Armenian joukkoja vastaan onnistuivat, koska Azerbaidžanilla oli ilmaherruus taistelukentän yllä. Klikkaa twiitataksesi!

Armenian ilmatorjunta onnistui kuitenkin pudottamaan kymmeniä vihollisen taistelulennokkeja. Vaikka menetykset suorituskyvyssä, rahassa ja ihmishengissä mitattuna olivat pienempiä verrattuna miehitettyihin lentokoneisiin, Azerbaidžan oli pakotettu vastaamaan ilmatorjunnan muodostamaan uhkaan myös epätavanomaisin keinoin. Konfliktin aikana raportoitiin useiden neuvostovalmisteisten AN-2-koneiden alasampumisesta. Azerbaidžan käytti näitä 80 vuotta vanhoja kaksitasokoneita ilmeisesti syötteinä. Kun lentäjät olivat hypänneet pois laskuvarjoilla, koneet jatkoivat tyhjinä konfliktialueen yllä ja houkuttelivat vihollisen ilmatorjunnan paljastamaan asemansa aktivoimalla tutkansa tai avaamalla tulen, minkä jälkeen esimerkiksi Harop-lennokit saattoivat hyökätä.

Pelkät taistelulennokit eivät edelleenkään pysty kantamaan raskaita asejärjestelmiä. Esimerkiksi Bayraktar-lennokin hyötykuorma on noin 150 kiloa, kun taas Suomen ilmavoimien käyttämä F-18-hävittäjä pystyy kuljettamaan yli kuusi tonnia aseita. Tuhovoima kuitenkin moninkertaistuu, jos lennokit tekevät kiinteää yhteistyötä tykistön tai ohjusjärjestelmien kanssa. Syyrian sisällissodassa Turkki ja Venäjä keräsivät runsaasti kokemusta tämänkaltaisesta toiminnasta. Tämän tietotaidon arvioidaan siirtyneen Azerbaidžaniin nimenomaan Turkin kanssa käydyissä sotaharjoituksissa, ja sitä hyödynnettiin iskuissa Armenian reservejä ja kriittisiä kulkuväyliä vastaan. Armenia on myös esittänyt epäilyjä siitä, että turkkilaiset pilotit olisivat operoineet Azerbaidžanin taistelulennokeita.   

Taistelut eivät lopulta ratkenneet taistelulennokkien iskuihin. Armenia suostui sisäpoliittisesti vaikeaan tulitaukosopimukseen vasta Azerbaidžanin joukkojen vallattua Vuoristo-Karabahin toiseksi suurimman kaupungin, Shushan. Valtioiden välisessä sodassa alueiden valtaamiseen ja hallussa pitämiseen tarvitaan siis edelleen maavoimia. Taistelulennokit voivat tukea jalkaväkeä ja panssareita, mutta eivät korvata niitä. 

Vuoristo-Karabahin opit

Taistelulennokkien merkitystä ei pidä yliarvioida, kun pohditaan Armenian ja Azerbaidžanin viimeisimmän konfliktin antamia viitteitä sodankäynnin kehittymisestä. Lennokkien nykyiset ja lähitulevaisuudessa käyttöön tulevat suorituskyvyt on kuitenkin välttämätöntä huomioida tulevissa konflikteissa. Sekä lennokkien torjumiseen että hyödyntämiseen liittyvät taktiikat ja järjestelmät on integroitava osaksi kaikkien aselajien toimintaa. Armenialaisten kärsimät tappiot niin kiinteissä puolustusasemissa kuin avoimessa maastossa osoittivat, että tulevaisuuden konflikteissa kaiken toiminnan suojaaminen ilmatiedustelulta on entistä tärkeämpää.

Lennokit ovat haavoittuvia ilmatorjunta-aseiden edessä, mutta puolustajan ongelmia ovat niiden havaitsemiseen sopivat sensorit ja sensorien tuottaman tiedon käsittely. Esimerkiksi olalta laukaistavien ilmatorjuntaohjusten maalinhakujärjestelmät osoittautuivat Karabahissa surkeiksi lennokkeja vastaan. Asiantuntijoiden mukaan tällä hetkellä lupaavin keino torjua miehittämättömiä lennokkeja on hyödyntää ilmapuolustusjärjestelmiä, jotka kykenevät yhdistämään monien erilaisten sensoreiden ja tutkien havainnot taistelukentällä yhdeksi tilannekuvaksi. Armenialla, tai yhdelläkään Euroopan valtiolla, ei kuitenkaan vielä ole tämänkaltaista järjestelmää.

Sodan loppuvaiheessa Venäjän raportoitiin myös käyttäneen uutta Krasukha-4-signaalinhäirintäjärjestelmäänsä pudottaakseen azerbaidžanilaisten lennokit, jotka lähestyivät Venäjän Armenian Gjumrissa sijaitsevaa tukikohtaa. Elektronisen sodankäynnin osalta lennokit ja niiden torjuntajärjestelmät ovat kuitenkin ajautumassa teknologiseen kilpajuoksuun. Ainakaan lähitulevaisuudessa yksin signaalinhäirintä ei siis tarjoa varmaa suojaa.

Vuoristo-Karabahin sota osoitti myös, että lennokit toimivat paremmin parvina. Ne ovat suhteellisen halpoja, eikä niiden alas ampumisesta seuraa henkilövahinkoja. On siis kustannustehokasta uhrata joitakin lennokkeja, jotta loput pystyvät tuhoamaan tai ohittamaan vihollisen ilmatorjunnan. Miehittämättömien lennokkien seuraavana sukupolvena pidetäänkin järjestelmiä, jotka pystyvät taistelukentällä toimimaan ilman ihmisohjausta, keskenään viestien ja toistensa sensorihavaintoihin reagoiden. Lennokkiparvet eivät kuitenkaan tule voittamaan taisteluita yksin. Niiden ilmaantuminen taistelukentille alkavan vuosikymmenen aikana lisää entisestään tarvetta kehittää ihmisten ja autonomisten koneiden yhteistyöhön perustuvia taktiikoita.

Päivitetty juttua 21.12.: Tarkennettu lennokkien torjuntaan soveltuvien ilmatorjuntajärjestelmien luonnetta lisäämällä kolmanneksi viimeiseen kappaleeseen taistelukentällä-sana.