Euroopan unionilla on vahva halu kehittää alueellista puolustustaan muuttuvan turvallisuusympäristön seurauksena. Unionin turvallisuuden maksimoiminen onnistuu kuitenkin parhaiten silloin, kun EU:n erinäisiä ulkopolitiikan instrumentteja osataan käyttää tehokkaasti ja harmoniassa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Euroopan naapuruuspolitiikka, jonka mekanismit mahdollistavat pureutumisen turvattomuuden juurisyihin ja aidosti kestävän turvallisuuden tuottamisen.Unioniin kohdistuvien turvallisuusriskien skaala on laaja ja yhteistyö samanmielisten naapurivaltioiden kanssa on avainasemassa niiden ratkaisemisessa. Naapuruuspolitiikan valuvikoja pitäisi pyrkiä kehittämään sen sijaan, että se jää muiden ulkopolitiikan instrumenttien varjoon.

EU-maat ovat joutuneet uudelleenarvioimaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaansa Venäjän liitettyä Krimin niemimaan laittomasti itseensä vuonna 2014, jota seurasi Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan vuoden 2022 alussa. Erityisesti sota Ukrainassa on nostanut perinteisen turvallisuuden ykkösprioriteetiksi EU-maille, jotka maantieteellisen sijaintinsa takia altistuvat Venäjän uhkalle.

EU asetti tavoitteekseen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kiireellisen tehostamisen jo vuonna 2014. Tavoitetta painotettiin vuoden 2016 EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisessa globaalistrategiassa ja uudelleen maaliskuussa 2022 hyväksytyssä EU:n strategisessa kompassissa, jonka myötä unioni on käynnistänyt useita uusia puolustusyhteistyötä koskevia aloitteita. Jäsenvaltiot ovat myös kasvattaneet kansallisia puolustusmenojaan viime vuosina. Vuonna 2022 Euroopan puolustusmenot kasvoivat 14 prosenttia reaalisesti, ja melko yleisen konsensuksen mukaan EU:n halutaan siirtyvän yhä enemmän kohti uskottavaa alueellista puolustusta sekä jäsenvaltioiden välistä syvää puolustusyhteistyötä. 

Naapuruuspolitiikasta on viimeisten 20 vuoden aikana tullut EU:n tärkein ja laajin ulkopolitiikan väline. Klikkaa twiitataksesi!

Keskustelu uskottavammasta eurooppalaisesta puolustuksesta on ehdottomasti tervetullutta. EU:n ulkopolitiikan keskeinen tavoite on lisätä unionin vaikutusvaltaa maailmanlaajuisesti. Vaikutusvalta voi kuitenkin tarkoittaa monia asioita. Se voi olla pelotteen luomista, mutta yhtä lailla vaikutusvaltaan voidaan pyrkiä kehittämällä vakautta tuottavia mekanismeja. Tavoitteen ollessa unionin vaikutusvallan lisääminen on aiheellista kehittää alueellisen puolustuksen rinnalla myös muita laajaan turvallisuuteen tähtääviä työkaluja, joista hyvä esimerkki on Euroopan naapuruuspolitiikka (ENP).  Naapuruuspolitiikasta on viimeisten 20 vuoden aikana tullut unionin tärkein ja laajin ulkopolitiikan väline. ENP käynnistettiin alun perin vuonna 2004 korvikkeena EU:n laajentumispolitiikalle, ja sen tavoitteena on luoda vakaiden valtioiden rengas itäisistä ja eteläisistä naapureista EU:n rajojen ulkopuolella.

Eteläisen naapuruston vakaus on avain Euroopan turvallisuuteen

EU:n toiminnan ytimessä on sitoutuminen liberaalien arvojen turvaamiseen sekä globaaliin rauhaan ja turvallisuuteen. Myös naapuruuspolitiikan keskiössä on demokratian, oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, naapurivaltioiden poliittinen ja taloudellinen vakauttaminen sekä turvallisuuden lisääminen. 

Naapuruuspolitiikan osa-alueita ovat poliittinen koordinointi, syvemmän taloudellisen yhdentymisen edistäminen sekä liikkuvuuden ja ihmisten välisten yhteyksien lisääminen. Vuodesta 2011 alkaen ENP on keskittynyt entistä enemmän edistämään vakaata ja kestävää demokratiaa sekä osallistavaa talouskehitystä. Lisäksi EU otti käyttöön ”enemmällä enemmän” -periaatteen, jonka mukaan unioni kehittää vahvempia kumppanuuksia niiden naapureiden kanssa, jotka edistyvät parhaiten demokraattisissa uudistuksissa.

EU:n turvallisuusympäristö ja uhkakuvat ovat jatkuvassa muutoksessa. Idästä kumpuava uhka tuntuu nyt oikeutetusti prioriteetilta, mutta globaalissa maailmanjärjestyksessä turvallisuusuhat ovat moninaisia aina terrorismista muuttoliikkeeseen, energiaturvallisuudesta ympäristöturvallisuuteen, sekä jatkuvaan epävakauteen ja konflikteihin unionin läheisyydessä. Unionin eteläiset naapurit ovat avainasemassa näihin uhkiin vastaamisessa, ja siksi EU:n olisi ensisijaisen tärkeää ylläpitää pitkänäköisiä ja kestäviä kumppanuuksia näihin valtioihin.

Naapuruuspolitiikan eteläinen alue koostuu kymmenestä EU:n ulkopuolisesta Välimeren maasta: Algeria, Egypti, Israel, Jordania, Libanon, Libya, Marokko, Palestiina, Syyria ja Tunisia. ENP on suunniteltu vahvistamaan vaurautta, vakautta ja turvallisuutta näissä valtioissa, sekä tukemaan niiden poliittisia, taloudellisia ja institutionaalisia uudistuksia.

EU on priorisoinut yhteistyötä Marokon kanssa ymmärrettävistä turvallisuussyistä, ”enemmällä enemmän”-periaatteen jääden toiseksi. Naapuruuspolitiikan aito onnistuminen vaatii kuitenkin koko kansalaisyhteiskunnan osallistamisen. Klikkaa twiitataksesi!

ENP:llä on valtava potentiaali vaikuttaa naapurivaltioiden syvälliseen institutionaaliseen muutokseen. Toistaiseksi ENP on kuitenkin osoittautunut jokseenkin ongelmalliseksi lähestymistavaksi, sillä kaiken kaikkiaan ENP ei ole olennaisesti muuttanut EU:n ulkopolitiikan puutteita eteläisen naapuruston suhteen. Arabikevään aikana  oli usein epäselvää, kuuluuko vastuu toimista naapuruuspolitiikan vai yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) toimialaan ja mitä lisäarvoa useilla päällekkäisillä poliittisilla kehyksillä on. ENP:n tehokkuutta on toisaalta rajoittanut se, että EU on priorisoinut oman turvallisuutensa kumppanuuksien pääkohdaksi sen sijaan, että se olisi tehnyt perusteellisia toimia taloudellisten, sosiaalisten ja poliittisten ohjelmien puolesta, jotka kohdistuvat suoraan väestöön. EU on harjoittanut lyhytnäköistä ja jokseenkin reaktiivista politiikkaa eteläisiin naapureihin pitkäjänteisten ja kestävien vakauttamistoimenpiteiden sijaan.

Unionin vaikeudet turvata vakautta ja turvallisuutta eteläiseen naapurustoon ovat avanneet kilpaileville alueellisille toimijoille, kuten Turkille ja Persianlahden valtioille ikkunan näyttäytyä uskottavampina ja houkuttelevampina liittolaisina. Myös Venäjä vaikuttaa alueen valtapolitiikkaan, tarjoamalla sotilaallista tukea konflikteissa ja näin ollen esittäen itsensä vaihtoehtona EU:lle. Lisäksi EU on jäänyt yhä enemmän syrjään suhteessa joustaviin alueellisiin toimijoihin, kuten Muslimiveljeskuntaan, Hizbollahiin ja muihin hybriditoimijoihin. 

Marokko naapuruuspolitiikan malliesimerkkinä

Marokkoa on pidetty yhtenä harvoista (suhteellisista) naapuruuspolitiikan onnistumisista, ja se toimiikin samanaikaisesti hyvänä esimerkkinä naapuruuspolitiikan mahdollisuuksista, mutta toisaalta epäonnistumisista. Marokko  on korostanut imagoaan edistyksellisenä EU-kumppanina, ja se on unionin suurin kauppakumppani eteläisistä naapurimaista. Meneillään olevien uudistusten, kunnianhimoisten taloussuunnitelmien sekä vakaan, mutta autoritaarisen poliittisen järjestelmän ansiosta Marokosta on tullut naapuruuspolitiikan “mallioppilas”. 

Edellä mainitut ongelmat kuitenkin realisoituvat tarkasteltaessa Marokon ja EU:n välisiä suhteita. Viime vuosien aikana Marokko on kohdannut jatkuvasti sisäisiä haasteita. Arabikevään myötä saavutettu liikkumatila lehdistönvapauden ja sananvapauden suhteen on heikentynyt uudelleen. Vaikka unioni on huolissaan maan sisäisestä kehityksestä, EU–Marokko-yhteistyö jatkuu tiiviinä. Kuningaskunta on suurin eurooppalaisten lainojen ja avustuspakettien saaja Euroopan naapuruuspolitiikan rahoitusvälineen (ENI) kautta, vaikka Marokon todellinen uudistusten eteenpäin vieminen on ollut kyseenalaista. 

Tämä johtunee siitä, että Arabikevään jälkeen turvallisuudesta on tullut hallitseva tekijä EU:n ja Marokon välisissä suhteissa. EU on omien turvallisuusetujensa ajamiseksi edistänyt useammin autoritaarisen hallinnon vakauttamista etelässä kuin edistänyt demokraattisia uudistuksia. Pohjois-Afrikan muuttuessa yhä arvaamattomammaksi alueeksi Marokko on pysynyt Euroopan luotettavimpana kumppanina. Turvallisuusyhteistyö pitää sisällään useita aihealueita, jotka kattavat terrorismin, ihmiskaupan ja kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden torjumisen sekä rajavalvonnan. Samalla maahanmuuttokysymykset vaikuttavat yhä enemmän EU:n ja sen eteläisten naapureiden poliittisiin suhteisiin. Tällä hetkellä muuttoliikkeeseen liittyvät hankkeet muodostavat puolet ENP:n menoista. Unionilla on selkeä intressi tehdä yhteistyötä Marokon kanssa Saharan eteläpuolisesta Afrikasta Eurooppaan suuntautuvan laittoman muuttoliikkeen hillitsemiseksi. Marokon viranomaisten esittämien lukujen mukaan Marokko esti vuonna 2019 noin 74 000 laitonta maahantuloyritystä Espanjaan sekä pelasti 19 554 siirtolaista merellä.

EU on priorisoinut yhteistyötä Marokon kanssa ymmärrettävistä turvallisuussyistä, ”enemmällä enemmän”-periaatteen jääden toiseksi. Naapuruuspolitiikan aito onnistuminen vaatii kuitenkin koko kansalaisyhteiskunnan osallistamisen. Marokossa kansalaisyhteiskunta on osoittanut mieltään monarkiaa vastaan sen kykenemättömyydestä viedä demokraattisia uudistuksia läpi, eikä EU:n toiminta aina näyttäydy kansalaisten näkökulmasta imartelevalta.

Ulkopolitiikan instrumentit tehokkaasti käyttöön

Kuten Marokon esimerkki osoittaa, eteläinen naapuruuspolitiikka on EU:lle tärkeä väline useasta näkökulmasta. Hyvien suhteiden säilyttäminen Marokon kanssa on elintärkeää, jotta unioni voi operoida alueella tehokkaasti. Toisaalta EU:n pitäisi olla uskottava vaatiessaan poliittisia uudistuksia “enemmällä enemmän” -periaatteen mukaisesti, toisaalta se ei halua riskeerata suhteita Pohjois-Afrikan tärkeimpään turvallisuuskumppaniinsa. 

Yleisellä tasolla naapuruuspolitiikan kanssa tasapainottelu onkin unionille haastavaa. Pitäisi tehdä kestävää politiikkaa, joka pitkällä aikavälillä lisää EU:n vaikutusvaltaa alueella, auttaa ylläpitämään liittolaissuhteita ja edistää alueellista vakautta unionin läheisyydessä. EU kuitenkin usein sortuu priorisoimaan lyhytnäköistä turvallisuuspolitiikkaa alueella vastaten näin välittömiin turvallisuusuhkiin. Jotta naapuruuspolitiikalla pystytään saavuttamaan haluttuja tuloksia, sen heikkouksia pitää pyrkiä kehittämään ja viemään sitä kohti alkuperäistä tehtäväänsä eli lähialueiden vakauttamista.  

Kirjoittaja: Henna Kakko

Toimittajat: Heljä Ossa, Peppi Heinikainen

Kielenhuolto: Hanna Lehto