Alkuperäiskansojen ääni -kansanäänestyksen kaaduttua Australiassa ja maorien aseman herättäessä tunteita Uudessa-Seelannissa alkuperäiskansojen politiikka on ollut viime vuosina Oseaniassa pinnalla. Maiden välillä on kuitenkin merkittävä ero: Australiassa aboriginaalit voivat vain haaveilla siitä määrästä poliittista ja yhteiskunnallista valtaa, joka maoreilla Uudessa-Seelannissa on. Uuden-Seelannin politiikan viimeaikainen jyrkkä käänne oikealle kuitenkin muistuttaa, että asiat voivat muuttua nopeasti.

Australialaiset äänestivät 14. lokakuuta 2023 kansanäänestyksessä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1999. Päätettävänä kysymyksenä oli alkuperäiskansojen tunnustaminen Australian perustuslaissa niin sanotun Alkuperäiskansojen ääni -konsultaatioelimen (Aboriginal and Torres Strait Islander Voice) pystyttämisen kautta. Läpi mennäkseen ehdotuksen olisi pitänyt saada äänten enemmistö koko maassa sekä vähintään neljässä Australian kuudesta osavaltiosta. Tulos oli lopulta hyvin selvä: ei-äänet voittivat äänestyksen noin 60 prosentin äänisaaliilla, eikä yksikään osavaltio äänestänyt Voicen puolesta. Alkuperäiskansojen toiveet perustuslaillisesta tunnustuksesta oli jälleen kerran torpattu.

Samana päivänä Tasmaninmeren toisella puolella Uudessa-Seelannissa äänestettiin parlamenttivaaleissa. Vaikka hallitseva työväenpuolue kärsi rökäletappion ja joutui oppositioon, maoripuolue saavutti historiansa parhaan tuloksen ja kolminkertaisti paikkamääränsä kuuteen Uuden-Seelannin 123-paikkaisessa parlamentissa. Kaiken kaikkiaan 33 Uuden-Seelannin kansanedustajaa laskee itsensä maoriksi tai maoritaustaiseksi, mikä on suhteessa enemmän kuin maorien noin 15 % osuus väestöstä. Maorien ei siis tarvitse olla huolissaan äänensä kuulumisesta Uudessa-Seelannissa, vaikka oikeiston vaalivoitto herättikin huolta maoriaktivistien parissa.

Lokakuun 2023 vaalit olivat havainnollistava esimerkki aboriginaalien ja maorien välisen poliittisen aseman eroista. Siinä missä Australian alkuperäiskansat käyvät edelleen kamppailua niin sanotun ”kansallisen sovinnon” (Reconciliation) puolesta, Uudessa-Seelannissa käydään vakavaa keskustelua siitä, onko maoreilla maassa ansaitsemattomia erioikeuksia. Euroopasta katsottuna aboriginaaleja ja maoreja kuvataan usein historiallisten tragedioiden kautta, jotka eivät anna koko kuvaa kansojen nykytilasta. Mistä alkuperäiskansojen politiikassa toisella puolella maapalloa on siis kyse?

Hyvin lyhyt johdatus aboriginaaleihin ja maoreihin

Eurooppalaista ehkä yllättää, että aboriginaalit ja maorit eivät ole käytännössä mitään sukua keskenään etnisesti, kielellisesti tai kulttuurillisesti. Aboriginaalit ovat eläneet Australiassa kymmeniätuhansia vuosia, ja eri heimot ovat ylläpitäneet maailman vanhimpia yhtäjaksoisia kulttuureja. Maorit taas ovat asuttaneet Uuden-Seelannin Polynesiasta käsin vasta 1200-luvun aikana ja ehtivät asua uudessa kotimaassaan vain noin 500 vuotta ennen laajamittaista kosketusta eurooppalaisiin. Alkuperäiskansoilla ei näin ollen ole yhteistä historiaa eikä syvää yhteistyötä tänäkään päivänä.

Kumpikin alkuperäiskansa on toki kärsinyt 1700-luvun lopulta lähtien eurooppalaisten kolonialismista, joka tuhosi muun muassa koko Tasmanian alkuperäisväestön 1800-luvulla. Vielä pitkälle 1900-luvulle eurooppalaiset pitivät aboriginaaleja ja maoreja ”kuolevina kansoina”, mutta 1960-luvulla alkuperäiskansojen aktivistien määrätietoinen työ oikeuksiensa ajamiseksi alkoi kantaa hedelmää, kun aboriginaalit alettiin vihdoin laskea Australiassa äänioikeutetuiksi kansalaisiksi ja maorit järjestäytyivät asemansa turvaamiseksi. 

Sekä Australia että Uusi-Seelanti äänestivät vielä vuonna 2007 YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevaa yleissopimusta (UNDRIP) vastaan, eikä kumpikaan valtioista ole ratifioinut Kansainvälisen työjärjestön alkuperäiskansoja koskevaa ILO 169 -sopimusta. Klikkaa twiitataksesi!

Kamppailu oikeuksista on jatkunut näihin päiviin asti. Sekä Australia että Uusi-Seelanti äänestivät vielä vuonna 2007 YK:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskevaa yleissopimusta (UNDRIP) vastaan, eikä kumpikaan valtioista ole ratifioinut Kansainvälisen työjärjestön alkuperäiskansoja koskevaa ILO 169 -sopimusta.

Kolonialismin ja niin sanottujen ”varastettujen sukupolvien” perintö näkyy erityisesti aboriginaalien asemassa edelleen esimerkiksi merkittävästi heikompana sosioekonomisena asemana ja yliedustuksena vankilatilastoissa. Australian vuodesta 2008 asti käytössä ollut Closing the Gap -viitekehys pyrkii sosioekonomisten erojen umpeen kuromiseen, mutta tavoitteiden toteutuminen on viivästynyt vuosi toisensa jälkeen. Aboriginaalien heikkoa poliittista asemaa selittää myös vähäinen lukumäärä, sillä Australian väestöstä vain vajaat neljä prosenttia on alkuperäisväestöön kuuluvia. Näin hallinnon on ollut helppo sivuuttaa heitä koskevat poliittiset kysymykset vähemmän tärkeinä.

Voice-kansanäänestyksen nousu ja tuho

Voice-kansanäänestys oli modernin Australian laajin yritys kansallisen sovinnon tekoon. Sen lähtölaukauksena toimi yli 250 aboriginaalidelegaatin vuonna 2017 allekirjoittama lausunto Uluru Statement from the Heart, jossa vaadittiin alkuperäiskansojen ääntä heitä koskevissa lakiesityksissä ja politiikkatoimissa. Voice olisi säilynyt neuvoa-antavana elimenä, eikä sillä olisi ollut esimerkiksi veto-oikeutta parlamentin päätöksiin.

Anthony Albanesen työväenpuolueen hallinnon pidettyä lupauksensa kansanäänestyksestä perustuslakiin kirjattavasta Voicesta innostus oli aluksi vahvaa. Arvostetut aboriginaaliaktivistit kuten Noel Pearson ja Marcia Langton pitivät Voicea merkkipaaluna aboriginaalien poliittisen aseman vahvistamisessa. Vielä noin puoli vuotta ennen äänestystä mielipidemittaukset näyttivät Voicelle selkeää tukea.

Australian historiassa menestyneet kansanäänestykset ovat aina vaatineet tukea koko poliittiselta rintamalta. Albanesen hallinto yritti parhaansa mukaan pitää äänestyksen puoluepolitiikan yläpuolella eikä siksi kampanjoinut virallisesti kummankaan kannan puolesta, muttei voinut estää äänestäjiä näkemästä Voicea työväenpuolueen aloitteena. Pääoppositiopuolue liberaalit ja maaseudun kansallispuolue näkivät tilaisuutensa poliittiseen voittoon ja asettuivat Voicea vastaan, vaikka niidenkin riveistä löytyi sen äänekkäitä tukijoita. Oppositio onnistui rakentamaan Voicesta kuvan kansaa jakavana ja turhan byrokraattisena poliittisena elimenä, joka ei edes parantaisi alkuperäiskansojen asemaa käytännössä.

Voicen vahva puoluepolitisoituminen johti myös siihen, ettei aboriginaaliyhteisö ollut itsekään yhtenä rintamana sen takana. Konservatiiviset aboriginaalitaustaiset poliitikot päätyivät tukemaan erilaisia ei-perustuslakia muuttavia vaihtoehtoja, ja radikaalimmat tahot puolestaan hylkäsivät konsultaatioelimen pelkkänä valkoisten kolonialismin jatkeena. Erityisesti senaattori Lidia Thorpen johtama Blak Sovereign Movement korosti, että aboriginaalien suvereenius Australian maahan jatkuu edelleen, joten ratkaisun tulisi olla alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeuden ja aseman takaaminen sitovammilla sopimuksilla kuin pelkällä äänellä parlamentissa.

Voice-kansanäänestyksen kaatuminen selkein luvuin (60,06 % äänestäneistä vastusti) oli osoitus alkuperäiskansojen politiikan riitaisasta tilasta Australiassa. Klikkaa twiitataksesi!

Voice-kansanäänestyksen kaatuminen selkein luvuin (60,06 % äänestäneistä vastusti) oli osoitus alkuperäiskansojen politiikan riitaisasta tilasta Australiassa. Monelle aboriginaaliaktivistille se merkitsi ”kansallisen sovinnon kuolemaa” ja lopullista todistetta Australian rasistisuudesta. Toisille äänestys taas tarkoitti sitä, että laihojen kompromissiratkaisujen aboriginaalien asemasta oli syytäkin jäädä syntymättä. Joka tapauksessa näyttää epätodennäköiseltä, että Australian liittovaltio tekisi lähivuosina tai edes vuosikymmeninä merkittäviä uusia politiikka-avauksia alkuperäiskansojen suuntaan. Äänen pitää kuulua nyt ilman virallista asemaa.

Maorien kamppailu asemastaan

Onko naapurisaarilla kaikki paremmin? Uusi-Seelanti ylpeilee usein esimerkillisillä suhteillaan maan alkuperäisväestön ja eurooppalaisperäisen väestön välillä. Maan kansallisena myyttinä on maorien ja englantilaisten välillä vuonna 1840 solmittu Waitangin sopimus, joka takasi maoreille kansalaisoikeudet sekä hallintaoikeuden omaan maahansa. 1960-luvulla voimistunut maorien kansalaisoikeusliike vakiinnutti sopimuksen roolin, ja sen pohjalta perustettiin vuonna 1975 pysyvä tutkintakomissio, Waitangin tribunaali, jonka tehtävänä on vastaanottaa kanteita sopimusta rikkovasta toiminnasta.

Edelleen aktiivisena toimivan tribunaalin lausunnoilla on vahva poliittinen painoarvo maorien oikeuksia ja maankäyttöä koskevassa poliittisessa päätöksenteossa. Tribunaalin toiminnan ansiosta Uuden-Seelannin valtio on 1990-luvulta alkaen maksanut noin 1,5 miljardin euron edestä sovittelurahoja maoreille maidensa menetyksestä, ja esimerkiksi Uuden-Seelannin solmimiin vapaakauppasopimuksiin on saatu huomattavan laajoja poikkeusartikloita maoriyhteistyöstä ja maorien oikeuksien kunnioittamisesta.

Maorien poliittisen aseman ovat vakiinnuttaneet Uuden-Seelannin parlamenttiin jo 1860-luvulla perustetut omat vaalipiirit, joita on nykyään seitsemän, sekä 2000-luvulla yleistyneet maorien paikalliset vaalipiirit. Molemmissa vain maoreiksi rekisteröityneillä on äänioikeus. Vuonna 2004 perustetulla maoripuolue Te Pāti Māorilla on Uuden-Seelannin puoluekentällä asema maorien oikeuksien ajajana ja puolue voitti vuoden 2023 vaaleissa lähes kaikki maorivaalipiirit. Uuden-Seelannin Maorineuvosto edustaa maoreita poliittisesti monella eri rintamalla, ja maorin kielellä on virallisena kielenä vahva asema Uudessa-Seelannissa, mistä kertoo esimerkiksi Uuden-Seelannin maorinkielisen nimen (Aotearoa) yleistyminen käytössä.

Kaikki Uudessa-Seelannissa eivät kuitenkaan katso hyvällä maorien äänekästä asemaa maassa. Monelle maorien vaatimusten vastustajalle koko maoripolitiikassa on kyse konventioiden jyräämisestä lain yli, sillä Waitangin sopimus ei ole virallisesti osa Uuden-Seelannin perustuslakia eikä Waitangin tribunaali varsinainen toimivaltainen tuomioistuin. Esimerkiksi klassisen liberaali ACT-puolue on pitkään ajanut maorien vaalipiirien lakkauttamista ja kansanäänestystä Waitangin sopimuksen roolista. Myös kansallispopulistinen NZ First -puolue pitää maorien omia poliittisia elimiä tarpeettomina rotuun perustuvina erotteluina. Kuten Australiassa, myös Uudessa-Seelannissa poliittiset jakolinjat eivät ole yksiselitteisiä. Sekä ACT:n puheenjohtaja David Seymour että NZ Firstin puheenjohtaja Winston Peters ovat molemmat itse maoritaustaisia.

Vuoden 2023 parlamenttivaalien vastaisku ja alkuperäiskansojen politiikan tulevaisuus

Uuden-Seelannin maoripolitiikka on 2020-luvulla Voice-kansanäänestyksen tapaan puoluepolitisoitunut jyrkästi. Pääministeri Jacinda Ardernin hallinto ajoi voimakkaasti maorien poliittisen aseman vahvistamisesta entisestään niin sanotun yhteishallinnon (Co-governance) kautta, jossa maoreilla ja eurooppalaisperäisellä väestöllä olisi yhtäläinen edustus eri paikallishallinnon elimissä. Oppositio sai suunnitelmista lisää vettä myllyynsä syyttää maorien asemaa epädemokraattisiksi erioikeuksiksi. Keskusteluun nousivat nopeasti myös Yhdysvalloista tutut syytökset eliitin ”hyvesignaloinnista” ja ”woke-politiikasta”.

Vähintäänkin aboriginaalien ja maorien kamppailu asemastaan muistuttaa meitä siitä, että vähemmistökysymykset eivät pysy helposti puoluepolitiikan ulkopuolella eivätkä saavutetut oikeudet ole koskaan kiveen hakattuja. Klikkaa twiitataksesi!

Maoripolitiikka ei suinkaan ollut ainoa ratkaiseva tekijä lokakuun 2023 vaaleissa, jossa korostuivat myös muun muassa kasvava elinkustannuskriisi ja työväenpuolueen epäsuositut uudistukset, mutta maorikysymyksillä on kiistatta ollut osansa maan poliittisessa polarisaatiossa. Christopher Luxonin johdolla vaalivoiton saanut keskustaoikeistolainen Nationals-puolue, ACT ja NZ First muodostivat hallituksen, joka on jo aloittanut maorien “erioikeuksien” vastaiset toimenpiteet esimerkiksi määräämällä maorien oman terveysviranomaisen lakkautettavaksi ja kansanäänestysten palauttamista maorien paikallistason vaalipiirien sallimisesta. Toistaiseksi Nationals-puolue ei ole suostunut hallituskumppaneidensa radikaalimpiin vaatimuksiin, mutta Waitangin sopimuksen soveltamisala on uudelleenarvioinnin kohteena. 

Tilanne on uusi. Alkuperäiskansojen politiikka on ollut Australiassa ja Uudessa-Seelannissa pitkään hidasta mutta varmaa edistystä virallisine anteeksipyyntöineen historiallisista vääryyksistä. Vastustus näyttää kuitenkin nousevan nopeasti, jos alkuperäiskansat vaativat rahallista hyvitystä tai erillistä asemaa perustuslaissa. Alkuperäiskansojenkin kohdalla tasapaino kansalaisten yhdenvertaisuuden ja vähemmistöjen oikeuksien välillä on osoittautumassa toivottua epävakaammaksi, myös Suomessa. Vähintäänkin aboriginaalien ja maorien kamppailu asemastaan muistuttaa meitä siitä, että vähemmistökysymykset eivät pysy helposti puoluepolitiikan ulkopuolella eivätkä saavutetut oikeudet ole koskaan kiveen hakattuja.

—

Kirjoittaja: Saska Suvikas
Editointi: Julia Lintunen, Eero Tuorila, Veikko Mäkelä
Kielenhuolto: Elena Rintamäki