Jenna Vehviläisen Meri meidän välissä -dokumenttielokuva antaa äänen tunteita herättävällä tavalla neljälle Välimeren ylityksestä selvinneelle maahanmuuttajalle. Teos on virkistävä kontrasti massaretoriikkaa käyttävälle pakolaiskeskustelulle. Dokumentissa näkyy ohjaajan vuosien työ Välimeren siirtolaisuuskysymysten ympärillä. Tästä huolimatta ääni ei ole ohjaajan, vaan matkasta selvinneiden ja yhden Eurooppaan pyrkivän henkilön omakohtainen kuvaus. Teoksessa on käytetty sekä Vehviläisen aiemmin toimittajana julkaisemaa että dokumenttia varten kuvattua ennennäkemätöntä tai uutta materiaalia.

Auringossa kimalteleva Välimeri, jossa auringonpalvojat paistattelevat rannalla, on visuaalinen kuvaus paratiisimaisesta Italian rannikosta. Mustana vyöryvä meri on myös, monen meren ylittämistä pyrkineen hauta. Tämä dokumentissa hyödynnetty vahva visuaalinen kontrasti sopii loistavasti käsiteltävään teemaan. Vaikka media usein esittää Välimeren ylittävät siirtolaiset valtavina ihmismassoina, on kuitenkin aina kyse yksilöistä, ihmisistä, joilla on jokaisella oma tarinansa. Tähän yksilöllisyyteen on Vehviläinenkin dokumentissaan halunnut keskittyä. Yksittäisten siirtolaisten tarinoiden kautta hän avaa havainnollistavasti ja ihmisläheisesti Eurooppaan suuntautuvan siirtolaisuuden kipukohtia. 

Teos kuvaa syyrialaisen Berivanin, gambialaisten Laminin, nigerialaisen Ericin sekä guinealaisen Mohamedin elämää Euroopassa heidän selvittyään Välimeren ylityksestä. Äänen saa myös Libyassa jumissa oleva gambialainen Brian, joka edelleen haaveilee Välimeren ylityksestä. Kertojaääntä dokumentissa ei ole, vaan ääni on yksinomaan siirtolaisten – ei asiantuntijoiden, viranomaisten tai avustusjärjestöjen. Elokuvassa esiintyvät henkilöt tuovat esiin kokemuksiaan ja omia syitään vaaralliseen matkaan. Heidän kertomustensa tueksi dokumentissa on tuotu tekstimuodossa teemaan liittyvää informaatiota, joka taustoittaa teoksen teemaa sopivasti viemättä ääntä pois kokemusten kerronnasta.

Säännösten vastainen maahanmuutto vaarallisen Välimeren läpi

Maahanmuuttokeskusteluun liittyy laaja kirjo käsitteitä, kuten esimerkiksi maahanmuuttaja, siirtolainen, pakolainen ja säännösten vastainen maahanmuuttaja. Euroopan unionin asiakirjoissa puhutaan usein säännösten vastaisesta maahanmuutosta, kun viitataan Välimeren ylittäviin siirtolaisiin. Termillä viitataan muuttoliikkeeseen, joka tapahtuu kansainvälisen tai kansallisen lainsäädännön vastaisesti, kuten tilanteessa, joissa yksilö ylittää valtion rajan ilman asianmukaista lupaa, kuten viisumia tai oleskelulupaa. Säännösten vastaisesta maahanmuutosta puhuttaessa siirtolaisten oma näkökulma jää usein uupumaan. Kertomatta jää usein, kuinka vaikeaa ja turhauttavaa tarvittavien asiakirjojen saaminen voi olla ja kuinka vähän laillisia väyliä monien kolmansien maiden kansalaisilla EU-alueelle on tarjolla.

Historian kirjoissa suhteellisen nuoret konseptit kuten 1920-luvulla vakiintuneessa passijärjestelmässä on edelleen postkolonialistisia piirteitä. Eri passit ovat globaalisti eri arvoisia. Esimerkiksi Suomen passi avaa viisumivapaasti ovet 193 valtioon. Muutkaan G7-maiden kansalaiset eivät viisumihakemuksista ainakaan lomaillessa rasitu. Silti nämä maat sulkevat rajansa monilta muilta. Esimerkiksi Syyrian passilla pääsee noin 30 maahan, joista yksikään ei ole Euroopassa. Tilanne on vielä haastavampi ihmisillä, joilla ei ole edes mahdollisuutta matkustusasiakirjoihin sukupuolensa tai vaikka syntymätodistuksen puuttumisen vuoksi. Ilman vaadittavia asiakirjoja, lailliset reitit Eurooppaan ovat käden ulottumattomissa. Tämän toteaa myös Lamin, joka kertoo usean tuttavansa hakeneen viisumia Eurooppaan ilman menestystä.

Matkaanlähtijöiden syyt lähteä kotimaastaan ovat moninaiset. YK:n alaisen kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön (IOM) vuonna 2023 tehdyssä kyselytutkimuksessa syitä lähtömaasta pakenemiseen on ollut esimerkiksi sodat ja konfliktit, turvattomuus, heikko taloudellinen tilanne, joko peruspalveluiden puuttuminen tai niiden heikko laatu ja ilmastonmuutos. Samoja syitä listasivat dokumentin pääosissa esiintyneet henkilöt. Mohamed kertoi myös yhtenä lähdön perusteena olleen epärealistinen käsitys Euroopasta, jonka Euroopassa asuneet, kotimaassa vierailleet henkilöt ovat toiminnallaan aiheuttaneet. 

Vetotekijät ovat kuitenkin hyvin voimakkaat, vaikka taival Välimeren yli Eurooppaan on vaarallinen ja kalliista matkasta on tullut liian monelle viimeinen matka. Euroopan Unionin turvapaikkavirasto EUAA:n 2024 raportin mukaan vuosien 2014 ja 2023 välillä lähemmäs 29 000 ihmistä on kuollut tai kadonnut ylittäessään Välimerta. Dokumentissa luvuksi on määritelty ainakin 30 000. Muun muassa Amnesty International on kritisoinut Euroopan unionia, ettei se ole pyrkinyt edistämään laillisten ja turvallisten reittien luomista vaihtoehdoksi yhä vaarallisemmaksi käyvälle Välimeren ylitykselle. Reittimahdollisuuksien rajallisuus toki hyödyttää ihmissalakuljettajia, jotka saavat rahallista hyötyä lähettäessään ihmisiä merelle huonokuntoisissa, täyteenahdetuissa veneissä. Vaarallisen merimatkan jättämät traumat ovat kuultavissa dokumentin päähenkilöiden kertomuksissa.

Välimeri, siirtolaiset ja yhteistyö kolmansien maiden kanssa

Keskustelu siirtolaisuudesta on ollut voimakkaan politisoitunutta ja polarisoitunutta Euroopassa jo pitkään. Osittain tämä johtuu taloudellisista huolista ja oikeistopopulismin noususta useassa unionin jäsenmaassa sekä Euroopan parlamentissa. Unionin maahanmuuttopolitiikan tärkeäksi osaksi on noussut yhteistyö kolmansien maiden eli EU:n ulkopuolisten maiden kanssa, mikä liittyy myös EU:n tavoitteeseen vähentää siirtolaisten pääsyä EU:n ulkorajoille. 

Yhteistyötä tehdään säännösten vastaiseen maahanmuuttoon puuttumisessa mm. Turkin, Egyptin, Libyan ja Tunisian kanssa. Esimerkiksi EU:n ja Tunisian välisessä sopimuksessa säännösten vastaiseen maahanmuuttoon liittyvän yhteistyön kerrotaan perustuvan ihmisoikeuksien kunnioittamiseen, salakuljetusverkostojen ja ihmiskaupan torjuntaan sekä siirtolaisten palauttamiseen lähtömaihinsa. Libyalle EU on antanut rahallista tukea ja kouluttanut maan rannikkovartiostoa estämään siirtolaisten salakuljetusta Libyasta Eurooppaan. Näiden kolmansien maiden kanssa tehtyjen sopimusten julkilausuttu tavoite on taloudellisen yhteistyön ohella säännösten vastaisen maahanmuuton ehkäisy ihmisoikeuksia kunnioittamalla ja pelastusoperaatioita koordinoimalla. Se toteutuuko tavoite on kyseenalaista. EU on itse raportoinut Libyan kyvyttömyydestä taata erityisesti hauraassa asemassa olevien pakolaisten ihmisoikeuksien toteutuminen. Sekä Amnesty International että Human Rights Watch ovat kritisoineet EU:ta ja korostaneet unioinin osallisuutta ihmisoikeusrikkomuksiin tekemällä yhteistyötä Libyan kanssa Välimeren siirtolaisuustilanteessa.

Dokumentissa on hienovaraisesti nostettu esiin myös kolmansien maiden viranomaisten työskentely Välimerellä. Selkeimmin olosuhteet tulevat esiin Brianin henkilötarinan kautta. Dokumentissa Brian kertoo yrittäneensä matkaa kolme kertaa, mutta jääneensä joka kerta kiinni. Parhaillaan hän on Libyassa, jossa hän yrittää kerätä rahaa ilman työlupaa uutta matkaa varten. Hän asuu epäinhimillisissä ahtaissa oloissa usean muun Välimeren ylitykseen pyrkivän kanssa. Luovuttaa hän ei kuitenkaan aio, vaan pyrkii kaikin keinoin Eurooppaan. Tämä kertoo, ettei matkaan ole lähdetty hetken mielijohteesta, mutta myös siitä, että kotimaahan jääneille tukijoukoille ei haluta tuottaa pettymystä. Seuraava yritys voi johdattaa hänet uudestaan Libyan viranomaisten kynsiin, uhriksi merelle tai kenties avustusjärjestön pelastamaksi.

Useat avustusjärjestöt, kuten Lääkärit ilman rajoja ja SOS Méditerranée, toteuttavat meripelastusoperaatioita alueilla, joilla merihädän riskit ovat suurimmillaan. Avustustyöntekijät partioivat Välimerellä vaikeissakin olosuhteissa. Dokumentissa on kuvattu yöllä tapahtunut pelastusoperaatio, jossa täpötäyteen pakatussa, huterassa veneessä merellä ajelehtiva ryhmä siirtolaisia avustetaan turvaan järjestön isoon alukseen. Katsoja saa pienen välähdyksen tilanteen vakavuudesta. Silti kuvat eivät välitä useita päiviä kestänyttä epätietoisuutta ja pelkoa. Laminin mukaan edes sanat eivät riitä kertomaan kokemuksesta todenmukaisesti.  

Kansalaisjärjestöjen toiminta on selvästi tarpeen. Mikäli valtioiden suorittamat pelastusoperaatiot riittäisivät kattamaan alueen tarpeita, Välimeri ei olisi niin monen ihmisen hauta. Dokumentissa kerrotaan lääkärit ilman rajoja pelastaneen yli 100 000 ihmistä. 

Itse matka ei ole ainoa vaikea osa. Meren ylityksen jälkeen vastassa on mm. kotoutuminen uuteen maahan, mahdollinen taloudellinen ahdinko, koti-ikävä ja koettujen traumojen käsittely. Tai käsittelemättä jättäminen. Eric kertoo pyrkivänsä aktiivisesti unohtamaan viime kuukausien tapahtumat, koska pelkää muistojen musertavan hänet. 

Tekisitkö matkan uudestaan, jos tietäisit mitä on edessä?

Dokumenttielokuvan nimi kuvastaa osuvasti matkaa Välimeren yli, mutta toimii myös porttina postkoloniaaliselle keskustelulle. Edward Said kirjoitti 1978 julkaistussa teoksessaan Orientalismi, ihmisten luomasta toiseuden käsitteestä, joka ilmenee me ja he -jaottelussa. Ilman meitä ei ole heitä. Tämä kaksijakoisuus juurtunut osa postkoloniaalista retoriikkaa, joka vaikuttaa yhä voimakkaasti, erityisesti maahanmuuttokeskustelussa. Huolenaiheet keskittyvät usein tiettyihin alueisiin ja tietynlaisiin ihmisiin – heihin, jotka eivät ole kuin me. Vaikka näitä sanoja ei sanota suoraan, viesti välittyy rivien välistä.

Nykypäivän maahanmuuttokeskustelu vaatii postkolonialististen rakenteiden avointa tarkastelua. Näkökulmia on ravisteltava ja ristiriitaiset toimintatavat on nostettava keskusteluun. Euroopan ikääntyvän väestön vuoksi unioni tarvitsee miljoonia uusia maahanmuuttajia taloudellisten rakenteiden ylläpitämiseksi. Samaan aikaan Välimeren yli tulleita ihmisiä halutaan palauttaa lähtömaihin entistä nopeammin.

Keskustelu säännösten vastaisesta maahanmuutosta ei varmasti lopu lähitulevaisuudessa, mutta ei myöskään ihmisten painavat työntötekijät kotinsa taakse jättämiselle. Dokumentin julkaisutilaisuudessa dokumentissa esiintyneeltä Berivan Suleimanilta kysyttiin, lähtisikö hän yrittämään uudestaan matkaa, jonka oli suurimmaksi osaksi tehnyt jalan kantaen samalla lastaan. Berivan vastasi vastaukseen myöntävästi. Vaikka matka on vaarallinen ja vaikea, tulevaisuuden näkymien puute lähtömaassa ajaa ihmiset yrittämään meren yli henkensä uhalla. Berivan totesi, että ei vieläkään pysty katsomaan dokumentissa kuvattua Välimerta. Meri, joka toisille on pelottava, synkkä, loputon, toisille auringossa kimalteleva lomamaisema.