Mitä jos tämä tapahtuisi Itämerellä?
[Kuvamanipulaatio: Elina Ylä-Mononen, alkuperäinen kuva Eero Järnefelt, ’Raatajat rahanalaiset’ (1893)]

Välimerellä on tänä vuonna kuollut yli 1700 ihmistä pakolaismatkalla Eurooppaan. Se on 30-kertainen luku verrattuna samaan aikaan viime vuonna. Tällä hetkellä Italiaan meriteitse pyrkivistä kuolee jo yli neljä sadasta. Samalla turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi EU-jäsenvaltioiden alueella 44% vuosina 2013-2014. On selvää että EU:ssa jo 2013 aloitetut toimet pakolaiskriisin ratkaisemiseksi sekä inhimillisellä että valtioiden tasolla ovat poliittisesti ja konkreettisesti epäonnistuneet. Yksi syy tähän on, että kuva pakolaispolitiikan kriisistä on täysin erilainen riippuen nähdäänkö pakolaiset uhattuina (inhimillinen perspektiivi), vai pakolaiset uhkana (valtiollinen, suvereeni perspektiivi). Viime viikolla Eurooppa-neuvostossa tehdyt päätökset kiersivät inhimillisen kysymyksen julistamalla taistelun pakolaisia kuljettavia ihmiskauppiaita vastaan. On kuitenkin odotettavaa, että venepakolaisilmiön kitkeminen yhdessä paikassa aiheuttaa pakolaismatkojen kysynnän paineen siirtymisen toiselle alueelle.  Alexander Stubb kehotti viime viikolla miettimään, mitä jos tällaista tapahtuisi Itämerellä.

Kriisin havainnollistamiseksi The Ulkopolitistissa kysymme nyt, mitä jos? Tämä seuraava tarina perustuu tosiasioihin, niinkuin ne ovat Välimerellä viime vuosina kehittyneet.

Ruumassa on kylmä. Luulisi kuudensadan yhteenpakkautuneen ruumiin lämmittävän, mutta lokakuussa vesi on jo hyistä vaikka meri ei olekaan vielä jäätynyt. 14-vuotias Tomi painautuu äitiään vasten, viltistä riittää vain pikkusiskolle. Suomen sota on kestänyt jo neljättä vuotta. Kuka muistaa, mistä se alkoi, varmaa on vain, että sieltä piti päästä pois. Tomin eno oli lähtenyt kaksi vuotta aiemmin ennen lumia syksyllä pohjoiseen. Kapinallisten ammuttua isän torilla äiti ei ollut uskaltanut lähteä enon mukaan, oli vain toistellut että Lahdessa olisi silti heille paremmin. Tomin eno oli ollut viimeisiä, jotka pääsivät pohjoisessa Norjan puolelle, ennen kuin raja suljettiin. Eno oli soittanut ja neuvonut äitiä lähtemään Haminaan. Tromssan pakolaisleirillä, minne eno oli sijoitettu, hän oli kuullut Haminan trokareista, joiden laivassa pääsi meren yli Viroon.

Suomen rajanaapureina Norjaan ja Ruotsiin oli tullut satojatuhansia suomalaisia sodan ensimmäisinä vuosina. Pakolaiset suuntasivat aluksi pääkaupunkeihin, sitten perustettiin leirit, kun suurimmissakin kaupungeissa epätoivoisten suomalaisten määrä muodosti neljäsosan asukkaista. Maiden hallitukset pitivät kokouksen “suomalaiskysymyksestä”. Rajat suljettiin. Kun maateitse ei enää päässyt, alkoi Suomessa kuulla huhuja etelän satamissa vaikuttavista trokareista. Ne olivat vähin äänin vieneet ihmisiä koko sodan ajan ulkomaisen rahdin mukana Itämeren satamakaupunkeihin. Nyt kun maarajat oli suljettu, matkapaikoista laivoilla oli todella kova kysyntä. Mikä tahansa telakalla romuna maannut peltipurkki, joka kellui, oli kaupallinen mahdollisuus. Jokainen keskitason kapinallispomo, jolla oli tarpeeksi lihasta ja pääomaa lahjoa satamaa pitävät sotilaat, oli rikas. Politiikalla ei yhtäkkiä ollut väliä, kun lähtijöiksi haluavat maksoivat mitä tahansa paitsi henkensä.

Norjan ja Ruotsin suljettua rajansa venepakolaisten määrä Itämerellä oli kasvanut räjähdysmäisesti. Suurin osa laivoista oli niin huonossa kunnossa, että ne suunnattiin lyhintä reittiä Ruotsiin ja Viroon. Yhteisenä rintamana Pohjoismaat tekivät poliittisen päätöksen seurata Australian mallia ja maksoivat Islannille valtavien vastaanottokeskusten ulkoistamisesta. Valtioiden kustantama venepakolaisuutta kitkevä “Ei käy!” -kampanja selitti suomeksi, että tästä lähtien kaikki maiden rannikkoa lähestyvät veneet käännytettäisiin, ja rantaan pääsevillä pakolaisilla ei olisi koskaan mahdollisuutta asettua Pohjoismaihin. Parhaassa tapauksessakin he voisivat jäädä vain Islantiin. Kun Islannin vastaanottokeskukset nyt vuoden päästä olivat aivan täynnä, Pohjoismaat olivat tehneet 35 miljoonan euron vuosittaisen sopimuksen Valko-Venäjän kanssa pakolaisten uudelleenasutusohjelmasta. Ohjelman julkisuuskuva koki varhain kolauksen, kun joku ohjelman toimikunnasta vuosi keskieurooppalaiselle päivälehdelle vain yhden savolaisen ilmottautuneen vapaaehtoisena lähtijäksi.

Virossa Saarenmaan vastaanottokeskus oli myös aivan täynnä. Venepakolaiset tulivat nyt lähes kokonaan Viron kautta, ja turvapaikkahakemusten määrä oli kasvanut 143%:lla edellisen vuoden aikana. Viron laivastolla oli ainoana Itämerellä ollut pakolaisia varten meripelastusoperaatio, ”Läänemere”, johon kuului pakolaislaivojen paikantaminen, meripelastus sekä kuljetuksia hoitaneiden ja järjestäneiden henkilöiden vangitseminen. Operaatio oli lopetettu edellisenä vuonna poliittisesta paineesta ja rahoituksen puutteessa, kun venepakolaisten kuljettajat alkoivat hylätä laivoja Viron rannikolle rikosoikeudellisten seurausten pelossa. Operaation rahoittamatta jättämisellä EU:n tasolla tavoiteltiin venepakolaisuuden tekemistä niin vaaralliseksi, ettei siihen ryhdyttäisi. Tällä ei kuitenkaan ollut vaikutusta. Päinvastoin meren ylittävien pakolaisten määrä Viroon kasvoi edelleen.

Euroopan unionin Dublinin sopimuksen mukaan turvapaikkaa saa hakea vain siinä valtiossa, missä hakija on ensimmäisen kerran rekisteröity. Virossa suomalaisten korkea pakolaismäärä koettiin kohtuuttomaksi kantaa yksin, ilman muiden EU-maiden solidaarisuutta. Tallinnan ja Tarton laitamille rakennetuissa pakolaisten rekisteröintikeskuksissa jäikin yhä useammin takaovi auki. Laivasta tuodut pakolaiset vietiin bussilla keskukseen ja ilman tarkastusta tai käsittelyä lukittiin halleihin “odottamaan rekisteröintiä”. Illan tullen avattiin hallin takaovi, ja hiljalleen pakolaiset uskaltautuivat ulos yöhön. Vartiotorneista katsottiin, kun suomalaiset kiipesivät verkkoaidan yli ja suuntasivat kohti kaupungin juna-asemaa tai maantietä. Muualla Euroopassa Viroa syytettiin suomalaisten kapinallisten päästämisestä mantereelle.

“Hävinneet” suomalaispakolaiset löysivät tiensä yhä useammin Saksaan, missä oli jo vahva suomalaisvähemmistö. Pohjoismaiden “Ei käy!” -kampanjasta lähtien Saksan vastaanottamien turvapaikkahakemusten määrä oli kasvanut 60%:llä vuodessa. Suurin osa tuli rekisteröimättöminä Baltian kautta, mutta epätoivoisia venepakolaisia yritti myös meren yli Saksaan asti. Kun yli 700 pakolaista kuljettanut laiva upposi Saksan rannikolla ja ruumiita huuhtoutui Lyypekin rannalle, “suomalaiskysymyksestä” järjestettiin EU-valtiopäämiesten hätäkokous. Päätettiin kohdistaa toimet venepakoja järjestäviä ihmissalakuljettajia vastaan. EU-komissio ehdotti kuljetukseen valmistautuvia rahtialuksia tuhottavan täsmäiskuilla ennen niiden lastaamista Suomen satamissa. Eurooppa-neuvoston hätäkokous keskitti resursseja ihmissalakuljetuksen estämiseen merellä ja lähtöalueilla. Kokouksessa päätettiin lisärahoittaa kahta EU:n yhteisen rajavartioviranomaisen Frontexin alaista merivartiointiohjelmaa. Ne toimivat kuitenkin edelleen Viron Läänemere-operaatiota pienemmällä alueella, välinekapasiteetilla ja vasta nyt kolminkertaistetulla budjetillaan ylsivät tämän vuosittaisen rahoituksen tasolle. EU-maat sopivat myös ottavansa yhdessä pienen määrän lisää pakolaisia, suhteessa alle sadasosan edellisen vuoden turvapaikkahakemusten määrästä, luvusta joka kuluvana vuonna tulisi kasvamaan taas kymmenillä prosenteilla.

Tomi on jo unohtanut odottaa lähtöä. Eräänä yönä lokakuussa äiti kuitenkin herättää ja käskee pukemaan lämpimästi. Mukaan saa ottaa vain repun. Tomi ja sisko ovat takapenkin jalkatilassa vilttien alla piilossa kapinallisten tietulleja, kun vieras mies ajaa heidät Haminaan. Äiti istuu koko matkan edessä hiljaa. Pysähdytään jossain satama-alueen laidalla varastorakennuksella joka on täynnä odottavia ihmisiä. Matkatavarat ja puhelimet kerätään pois. Kun päästään satamaan alkaa kamala huuto, kaikki eivät pääsekään mukaan laivaan. Tiivistyvässä massassa puhkeaa tappeluita lähestyttäessä rantaa. Kapinalliset raahaavat parakkiin eniten protestoivat. Laiva on vanha romu rahtialus, jonka ympärillä aseistettu miehistö pitää järjestystä. Laivaan noustaan rahtiportista. Ihmiset pakkautuvat ruumaan ahtaasti, Tomin perheellä on vain yksi viltti ja pullo vettä. Kun portti suljetaan tulee pimeää, ilmassa haisee koneöljyltä ja pian pistävästi virtsalta. Matka ei ole pitkä, ei ainakaan olisi pitänyt olla. Ei ole tilaa kääntyä, ihmisiä on niin paljon. Monet nukahtavat moottorien tärinään. Yhtäkkiä alkaa itku, joku on saanut kohtauksen ja kuollut. Moottorit hiljentyvät. Ruumassa alkaa käydä kuhina, kun ihmiset odottavat jonkun avaavan portit. Ollaanko jo Virossa? Ihmiset huutavat ja takovat laivan kylkiä. Portit eivät aukea, ja tiet ruumasta kannelle ovat lukitut. Iltapäivällä tulee selväksi, että laivan miehistö on lähtenyt. Matkustajat ajelehtivat pelokkaassa hiljaisuudessa. Tomi, hänen perheensä ja kuusisataa muuta ovat meren ja EU:n rajavartio-operaation armoilla. Tulisiko joku ja pelastaisi heidät? Viedäänkö heidät vastaanottokeskukseen, käännytetäänkö heidät jonnekin muualle? Vai katoavatko hekin, hiljaiset äänet jostain meren toiselta puolelta?