Huomenna 7. toukokuuta Iso-Britanniassa äänestetään parlamenttivaaleissa. Kun äänestäjät suuntaavat uurnille, on moni asia epävarmaa. Brittipolitiikkaan sisältyy myös liuta omia erikoisuuksiaan. Mitä tarkoittaa “hung parliament”? Eroaako Yhdistynyt Kuningaskunta EU:sta? Mitä tarkoittaa FPTP? Onko Ed Miliband cool? (Kuka on Ed Miliband?) Entä mitä tekemistä ydinaseilla on tämän kaiken kanssa? Kaiken epävarmuuden keskellä näihin ja muihin kysymyksiin selkeyttä tuo The Ulkopolitistin Lontoon kirjeenvaihtaja suoraan saarivaltion pääkaupungista.

1. FPTP = WTF?

Aivan ensiksi on hyvä tietää, että Iso-Britannian parlamenttivaaleissa on käytössä first-past-the-post -vaalitapa (lyhyesti FPTP), eli niin sanottu ABBA-vaalitapa. FPTP eroaa oleellisesti Suomessa ja monissa muissa Euroopan valtioissa käytössä olevasta suhteellisesta vaalitavasta. Järjestelmässä kustakin vaalipiiristä – joita maassa on 650 – valitaan eniten ääniä kerännyt edustaja parlamentin alahuoneeseen, House of Commonsiin. Vaalitapa suosii suuria puolueita, koska vain harvassa vaalipiirissä on pienten puolueiden ehdokkailla mahdollista kerätä tarpeeksi ääniä edustajapaikan varmistamiseksi. Käytännössä tämä on 1800- ja 1900-luvun Britanniassa johtanut yhden puolueen enemmistöhallituksiin. Vähemmistö- ja koalitiohallitukset ovat ennen vuoden 2010 vaaleja – jonka jälkeen konservatiivit ja liberaalidemokraatit ryhtyivät ensimmäiseen koalitiohallitukseen sitten vuoden 1945 – olleet harvinaisia, mutta eivät täysin ennenkuulumattomia.

FPTP on johtanut turhautumisen lisäksi myös luoviin ratkaisuihin. Huhtikuussa lanseerattiin Vote Swap -niminen verkkopalvelu, jonka avulla Labourin ja vihreän puolueen kannattajat voivat luvata toisilleen äänestävänsä taktisesti, tavoitteenaan pitää konservatiivit ulkona hallituksesta. Jotkut kommentaattorit ovat pitäneet palvelua eräänlaisena “parlamenttivaalien Airbnb:nä tai Uberina”. Tällä hetkellä palvelun kautta äänensä on vaihtanut jo 18,000 äänestäjää, joka tosin on vain murto-osa lähes 47 miljoonasta äänestäjästä.

2. Hung parliament – Babylonin riippuvat parlamentit?

Kun kumpikaan pääpuolueista ei onnistu vaaleissa varmistamaan yksinkertaista enemmistöä, käytetään termiä “hung parliament”, suomeksi osapuilleen “jakaantunut parlamentti”. Vuoden 2010 vaalien jälkeen Britanniassa oli ensimmäinen jakaantunut parlamentti sitten helmikuun 1974, mutta tuolloinkin Labourin Harold Wilson onnistui saamaan aikaiseksi vaalivoiton jo lokakuun vaaleissa samana vuonna. Tällä hetkellä mielipidemittaukset viittaavat siihen, että myös näiden vaalien seurauksena olisi jakaantunut parlamentti – lopputulos, joka monien poliittisten kommentaattorien mielestä tulee olemaan yhä tavallisempaa tämän päivän brittipolitiikassa.

Tämä on aiheuttanut paljon päänvaivaa Iso-Britannian politiikkaa seuraaville, sillä on ennalta hyvin vaikea sanoa, miltä tuleva hallituspohja näyttää (tällä BBC:n pelillä pääsee kokeilemaan hallitusmuodostajan kovin haastavaa tehtävää). Hallituskumppaneita ei nimittäin kummallekaan suurelle puolueelle ole juurikaan tarjolla. Konservatiivit ja liberaalidemokraatit luultavasti suostuisivat uudelleen hallitusyhteistyöhön, mutta ei ole lainkaan varmaa, että tälläkään ratkaisulla saataisiin enemmistöhallitus kasaan. Labour ja Skotlannin kansallispuolue SNP puolestaan tulevat lähes varmasti voittamaan yhteensä yli puolet paikoista, mutta halua hallitysyhteistyöhön ei ole – ainakaan mikäli oppositiojohtaja Ed Milibandiin on uskominen.

Kaikkein todennäköisimmältä vaikuttaakin, että Britanniaa johtaa seuraavat viisi vuotta jonkinlainen vähemmistöhallitus epävirallisilla yhteistyösopimuksilla höystettynä. Sikäli kun hallitus joutuu joka kerta värväämään kannatusta esityksilleen pienemmiltä puolueilta, onkin tiedossa takuuvarmasti hankala hallitustaival.

3. SNP – taipumaton

Vaalien ylivoimaiseksi yllättäjäksi on nousemassa skottien SNP, joka Nicola Sturgeonin johdolla onnistunee lähes kymmenkertaistamaan paikkamääräänsä kuudesta yli viiteenkymmeneen. Skotlannissa ollaan perinteisesti äänestetty työväenpuolue Labouria, mutta syyskuussa Skotlannissa järjestetty kansanäänestys itsenäistymisestä on saanut kansallismieliset äänestäjät liikkeelle ennennäkemättömällä tavalla. Puolueväen rakastama Sturgeon on onnistunut kampanjallaan hilaamaan SNP:n Iso-Britannian kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi liberaalidemokraattien edelle, niin jäsenmäärällä kuin edustajistopaikoilla mitattuna. Huomattavaksi tämän saavutuksen tekee Skotlannin verrattain pieni väkiluku – 64 miljoonasta britistä vain 5,3 miljoonaa asuu Skotlannissa.

Jos ja kun mikään yksittäinen puolue ei menesty vaaleissa tarpeeksi hyvin yksinkertaisen enemmistön varmistamiseksi, on SNP tärkeässä vaa’ankieliasemassa. Mikäli Labour voittaa vaalit, joutuu se lähes väistämättä pyytämään tukea hallitukselleen skoteilta – joko hallituskumppanuuden tai epävirallisemman yhteistyön muodossa. Jos konservatiivit puolestaan jatkavat vallankahvassa, voi SNP aiheuttaa vaikeuksia oikeistohallitukselle myös oppositiosta käsin. Tällä hetkellä konservatiivit ovat nimittäin erittäin englantilainen puolue – istuvista edustajista ainoastaan yksi on skotlannista – ja konservatiivihallitus voi ajautua legitimiteettiongelmiin ilman pohjoisen tukea.

4. Skenaario Brexit

Iso-Britannian politiikkaa on jo vuosikymmenien ajan värittänyt hankala suhtautuminen Euroopan integraatioprojektiin. Britit joutuivat vuoteen 1973 saakka roikkumaan eurooppalaisen yhteistyön ytimen ulkopuolella Ranskan veto-oikeuden vuoksi, eikä tänäkään päivänä yhteistyö ole mutkatonta. Vuodesta 2008 kestänyt talouskriisi ja sitä seurannut eurokriisi ovat vahvistaneet euroskeptikkojen kannatusta, ja vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa Nigel Faragen johtama UKIP onnistuikin äänikuninkuudellaan saamaan 24 edustajaa europarlamenttiin – lähes kaksi kertaa niin monta edustajaa kuin kaikilla suomalaisilla puolueilla yhteensä.

UKIP on kirinyt mielipidemittauksissa myös näissä vaaleissa ja syönyt kannatusta – sekä parlamenttiedustajia – erityisesti konservatiiveilta. Pääministeri David Cameronin johtama konservatiivipuolue onkin joutunut käymään kovaa sisäistä debattia sekä tiukentamaan EU-kantojaan. Cameron on myös antanut äänestäjille “raudanlujan lupauksen”, jonka mukaan tullessaan valituiksi konservatiivit järjestävät kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä viimeistään 2017. Jos skenaario ”Brexit” toteutuisi ja Iso-Britannia todellakin luopuisi EU-jäsenyydestään – mikä ei ole aivan mahdoton ajatus, sillä noin puolet kannattaa lähtöä EU:sta – olisi koko valtion olemassaolon tulevaisuus vaakalaudalla. EU-myönteinen Skotlanti nimittäin epäilemättä vaatisi siinä tapauksessa kansanäänestyksen uusimista, jonka tulos voisi hyvinkin olla itsenäisyyttä puoltava. Iso-Britannia ilman Skotlantia olisi korkeintaan Britannia ilman etuliitettä tai – erästä Labourin edustajaa mukaillen – “paska versio Singaporesta”.

5. Tri Dent eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia

Ulkopoliittisesta näkökulmasta nämä vaalit ovat olleet varsin kuivat. Tämä ei toki tarkoita, etteikö puolueilla olisi hyvinkin erilaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia näkemyksiä, mikä puolestaan voi edelleen vaikeuttaa mahdollisia hallitusneuvotteluita. Näkemyserot liittyvät EU-jäsenyyden ohella pääasiassa puolustusmenoihin sekä erityisesti Trident -ydinasejärjestelmän tulevaisuuteen. Viime vuosikymmenellä kuningaskunta on osallistunut kolmeen merkittävään sotaan – Afganistanin, Irakin ja Libyan sotiin – ja siten joutunut venymään sietokykynsä äärirajoille. Britannian puolustusmenot ovat viidenneksi suurimmat maailmassa, mutta kymmenien miljardien kulut, lähes 700 kaatunutta sekä kymmenet tuhannet haavoittuneet ovat muodostuneet raskaaksi taakaksi asevoimille ja yhteiskunnalle. Epäonnistuneilla interventioilla on myös ollut kova poliittinen hinta, ja britit ovatkin joutuneet enenevissä määrin pohtimaan niin sanotun “strategisen kestävyysvajeen” merkitystä kuningaskunnan suurvalta-asemalle.

Tällä hetkellä Iso-Britannian ydinpelote nojaa Trident -järjestelmään, joka muodostuu neljästä ydinaseita kantavasta ydinsukellusveneestä. Trident kustantaa Britannian asevoimille 2,5 miljardia puntaa vuodessa, mutta 1980-luvulla kehitetty Trident -järjestelmä on vanhentumassa kovaa vauhtia. Sen uudistaminen maksaisi jopa yli 30 miljardia puntaa 2020-luvun loppuun mennessä, ja uudistamisesta onkin muodostunut kiistakapula niin puolueissa kuin yhteiskunnassa laajemmin. Konservatiivit ja Labour puoltavat Tridentin uusimista, mutta liberaalidemokraatit suhtautuvat siihen varauksella. SNP puolestaan vastustaa ydinaseita ja kannattaa Tridentista luopumista, eikä ole lainkaan varmaa, kuinka suureksi kynnyskysymykseksi ydinaseuudistus lopulta muodostuisi mahdollisessa Labour-SNP -hallitusyhteistyössä.

6. Ed Miliband ja cooliuden sietämätön viileys

Labourin puheenjohtaja Ed Miliband on mielenkiintoinen poliittinen hahmo. Viisivuotisen puheenjohtajakautensa aikana hänet on tunnettu pääasiassa hieman kiusallisena ja ei-karismaattisena johtajana. Googlettamalla “awkward Ed Miliband” saa tulokseksi kymmeniä kuvasarjoja, joissa Ed Miliband näyttää kovin kiusaantuneelta tai vähintäänkin väkinäiseltä (tämä kuuden sekunnin video kertoo kaiken oleellisen). Milibandin poliittisen uran visuaalisena pohjakosketuksena voidaan pitää eeppiset mittasuhteet saanutta pekonisämpyläkohua, jossa Miliband…No, kuva puhukoon puolestaan:

Sitten jotakin tapahtui. Milibandista on hiljalleen tullut cool. Twitter-tili @cooledmiliband syytää kuvia, joissa Milibandin kasvot on muokattu ikonisiin kuviin. Poliittinen aktivisti Russell Brand haastattelee Milibandia, ja päätyy kannattamaan Labouria. Näitä vaaleja ei – varmaankin onneksi – ratkaista meemeillä tai nokkelasti muokatuilla videoilla, mutta politiikan ja poliittikkojen tuleminen osaksi populäärikulttuuria sekä meemien valtavirtaistuminen ovat perin mielenkiintoinen ilmiö.

7. Katsaus kristallipalloon

Kuten todettua, näiden vaalien tulos – hallituskokoonpanosta puhumattakaan – on monilta osin hämärän peitossa. Uskallan kuitenkin esittää oman varovaisen arvioni vaalien lopputuloksesta ja tulevan hallituksen koostumuksesta. Jos osun oikeaan, en odota vähempää kuin tituleeramista brittipolitiikan analyysin kuningattareksi. Jos arvio menee metsään, syytän Nigel Faragea.

Tällä hetkellä konservatiivit ja Labour ovat mielipidemittausten mukaan lähes tasalukemissa. Konservatiivien kannattajat ovat kuitenkin perinteisesti olleet vähemmän edustettuina mittauksissa, joten veikkaan konservatiivien vievan vaalivoiton niukasti. Hallituskumppaniksi konservatiivit värväävät liberaalidemokraatit, jotka lähtevät mielellään hallitukseen. Enemmistöhallitusta ei saada kasaan, mutta esimerkiksi pohjoisirlantilaisen DUP:n ja euroskeptikkopuolue UKIP:in tuella hallitus pysyisi pystyssä ainakin luottamuksesta äänestettäessä. Vähemmistöhallitus joutuisi tekemään paljon myönnytyksiä, mikä hivuttaisi Iso-Britannian poliittista kulttuuria hieman lähemmäs aitoa monipuoluejärjestelmää. Mutta katsotaan miten vaaleissa käy – konservaativien vaalivoitto ei nimittäin välttämättä tarkoita, että puolue päätyisi johtamaan hallitusta. Voi olla, että luvassa on melkoisia yllätyksiä.