Vaihtoehto Saksalle -puolueen (Alternative für Deutschland, AfD) muutos eurokriittisestä ja talouskonservatiivisesta puolueesta kohti täysiverisempää kansallismielistä oikeistopopulismia on tapahtunut vauhdilla. Käännös oikealle vakiintui viime kesän puoluekokouksessa, jossa oikeistolaisempaa politiikkaa vastustanut entinen puoluejohtaja Bernd Lucke syrjäytettiin puolueen sisäisessä valtakamppailussa. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Tuomas Iso-Markku on todennut, että puolueen ovat ottaneet nyt haltuunsa ”enemmän oikeistopopulistiset, hyvin kansallismieliset ja osittain jopa äärioikeistolaiset voimat”.

Uusi puoluejohtaja Frauke Petry on poliitikkona hyödyntänyt täysimääräisesti “outsider” -asemaansa, ja hänen huomiota herättävät lausuntonsa pitävät puolueen tasaisesti esillä Saksan mediassa. Vaatimattomasta kolmen vuoden iästään huolimatta AfD on noussut varteenotettavaksi poliittiseksi tekijäksi, joka näyttäytyy aika ajoin kokoaan suurempana.

Taustalla on puolueen huima nousu; mikään puolue ei ole aiemmin kasvanut yhdistyneessä Saksassa yhtä nopeasti kuin AfD. Puolueella on nyt edustus kaikkiaan kymmenessä osavaltiossa kuudestatoista, ja kansallisissa kyselyissä puolue yltää tällä hetkellä noin 14 prosentin kannatukseen. Liittokansleri Angela Merkelin kristillisdemokraattien kärsittyä syyskuussa tappiot sekä Merkelin omassa vaalipiirissä Mecklenburg-Etu-Pommerissa että Berliinin osavaltiovaaleissa voidaan todeta, että Saksassa on alkanut uusi poliittinen aikakausi.

AfD:n äänestäjistä huomattava osa koostuu yhdistyneen Saksan poliittisesta tarjonnasta vieraantuneista entisen Itä-Saksan alueen asukkaista. Puolueen äänestäjät ovat tutkimusten mukaan voittopuolisesti hyvätuloisia miehiä, jotka kokevat globalisaation voimien uhkaavan saksalaista identiteettiä ja saavutettuja etuja. Helmut Kohlin ja Merkelin kanslerikausien poliittisen kentän keskiöön asemoituva moderni kristillisdemokratia vieraannutti juuri puolueen perinteisiä arvoja puoltavat äänestäjät ja AfD on käyttänyt tehokkaasti hyväkseen tätä poliittisen kentän oikeaan laitaan avautunutta tilaa viemällä ääniä CDU:hun pettyneiltä konservatiiveilta.

AfD on korostanut Merkelin ”avoimien ovien” pakolaispolitiikan olleen katastrofi ja liittokanslerista on luotu kansan pulssin menettäneen eliitin symboli. Kuvaavaa on, että 88 prosenttia AfD:n kannattajista yhtyi lausuntoon, jonka mukaan poliittinen eliitti tekee kansan mielipiteestä riippumatta miten tahtoo.

Puolueen kasvun näyttäessä vahvalta myös pidemmällä aikavälillä ja sen noustua varteenotettavaksi ­– lähes koko Saksan laajuiseksi puolueeksi – on syytä tutkia, minkälaista ulkopolitiikkaa puolue tavoittelee.

Suvereniteetti über alles!

AfD:n johtohahmo ja ulkopoliittinen ideologi Alexander Gauland on korostanut Saksan joutuneen natsien vuoksi liian kauan peittelemään kansallisylpeyttään. Puolue onkin hyödyntänyt monien äänestäjien parissa vallitsevaa tunnetta, että Saksan pitäisi saada olla jälleen normaali, häpeilemättömän kansallismielinen valtio. AfD:n politiikkaan kuuluu olennaisesti halu keskittyä Saksan historian “positiivisiin” puoliin ja vähemmän natsien sotarikoksiin.

AfD:n nousu on erityisen huomiota herättävää johtuen Saksan vaikeasta historiasta, josta on tehty maassa hartaasti tiliä. Vuosikymmenten ajan maa on ollut ylpeä siitä, ettei maa ylpeile. Gaulandin mukaan saksalaiset ovat sen sijaan omaksuneet liian anteeksipyytelevän asenteen kansainvälisellä kentällä samalla kun muut eurooppalaiset mahdit puolustavat avoimesti kansallisia etujaan. Puolueen yksi johtoidea onkin palauttaa kansallisten etujen konsepti takaisin Saksan ulkopolitiikkaan.

Mikä sitten on puolueen määritelmä ”kansallisille eduille”? Määrittävänä tekijänä on jonkinasteinen suoran kansanvaltaisuuden korostus. Etenkin Saksan ulko- ja turvallisuuspoliittista liikkumatilaa ja määräysvaltaa koskevia kysymyksiä ei tule puolueen mukaan päättää ilman kansan hyväksyntää. AfD:n retoriikassa puolue esiintyy kansan tahdon toteuttajana sekä kansallista että globaalia poliittista eliittiä vastaan; esimerkiksi Saksaa sitovat kansainväliset sopimukset näyttäytyvät maan suvereniteettia sortavina.

Poliittista viestiään edistääkseen AfD pyrkii luomaan kuvaa Saksasta, joka ei pysty pitämään puoliaan eikä huolehtimaan omasta turvallisuudestaan. Puolueen mukaan Saksan ulkopolitiikka on käytännössä vailla suuntaa, koska sitä kontrolloidaan ”muiden maiden ja instituutioiden” toimesta. Tämä Saksan harjoittama ”mukautumispolitiikka” on johtanut siihen, ettei se ole pystynyt asianmukaisesti ajamaan omia etujaan. Osa puolueen johtohahmoista pitää esimerkiksi Natoa ja TTIP:tä Yhdysvaltojen keinoina hallita Saksaa. AfD jatkaa näin jo Länsi-Saksan aikaan maan poliittisten äärilaitojen esittämää kritiikkiä Saksasta Yhdysvaltojen marionettina.  

AfD:n virallinen kanta Saksan Nato-jäsenyyteen on kuitenkin yhä myönteinen ”kunhan se puoltaa maan ulko- ja turvallisuuspoliittisia intressejä”, eli niin kauan kuin ”Nato pysyy puolustusliittona”. Tällä ehdollistuksella viitataan implisiittisesti puolueen parissa esiintyvään retoriikkaan, jonka mukaan etenkin Yhdysvallat haluaisi kehittää Natosta jonkinlaisen ”hyökkäysliiton”. Puolueen oikean siiven johtohahmo Björn Höcke on esittänyt Die Welt -lehden haastattelussa, että mikäli Naton aggressiivinen strategia ei muutu perustavanlaatuisesti, täytyy Saksan olla valmis ”Euroopan rauhaa turvatakseen” jättämään koko puolustusliiton.

Myös Gauland on jättänyt Nato-kysymyksessä oven auki toteamalla, että hänen on vaikea allekirjoittaa Saksan ”Westbindung”-asemaa, jos se ymmärretään ”ikuisena sotilaallisena sitoutumisena Yhdysvaltoihin”. Esimerkkinä toimii viime puoluekokouksessa Saksan poistumiseksi Natosta esitetty aloite, jota Gauland ei kuitenkaan puoltanut. Kantaansa hän perusteli kuvaavasti toteamalla, että Natoa ei tule jättää vain amerikkalaisten aggressiivisen politiikan armoille, ja että puolustusliittoa voi muuttaa ainoastaan sisältäpäin.

Naton kaltaisilla läntisillä arvoyhteisöillä ei selvästikään ole puolueen silmissä mitään suojattua erikoisasemaa, etenkään suhteessa puolueen ajamaan ideaan ”isänmaiden Euroopasta”.

Puolueen ideologiset vaikutteet

On selvää, että AfD:n aatteellinen pohja on osin varsin perinteisen konservatismin puolella, mutta se ei ole puolueen poliittisissa näkemyksissä varsinaisesti silmiinpistävää. Merkittäviä ovat pikemminkin puolueen laajentuvan kannattajakentän ja toimijamäärän kirjavat ideologiset juuret.

Saksassa on puhuttu viime vuosina paljon maan yllättäneestä ”Uuden Oikeiston” (Neue Rechte) noususta. Sillä ei viitata mihinkään varsinaiseen järjestöön vaan esimerkiksi vahvasti kasvaneeseen Pegida-liikkeeseen sekä AfD:n sisäiseen oikeistosiipeen. Osin tästä johtuen ajatukset ja ihmiset liikkuvat Uuden Oikeiston piirissä vilkkaasti. Esimerkiksi Pegidan ja AfD:n väliset suhteet ovat olleet tiiviit.

Tutkimusten mukaan Uuteen Oikeistoon luokiteltavista toimijoista suurin osa ei kuitenkaan edusta perinteisiä äärioikeistolaisia organisaatioita. Tässä mielessä kyse on uudenlaisesta poliittisesta liikehdinnästä. Politiikantutkija Samuel Salzbornin mukaan Uuden Oikeiston juuret juontuvat myös historiaan, tarkemmin sanottuna Weimarin tasavallan aikaiseen ”konservatiiviseen vallankumoukseen”, joka taisteli valistuksen arvoja ja Weimarin demokratiaa vastaan.

Useat AfD-poliitikot pohjaavat näkemyksiään kansallissosialismin sijaan juuri konservatiiviseen vallankumouksen aateperintöön. Kun Höcken kaltaiset poliitikot puhuvat Saksasta, he viittaavat metafyysiseen kohtalonyhteisöön, jonka muuttumattomia, mutta uhattuja, ”kulttuurisia intressejä” tulee puolustaa. Käytännössä tämä tarkoittaa yhdysvaltalaisen ”materialistisen liberalismin” vastustamista. Muun muassa AfD:n paikallistason puoluejohtaja Wolfgang Gedeon on kritisoinut Yhdysvaltojen ajamaa ”totalitääristä amerikkalais-läntistä järjestelmää”, joka on johtanut Saksassa ja Euroopassa kansallisen kulttuuri-identiteetin uhraamiseen.

Yhdysvaltojen vastaisuus voidaan nähdä elintärkeänä osana äärioikeiston identiteetin rakennusta, jossa pyritään luomaan vakaa kuva tietynlaisesta saksalaisuudesta asettamalla se Yhdysvaltojen edustamaa liberalismia vastaan. Tällainen retoriikka puree, koska ”anti-amerikkalaisuuden” ja suoranaisten ”Amerikka-neuroosien” juuret ovat syvällä Saksan historiassa.

Perinteisten poliittisten selitysmallien sijaan tyypillinen Uuden Oikeiston edustaja luottaa erilaisten vaihtoehtomedioiden levittämien salaliittoteorioiden selitysvoimaan. Esimerkiksi Pegida katsoo nousseensa sankarillisesti maan poliittisen eliitin ”diktatorista mielipidemonopolia” vastaan. Liikkeen tilaisuuksissa hallituksen poliitikoista puhutaan ”kansanpettureina” ja lehdistöä kuvataan termillä ”Lügenpresse”, ”valhelehdistö”, jota on käytetty eri tahojen toimesta pitkin Saksan historiaa tukemaan muun muassa väitteitä juutalaisten maailmanherruudesta.

Saksassa termiä ovat hyödyntäneet etenkin erilaiset vaihtoehtoliikkeet, jotka käyttävät valtavirtalehdistön uskottavuusongelmaa hyväkseen: 44 prosenttia saksalaisista uskoo lehdistön esittävän joko osatotuuksia tai suoranaisia valheita.

AfD on ollut erityisen suosittu juuri itäisessä Saksassa, mistä Pegida on lähtöisin. Sen tilaisuuksissa Dresdenissä liehuvat Saksan lippujen lisäksi Venäjän liput, ja Pegida-marssijoiden plakaateissa vaaditaan Merkelin lähettämistä Siperiaan sekä Putinia saapumaan Berliiniin pelastamaan Eurooppaa Yhdysvaltojen korruptoituneelta ylivallalta.

Historioitsija Adam Krzeminski on todennut olevan historian ironiaa, että monet entiset itäsaksalaiset ovat löytäneet vanhasta KGB-miehestä nykyisen sankarinsa. Putin näyttäytyy kuitenkin helposti kaivattuna vastavoimana ”Yhdysvaltojen hegemonialle” ja hänen edustamansa ”suvereeni demokratia” vaihtoehtona liberaalille demokratialle. Putin nähdään tekijänä, eikä saksalaisten poliitikkojen kaltaisena ”tyhjän puhujana”.

Kuvaavaa on, että Die Zeit -lehden mielipidetutkimuksen mukaan AfD:n kannattajista noin 30 prosenttia luottaa enemmän Putiniin kuin Merkeliin. Epäluottamusta hallituksen politiikan tarkoitusperiä kohtaan heijastelee myös se, että 78 prosenttia puolueen kannattajista tukee Putinin väitettä siitä, että länsi haluaa palata Venäjä-suhteissa kylmän sodan aikaan.

AfD on hyödyntänyt näitä mielialoja retoriikassaan laajalti. Puolueessa korostetaan juuri Yhdysvaltojen holtittoman politiikan johtaneen niin Itä-Euroopan kuin Lähi-idän poliittisen tilanteen epävakauteen, jonka konkreettiset seuraukset ovat nähtävissä Euroopassa pakolaiskriisin ja kohonneen terroriuhan muodossa.

AfD:n ulkopoliittisen asemoitumisen seuraukset

Puolueen ajaman ”suvereenin ulkopolitiikan” selkein käytännön seuraus olisi todennäköisesti Saksan perinteisen transatlanttisen linkin ja saksalais-ranskalaisen akselin heikentyminen, sillä AfD puoltaa vahvasti Venäjän kanssa tehtävää yhteistyötä. Puolueen veteraanipoliitikko Gaulandin ajama ”uus-bismarckilainen” ulkopolitiikka perustuu hänen ihannoimalleen, aikoinaan kahden rintaman sodan välttämiseen tähdänneelle Bismarckin idänpolitiikalle. Se asemoi Saksan vahvasti Euroopan keskiöön ja asettaa vähintään implisiittisesti Saksan ankkuroitumisen länteen kyseenalaiseksi.

Gaulandin mukaan Venäjän heikentäminen ei ole Saksan kansallisten etujen mukaista, sillä ”vahva Venäjä on aina ollut ystävällismielinen Venäjä”. Hän katsoo, että Venäjän positiiviset kontribuutiot Saksan kehitykseen unohdetaan liian usein. Esimerkkeinä hän mainitsee Saksan yhdistymisen vuonna 1870 ja maan jälleenyhdistymisen 1990/1991. AfD toteaa ykskantaan, ettei turvallisuutta Euroopassa ole mahdollista saavuttaa ilman Venäjää.

Puolueen retoriikassa Saksan ulkopoliittisen palapelin kriittisimmäksi osaksi kuvataan juuri Venäjä, jonka myötämielisyyttä tarvitaan erilaisten kansainvälisten kriisien ratkaisuun. Osin tästä johtuen Venäjän toimet Ukrainassa ja Syyriassa on nostettu ikään kuin kansainvälisen lain yläpuolelle, ja Venäjän toimien kritisoiminen leimataan ISISin vastaisen sotarintaman heikentämiseksi. Esimerkiksi Krimin liittäminen osaksi Venäjää ei saisi puolueen mukaan rasittaa Saksan Venäjä-suhteita enempää. Tämän lisäksi Venäjän vastaiset sanktiot tulisi poistaa, Ukrainan EU-jäsenyyshanke kuopata ja Naton itälaajentumisen jatkuminen hylätä.

Puolueen ”itäliukuma” on edennyt vahvasti, ja Venäjä nähdään puolueessa Saksan luontaisena kumppanina. Osoituksena tästä ovat esimerkiksi AfD:n nuorisosiiven ja Putinin Yhtenäinen Venäjä -puolueen nuorisojaoston syventyvät suhteet. Toistaiseksi puoluetta ei ole kuitenkaan nähty suoranaisesti Kremlin ”hillotolpalla”, ja Gauland on painottanut, ettei puolue halua ottaa vastaan venäläistä rahaa, koska se saattaisi vaarantaa puolueen itsenäisen politiikanteon.

Venäjän sekaantuminen Saksan julkiseen keskusteluun ”tapaus Lisan” myötä ja AfD:n valmius levittää tätä valheellista tarinaa raiskatusta 13-vuotiaasta tytöstä yhdessä Pegidan ja muun äärioikeiston kanssa asettaa puolueen tiivistyvän suhteen Kremliin huolestuttavaan valoon. Tapaus osoittaa AfD:n valmiuden koordinoida demokraattisen yhteiskunnan toimivuutta heikentävää toimintaa erilaisten äärijärjestöjen kanssa.

Tulevaisuus

Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi asettaa AfD:n ristiriitaiseen tilanteeseen. Se toimii inspiroivana esikuvana populistiselle valtaannousulle, mutta uhkaa samalla viedä puolueelta sen ulkopoliittisen viholliskuvan; AfD:n ulkopoliittisia näkemyksiä yhdistävä tekijä on ollut nimenomaan kriittinen suhtautuminen Yhdysvaltoihin. Trumpin myötä puolue saattaa kuitenkin joutua tarkistamaan näitä näkemyksiään. Uudelle presidentille osoitetuista lukuisista onnitteluista huolimatta AfD:ssä suhtaudutaan varovaisen epäilevästi Yhdysvaltojen ulkopolitiikan mahdolliseen muutokseen. Todistustaakka lepää puolueen mukaan “arvaamattoman” Trumpin harteilla.

Nähtäväksi jää, pääseekö AfD koskaan muovaamaan Saksan ulkopolitiikkaa, mutta potentiaalia yhteisiin kantoihin löytyy ainakin poliittisen kentän vasemmalta laidalta. Vasemmistopuolue Die Linken ulkopoliittiset näkemykset ovat lähes yhtäläiset AfD:n kanssa. Yhdistävinä tekijöinä vasemmiston ja oikeiston ääripäiden välillä toimivat muun muassa Washingtonin ja Brysselin ”hegemonian”, kansainvälisen finanssipääoman, Naton ja vapaakauppasopimusten vastustaminen. Die Linken ja AfD:n kantojen yhtäläisyyksistä kumpuava poliittinen potentiaali onkin tulevaisuuden kannalta seikka, jota ei sovi jättää huomiotta.

Ja vaikka AfD ei ole Putinin Venäjän kanssa osin jaetusta ideologisesta pohjasta huolimatta suoraan Kremlin talutusnuorassa, puolueen suhteet Moskovaan tulevat olemaan yhä suurempi kysymys myös Euroopan tulevaisuuden kannalta. Saksan asema EU:n kulmakivenä asettaa AfD:n Kremlin poliittisten pyrkimysten keskiöön, joten on syytä toivoa, että puolue tekee selvän pesäeron Venäjän mahdollisiin yrityksiin vaikuttaa esimerkiksi Saksan tuleviin vaaleihin.